Vihaan sinua rakas äiti

Paha olo

2010-10-30T01:36:00.000+03:00

Tässä meni hyvä ajanjakso, en edes käynyt täällä blogissa, mutta nyt jonkunlainen paha olo on palannut. Eikä käynti erään ystävän luona auttanut siihen. Ystävälläni on kaksi sijaislasta omien lapsiensa lisäksi ja sitten siellä istuessa tuli keskusteltua lapsien ongelmista ja heidän biologisista vanhemmistaan. Mulla tuli saman tien kaikki omat muistot mieleen. Ja sitten tuli niistäkin puhuttua. Vierailun jälkeen on ollut paha olo. Paha olo hänen sijaislapsiensa puolesta ja paha olo omasta menneisyydestä.

Ei tästä elämästä saa normaalia tekemälläkään. Menneisyys nostaa päätään vähän väliä. Ja musta tuntuu että mulla on jonkunlaisia tunne-elämän ongelmia. Loukkaannun liian herkästi, luulen asioita liian herkästi. Välitän liikaa. En saa edes tervettä "I dont care"-asennetta päälle.

Toisessa blogissani olen kertonut olevani juuri nyt työtön. Haa, sepä ei tee kovin hyvää liikaa ajattelevalle ihmiselle sillä aikaa on rutkasti asioiden vellomiseen.

Ja mikä oli tämän postauksen pointti tai punainen lanka. Sitä ei tainnut olla. Tulin kertomaan kuulumisiani pitkästä aikaa.

Vanhojen tekstieni kommentoijille: olen lukenut kaikki kommenttinne mutta en tiedä mitä tekstiä ne koskee joten en voi kommentoida takaisin. Jos kommentoitte jotakin vanhaa tekstiä, merkitkää vaikka sulkuihin postauksen otsikko jotta saan sen kaivettua muiden tekstien joukosta ja käydä siellä vastaamassa teille.

Osa kommenteista oli tosi surullisia. Haluaisin auttaa tai olla tukemassa teitä. Toivottavasti luette tämän postauksen ja kuulen teistä vielä. Varmasti tunnistatte tästä itsenne. Voimia meille kaikille!

Tajusin..

2010-08-05T21:38:00.002+03:00

Ettei mulla ole yhtään normaalia sukulaista. Kaikki (sekä isän että äidin puolelta) ovat mielenvikaisia tai alkoholisteja. Hyvä ja normaali suku saattaisi kompensoida äidin mielisairautta ja sellaisiin sukulaisiin pitäisin mielelläni yhteyttä. Kuitenkin kaikki synttärit ja muut ovat olleet kiusallisia hetkiä ystävien ja sukulaisten sekamelskassa. Kaikille kavereille saa selitellä. "Onko toi sulle jotain sukua?"- kysymyksiin saa vastata aika usein.

Ihana kommentti

2010-08-02T18:51:00.000+03:00

Sain mukavan kommentin jossa sanottiin mm. että yritä päästä eroon tuosta katkeruuden kehästä ja on muillakin sairaita äitejä...Ja jotain muuta ilkeetä. En julkaissut sitä.

Voi kun olisikin helppoa vain ajattelemalla saada kaikki paremmin ja korjaantumaan. Tuskin tämä katkeruus esim. äitiä kohtaan lakkaa ja silti olisi vaikeaa olla kokonaan pitämättä yhteyttä koska kyse on omasta äidistä. Mutta kun hän nyt keksii uusia temppuja ja väitteitä tai muuta draamaa tasaisin väliajoin, ei katkeruus välttämättä ihan heti häviä.

Kommentoijalle voin vain sanoa. Kunpa olisitkin elänyt minun saappaissani...

Kidutusta

2010-07-26T21:36:00.000+03:00

On kuuma. Poljen 9 h työpäivän jälkeen päiväkotiin hakemaan lasta ja sitten kotiin. Haluisin hetken levähtää, istua vain alas. Ei. Huuto ja kitinä alkaa. Otan syliin. Poika lyö. Heittelee tavaroita, täysiä juomalaseja, rikkoo kaiken mikä eteen tulee. Hiki valuu. Yritän laittaa poikaa jäähynurkkaan. Huutaa taas, nyt kurkku suorana. meteli kuuluu rappuun. Koko illan. Monta tuntia meiltä kuuluu vain lapsen huutoa ja itkua ja riehuntaääniä ja mun karjumista aina silloin kun menetän hermoni.

Menetän hermoni aika usein nykyään. Kaikki olosuhteet on siihen suotuisat. Olen taas yksi huutavan lapsen kanssa 4 seinän sisällä. Ja mitään muuta en pyydä, kuin saada syödä rauhassa, katsoa hetken televisiota tai EDES istua sohvalla. Mutta se ei ole mahdollista meillä. Yritän tehdä edes jotain. Vaikka hengittää vain. Ei. Huutoa, riehumista ja kaikkea mahdollista, etten vain saisi olla.

Kyllähän minä sen tiedän että huutoa on kaiken päivän mittaan sisälle ahtautuneen purkua pieneltä. Mutta kun se alkaa se ei lopu. Se on sitä samaa raivoa niin kauan kun saan lapsen nukahtamaan 3 h taistelun jälkeen. Ihan kamalaa. Kaikki hyvän äidin rippeet ovat karisseet. Olen lyöty. En jaksa.Mietin parvekkeelta hyppäämistä. En jaksaisi kuunnella enää hetkeäkään lapsen parkumista. Suunnittelen jo ottavani perinteiset kurituskeinot käyttöön. Tukkapölly ja selkäsauna. Mutta en tohdi ja pidättelen viimeiseen asti ettei tarvitse.

Olen kamala äiti. Minulla ei ole lehmän hermoja. Siksi olen kamala. En jaksa puremista, lyömistä, huutamista ja kaikkia muita mausteita mitä nielen. Päivästä toiseen, illasta iltaan. Tukehdun.

Tekisi mieli laittaa kuvia ihostani tänne. Siitä mitä stressi on minulle tehnyt. Kamalaa ihottumaa ympäri kehoa.

***********************************************************************

Äiti epäilee taas että mieheni pettää minua. Nyt riitti miehelle. Ei halua nähdä enää ikinä äitiä. Piste.

Hirvee ihminen

2010-05-04T21:37:00.000+03:00

Mulla on melkein aina syrjitty olo, paikassa kun paikassa. Ja sellanen olo, että kaikki yrittää painaa alaspäin vaan. Hyviä uutisia, ihmisiä tai kannustusta kohtaa todella harvoin. Aika masentavaa. Kaikki dissaa.

Kivalla kaverilla on aina joku vielä kivempi kaveri. Minä en ole kenellekään se tärkein. Koulukaverit soittelevat keskenään. Mutta kukaan ei soita minulle.

Lapsi huutaa iltaisin jäljellä olevasta yhteisestä vapaa-ajastamme suurimman osan ja se huuto kuulostaa siltä (naapuriin) että täällä tapahtuu jotakin todella väkivaltaista. Jokainen raivohuutosekuntti tuntuu tunnilta, eikä sitä tunnetta helpota se että naapuri koputtaa patteriin toivoakseen äänen hiljentyvän kuin napista.

Se että aina töissä oleva mieheni rakastaa minua, ei vain riitä. Kaukorakkaus ei täytä sitä yksinäisyyden tunnetta ja läheisyyden kaipuuta. Tuntuu yksinäiseltä ja pahalta.

Miljoona tuttavaa ei riitä. Riittäisi yksi sydänystävä, joka voisi tulla spontaanisti käymään ja jolle voisi soittaa vaikka keskellä yötä.

Eikä jaksaisi nyt enää kuulla yhtäkään iloista kertomusta siitä mitä joku tuttava teki parhaan ystävänsä kanssa. Mitäs iloa siitä minulle on. Ai kun olen kamala ihminen.

Yksin peloissaan

2010-04-24T23:20:00.000+03:00

Olin usein mummolla ja papalla viikonloppuisin (isän vanhempien), silloin kun olin ala-asteella. Mummo teki minulle vuoteen olohuoneen sohvalle. Sohvan päässä oli pönttöuuni, ihanasti lämmittävä.

Mentiin aina aikaisin nukkumaan. Mummo ja pappa nukkuivat siinä ihan lähellä makuualkovin tapaisessa makuuhuoneessa. Papalla oli tapana kuunnella hetki radiota ennen nukahtamista. En tiedä nukahtivatko mummo ja pappa sitten aina melkein heti, mutta minä en ainakaan nukahtanut. En saanut happea, pelotti. Että joku tulee sisälle taloon ja hyökkää minun kimppuuni. Tai että tukehdun siihen paikkaan, en pääse sohvalta ylös. Piti nousta oikeasti istumaan siinä pimeässä monta kertaa, ihan vain varmistamaan että pystyn.

Voiko paniikkihäiriö alkaa jo lapsena?? Ihan pikkuisena? Miksi muuten olisin haukkonut ilmaa ja pelännyt kuolemaa?

Mummun ja papan edessä piti aina esittää reipasta, jostain syystä. En saanut sellaista turvaa mitä olisin tarvinnut. En voinut kauhukohtauksen yllättäessä kömpiä mummon kainaloon ja kertoa peloistani. Piti taas taistella yksin ja silloin pelotti lisää.

Muistoja jotka yhtäkkiä tulivat jostain mielen syvyyksistä.

Kissa pöydälle

2010-03-06T23:20:00.002+02:00

Suomalainen yhteiskunta kasvattaa meistä piiloutujia. Ongelmista ei puhuta ennen kuin ne räjähtävät käsiin. Minulla on ollut kovastikin vaikeuksia sopeutua tuohon normiin. Olen aina ollut suorasanainen ja vihaan lukea rivien välistä, uudelleen ja uudelleen. Miksei se soita ja ota yhteyttä? Miksi se sanoi noin, miksei suoraan? Miksi miksi ja miksi? Joku on mutta mikä!? Pelätään koko ajan että asiat räjähtää käsiin jos asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Koko ajan tanssitaan nuoralla ja odotellaan milloin kova tuuli iskee ja tiputtaa sinut omalta kapealta narultasi. Kaikki paotaan sisälle tai sitten puhutaan siitä kuinka vaikkapa joku oli sellainen ja tuollainen,-kaikille muille paitsi sille jota asia oikeasti koskee.

Joskus tekee hyvää puhdistaa ilmaa. Sanotaanko näin että se on melkein välttämätöntä. Avioliitossa, ystävyys-suhteissa, joka puolella. Uusissa ystävyyssuhteissa usein se ensimmäinen riita ratkaisee ja ylpeys ja se minkälaisen kolhun se jätti. Oikea ystävyys kestää kolhut, antaa anteeksi.

"Ystävä on ihminen, johon ei tarvitse yritää tehdä vaikutusta."

Samoin vahvassa avioliitossa. Ilmaa uskalletaan puhdistaa, uskalletaan antaa toiselle tilaa. Ei tarvitse pelätä milloin kaikki päättyy.

"Kaikki, mikä nähdään rakkauden silmin, on kaunista". - Christian Morgenstern

Voit aikasi olla ilkeä toiselle, mutta jossakin vaiheessa se loppuu, toisen sietokyky nimittäin. Pitäisi muistaa, oli kyse kuinka läheisestä ihmisestä tahansa, ketään ei saa käyttää likakaivona.

Pitäisi muistaa antaakin jos jatkuvasti on ottamassa.

Pitäisi kuunnella ja ymmärtää oikeasti mitä toinen sanoo.

Ystävyyden kuin myös mitä ilmeisemmin, avioliitonkin eteen on tehtävä lujasti hommia. Toisaalta hyvä ystävyys tai avioliitto antaa mahdollisuuden myös sitten rentoutua, olla vaan, vaikka puhumatta.

Yli sietorajojen

2010-02-20T22:41:00.001+02:00

Tässä on menty jo pitkän aikaa niin, että äidin käytös alkaa tuntua sietämättömältä kestää. Kaikki vaan ärsyttää hänessä. Ilmeet, eleet, puheen sävy, puheenaiheet, koko ihminen! Vaikka kuinka tahtoisin sietää ja ymmärtää, se ei onnistu mitenkään päin. Olen purrut hammasta joka kerta kun olemme kohdanneet ja aika hyvin olen saanut nielaistua raivon joka pyrkii ulos. Mutta nyt en enää tiedä mihin nuo tuntemukset purkaisin.

Perheneuvolassa käynnit tuntuvat aivan turhilta. Kaikki puhe on pysynyt lapsessa ja sen uhmaiässä. jotenkin turvallisilla vesillä. Ei jaksa enää edes yrittää raapaista pintaa ja pingottaa kaiken puheen mahtuvan siihen lyhyeen alle tunnin aikaan. Olkoon.

Pari viikkoa sitten tapahtui asia joka on suorastaan saanut minut voimaan jo pahoin äidin seurassa. Juteltiin puhelimessa. Äiti kertoi olleensa puhelinyhteyksissä enooni, lähetti terveisiäkin minulle.

Kerrottakoon tässä välissä että enoni sai joitakin vuosia sitten halvauksen, joutui sairaalaan ja toipuu siitä pikkuhiljaa. Kuitenkin joutuu elämään loppuelämänsä hoitokodissa. Liikkuminen ei kuulemma onnistu kuten ennen ja muisti pätkii pahasti.

Äiti on puhelinmaniansa vuoksi ollut sinnekin yhteyksissä. Voin vain kuvitella kuinka puhelut ovat kestäneet. Toinen huonomuistinen puhuu sekavia tuntitolkulla ja toinen kuuntelee sitä ilolla. Saapahan kerrankin puhua niin pitkään kuin vaan ikinä haluaa. Eihän se sairas ihminen siellä langan toisessa päässä tajua puhelua katkaista.

Mutta asiaan. Äiti on käyttänyt julkeasti hyväkseen sairasta ja sekavaa enoani käännyttämispuheilla jotka ovat kuulemma johtaneet jo uskoon tuloon! Voitteko kuvitella! Äiti onkin saarnannut jumalasta ja mistä lie, puhunut enon sekaisin ja nyt kuulemma uskoon tulo on tapahtunut! Mihinkäs ei ymmärrystä vailla oleva ihminen suostuisikaan, varsinkin jos oma sisko on juonessa mukana....!

Ehkei eno kuitenkaan tajua mitä uskoon tulo tarkoittaa. En tiedä. Pointti tässä onkin se kuinka julma ihminen aivopesee ihmistä joka ei yksinkertaisesti ymmärrä mistään mitään?? Ikäänkuin puolustuskyvyttömänä.

Puhuimme äidin kanssa puhelimessa enosta ja äiti kertoi kuinka enokin oli tullut uskoon. Sanoin tietenkin ensireaktiokseni että "Oletko aivopessyt nyt sairaankin ihmisen?" Ja mikäpäs muukaan oli taas reaktio kuin "Aina mussa on kaikki vika." (lue:voi minua syytöntä parkaa!). Raivostuttavaa!!

Äiti löi puhelimen korvaan. Meni viikko, äidiltä tuli tekstiviesti (äiti sai puhelinnumeroni kun vahingossa numeroni näkyi kerran joskus aiemmin soittaessani hänelle). "Voisitko tuoda lapsen meille muutamaksi tunniksi, teen kyllä ruokaa". En vastannut mitään. Mikä taksipalvelu nyt yhtäkkiä olen?? Ja -teen kyllä ruokaa- lause piti pistää vain siksi, että ei meidän lapsen kohdalla ole ollenkaan itsestäänselvää, että mummolassa saisi mitään kunnon syömistä.

Nyt mietin tässä, että mitä teen, ettei äitini saa minua sekoamaan? Olen siinä pisteessä, etten haluasi edes ajatella koko ihmistä. Välimatkaa on niin kovin vaikea ottaa kun ihminen muistuttaa itsestään säännöllisin väliajoin.

Kuinka olla äiti?

2010-01-26T21:58:00.000+02:00

Kaikki äidit ovat tulleet mitä luultavammin tämän kysymyksen eteen. Olenko tarpeeksi hyvä? Olenko ankara oikealla tavalla? Annanko lapselle tarpeeksi aikaa? Kysymyksien sarja on melkeinpä loputon. Samalla sitä osaa syyllistää itseään hyvinkin helposti ja omatunto kolkuttaa jo pienistäkin jutuista.

Minulla ei ole oikein ollut mallia ikinä siitä kuinka lasta kasvatetaan. Mikä on oikein ja mikä väärin. Nyt asia on ajankohtainen tietenkin oman lapsen kanssa, olen välillä ihan hukassa. Olen haalinut hyllykaupalla lastenhoito-ja kasvatusoppaita sekä muuta kirjallisuutta mikä vähänkään hipoo aihetta. Mutta kaiken tuon lukemisen jälkeen olen oikeastaan vielä enemmän hämilläni. Toisessa kirjassa joku toinen on ehdottomasti oikein ja jossakin muualla asia tyrmätään aivan täysin. Sitten siihen päälle on päätä sekoittamassa vielä neuvolantädit (joihinka en luota todellakaan ensisijaisesti). Tässä kohtaa minulla, äidillä, tulisi olla se mututuntuma, mutta minulla on vain syyllisyyden tunne, viha, rakkaus ja omatunto joka kolkuttelee säännöllisen epäsäännöllisesti, ei muuta.

Joten. Juuri tässä kohtaa tarvitsen perhetyöntekijää joka tuleekin meille jo huomenna. Olen miettinyt valmiiksi muutaman kysymyksen jolla aion häntä "vaivata".
- Saanko jättää lapsen illalla huutamaan sänkyyn lopulta, sillä mikään tyynnyttelykeino ei auta?
- Kuinka saan lapseni kävelemään portaat ylös kodillemme aina ylimpään kerrokseen saakka itsenäisesti, sillä suurimmaksi osaksi minä raahaan painavaa lasta painavien kauppakassien kanssa kaikki ne tuhat porrasta, ellen halua huudattaa lasta tuntikaupalla kaikuvassa rappukäytävässä...
- Mistä revin itselleni omaa aikaa?
- Miksei lapsi viihdy hoitopaikassaan vielä kuukausienkaan jälkeen?

Ja keksin tässä vielä lisää illan tunteina, varmasti. Onhan meillä sitten ruhtinaalliset 45 min. tapaamiseen täällä meidän kotona.

Sober

2010-01-19T22:21:00.001+02:00

Mikä siinä on, että tämä kappale saa karvat pystyyn...? Koskettava.

2010-01-15T15:07:00.001+02:00

Hei!

Nyt en ole tänne blogiin kamalasti jaksanut narista mitään. Haluaisin alkaa ajattelemaan asioista positiivisemmin ja paljon edistystä on tapahtunutkin. Ehkä se on ollut eräänlaista kasvamista tai jopa vahvistumista.

Perhetyöntekijä tulee käymään meillä vielä tämän kuun lopulla. Sain jopa sellaisen ajan, että koko perhe on paikalla, mikä on tietysti ideaalitilanne.

*************************

Äidistä. Olen tainnutkin jo kertoa kuinka äiti on kova soittelemaan lähipiirilleen ja hänen takiaan jouduin vaihtamaan omankin puhelin numeroni. Soittelu on siis päivittäistä mitä turhemmista asioista ja yksi puhelu ei riitä. Ihmiset ärsyyntyvät sillä turhat puhelinsoitot keskeyttävät ja jarruttavat ihmisten päivittäisiä puuhia. Mutta kun ei äidillä ole muuta elämää...

Veljen avovaimo suuttui eilen totaalisesti äidin puhelinhäiriköinnistä ja tilanne laukesi käsiin kun äiti kerjäsi rahaa tekstiviestitse häneltä. Vastausta ei kuulunut, josta äiti sitten huomautti hänelle ja sai lukea kovaa tekstiä puhelinkäyttäytymisestään ja häiriköinnistään. Kuka tietää vaikka jostakin suunnasta tulisi jo lähestymiskielto. Ei sitä jaksa kukaan.

Uskoin psykologia

2010-01-05T22:02:00.000+02:00

Paniikkikohtaukset nostavat päätään tämän kaiken paineen keskellä. Ja ne kohtaukset tulevat melkein poikkeuksetta aamuisin kun taistellaan poikaa ja aikaa vastaan. Joudumme huristelemaan talla pohjassa pisteestä A pisteeseen B jne. jotta emme myöhästyisi. Joka aamu tulee kiire. Siinä lapsen raivon ja kiukun keskellä meinaa happi loppua. Ja ilman haukkominen jatkuu vielä automatkallakin viedessä lasta hoitoon.

Tänä aamuna pojan kohtau alkoi siitä kun en laittanutkaan hänelle kenkää jalkaan oikealla tavalla (lue:niin että poika istuu sylissäni). Herranjestas mikä pommi! Yksi kenkä! Siitä kengästä huudettiin kurkku suorana puoli tuntia ja raahattiin väkipakolla kantaen lapsi sitten autoon. Siellä raivo jatkui niin että kohta poika oli jo onnistunut riuhtomaan itsensä irti takapenkillä olevasta istuimestaan...Ajomatka oli kuin painajainen! Minulla oli kiire psykologille ja lapsi piti keritä viemään ajoissa hoitoon ennen sitä.

Psykologille lopulta päästyäni kerroin heti että vieläkin on kohtaus päällä. Happi kulki vaivoin. Kamalaa. Mutta selitin tilannetta ja nyt hän ehdotti sitä että perhetyöntekijään otettaisiin yhteyttä. Hän voisi tehdä sen suoraan ilman neuvolaa välissä. Suostuin. Jos työntekijä antaa neuvoja tai tulee meille kotiin juttelemaan tästä niin se sopii. Enää en jaksa miettiä kuin sitä, että jotain on tehtävä!

Olemme miehen kanssa kuin kaksi rättiä iltaisin. Toisella 12 h työpäivä takana, minulla lyhyempi, mutta loppupäivä mennyt aina rattoisasti ottamalla vastaan kaikki mitä pojasta irti lähtee. Koti on kuin kaaos. Pelkään että niin on kohta tämä avioliittokin. Ei vielä, mutta kauanko ihmiset voivat kestää normaaleina ja pitämään liittonsa mukavina tällaista elämää eläen?

(Toisessa blogissa rakkaudesta lisää.)

Uhmaa!

2009-12-29T21:43:00.000+02:00

Kun kerron ihmisille minkälaista tämä elämä tällä hetkellä on meidän uhmaikäisen kanssa kotona kaksin iltaisin niin kaikenlaista kommenttia on tullut. "Se on nyt tuo vaihe", "ei meidän lapset vaan", "aika jännä", "älä vaan anna lapses pompottaa", "älä huuda ainakaan sille", "----" (lue:pelkkä katse). Huomaatkos, ei yhtään lohdutusta tms.?!

Tähän kaikki kirosanat. Selviääkö mun hermot tästä riekaloitumisesta vielä? Tuleeko niistä normaalitkin joku päivä, vuosi? Koko ajan tuntuu että viimeistä viedään, milloin pimahdan. Pojan uhmakohtaukset ja riehuminen alkaa oleen nyt sitä luokkaa. Ennen joulua soitin epätoivoisena jo omalle psykologillenikin että mitä teen, homma lähtee kohta lapasesta. Pyysi soittamaan neuvolaan ja esittämään toiveita nähdä perhetyöntekijä joka voisi ihan konkreettisesti tulla kotiin katsomaan tätä touhua, ja auttamaan (?) En soittanut. Tuli joulunpyhät. Minä kitkuttelen. Ja kitkuttelen vieläkin.

Sillä. Jostain syystä multa löytyy taistelutahtoa, vaikka tietysti tässä tilanteessa pitäisi selvitä ILMAN taisteluja. Mutta noin kuvainnollisesti yritän hammasta purren itse taistella omin voimin tästä tilanteesta ulos. Toivoa, ja laskea sekunteja - anna hyvä jumala tämän uhman jo mennä ohi! Tuntuu että olisi luovutusta, jos nyt ottaisin ja soittaisin jonkun ammattilaisen tänne kotiin. Enkö minä nyt oman lapseni kanssa tule toimeen? Musta tuntui että syvä hiljaisuus ja "jännä" katse jonkun "kommenttina" tarkoittanee juuri tuota sekin. Enkö todellakaan tule oman lapsen kanssa toimeen? Olenko huono äiti? Mikä mua vaivaa?

Mutta kyllähän minä tiedän mikä tässä yhtälössä EI toimi.
1) se että mulla ei jumalautavittuperkele ole omaa aikaa OLLENKAAN. Vessaankaan ei pääse rauhassa.
2) minä joudun miehen työaikojen vuoksi pyörittämään tätä kaaosta ihan yksin.
3) joudun pyörittämään tätä kaaosta koulun JA työn lisäksi.

Nuo oli tän yhtälön selkeät virheet. Mutta niitä nyt ei voi korjata enkä halua missään tapauksessa tarjottuja vaihtoehtoja: tukiperhettä tai perhetyöntekijää selvittämään tilannetta meille kotiin. Onhan tämmöisestä muutkin vanhemmat selvinneet. Jopa yksinhuoltajat. Mutta selviänkö minä lopulta. Aika näyttää.

Kiitos.

Heartless

2009-12-16T19:08:00.002+02:00

Hermoraunio

2009-12-11T19:33:00.003+02:00

Meno on ollut aivan hullua toissayöstä lähtien. Siitä lähtien kun lapsi tuli kipeäksi. Tottakai tuli kipeäksi koska hoitopaikkaan oli tuupattu jonkun ihanan vanhemman toimesta kipeitä lapsia. Siellä ne juoksivat iloisesti räkä poskella tartuttaen muita.

Toissayön menin muutaman tunnin unilla ja sitten lapsi herättikin klo 6 kukonlaulun aikaan. Ennen seitsemää herätin miehen. Seitsemästä lähtien oli varattu muuttoa varten iso kuomullinen peräkärry. Minä jäin yksin kipeän ja erittäin kiukkuisen lapsen kanssa pakkailemaan laatikoihin tavaraa. Onneksi oli sentään vapaapäivä. Illalla klo 22 istuin uuden asunnon sohvalle ja olin ihan töttöröö.

Jäävuoren huippu oli vielä saavuttamatta. Seuraavana päivänä mies lähti töihin. Olisi ollut jo minunkin työpäiväni, mutta päätin jäädä kipeän lapsen kanssa kotiin. Kuumetta ei hällä tuntunut olevan, mutta on se vähintäänkin reilua niitä muita hoitopaikan lapsia kohtaan etten kiikuta räkäistä ja yskivää lasta sinne. Niin sen järjen pitäisi muillekin vanhemmille sanella.

Jäin siis lapsen kanssa pahvilaatikkovuoren keskelle. Kaikki levällään ja jääkaapissa paloi vain valot. Mies vei auton. Aina kun yritin vähän jotain tehdä, tuli lapsi samantien sabotoimaan aikeeni huudolla ja kitinällä. Vonkui syliin tai aloitti pahan teon samantien. Meinasi järki lähteä moneen kertaan. En pystynyt tekemään YHTÄÄN mitään. Lapsi ikävöi kotiin. Yritin selittää että tämä on nyt meidän uusi koti. Vinkui ja kitisi koti-ikävää ja siinä vaiheessa olin ihan ymmällä. En keksinyt miten olisin voinut lohduttaa paremmin kuin sylissä pitämällä.

Tein virheen, mutta niin olisi moni muukin tehnyt jos käpy olisi näinkin syttymisherkkänä kuin minulla tänään. Olin nimittäin kurjista kurjin äiti ja tiuskin ja huusin kipeänä olevalle lapselle vuoron perään. Mutta jos en olisi antanut kitinästä takaisin, niin kohta olisin hypännyt parvekkeelta pää edellä! Sen verran hermoraunio olin tilanteen keskellä. Oli lähestulkoon sietämätöntä istua vain paikallaan lapsen vaatiessa niin vaikka ympärillä olevat laatikot ja pussit suorastaan vaativat purkamista. Ja huomenna minulla on työpäivä.

Ja miksi olen tänään vetänyt lohduksi pitsaa, jäätelöä ja raakaa piparitaikinaa??! Lukekaa rivien välistä...!

All good things come to an end

2009-12-04T22:33:00.005+02:00

On niin vaikea katsoa äitiä silmiin tai edes sinne päin kun se puhuu. Sillä nykii suu. Pahasti. Se oire alkoi silloin joskus vuosi sitten kun äiti joutui psykiatrille meidän muiden toimesta. Puhui hulluja ja laitettiin avohoitoon.

Joku aika sitten kysyin äidiltä tuosta nykimisestä. "en mää voi sille mitään, hmph", oli vastaus. Se siitä asian nostamisesta pöydälle. Mistään ei voi puhua. Se alkaa tuntua jo todella pahalta. Äiti tekee paljon asioita joista pitäisi puhua, mutta niistä ei saa eikä voi puhua. Se ahdistaa äitiä.

****************

Haluan antaa omalle lapselleni ikimuistoisen joulun. Joulupukki on tilattu ja muitakin asioita ajateltu jo valmiiksi. Haluan että lapsi uskoo vielä joulupukkiinkin ja tonttuihin ja joulun taikaan. Lapsuuden joulut ovat parasta aikaa. Näin aikuisena se ei enää tunnu enää samalta kuin lapsesta voi tuntua.

Mutta meidän äiti haluaa välttämättä pilata sen taian lapselta. Viikko sitten hän puhui joulupukista minulle kun lapsi leikki siinä vieressä. "Niin onko se X teille joulupukkina?"tokaisi siinä sitten(X=sukulainen). Kiva. Tänkjuu äiti! Selvä salaisuus tollo! Ei vielä joulupukin olemassaolon salaisuuden paljastumista ennen kuin lapsi edes kunnolla tajuaa koko juttua...! Olin raivona.

Tänään sitten äiti istui auton kyydissä, lapsi takapenkillä, minä ajoin. "Ostin tuossa jo sinulle ja X:llekin joululahjoja" (X=lapsi). No voi kiitos taas rakas äiti! Joulupukki ne lahjat tuo, usko jo jumalauta! lapsi kuuntelee takapenkillä, eikä usko kohta jouluun ollenkaan.

Haparointia

2009-11-29T23:41:00.004+02:00

En meinannut uupumukseltani jaksaa tulla edes kirjoittamaan kuulumisia tänne, mutta sitten pakotin itseni. Enhän sitä ole kenellekään velkaa, mutta yritän pitää blogia pystyssä (vaikka edes hatarasti). Nyt ei ole aikaa levätä yhtään. Ja se kyllä alkaa näkymään. Alan olla aika kypsä totaaliseen romahdukseen. Päivä päivältä raahustaan velvoitteiden kanssa painiskellen iltaan. Useimmiten tuntuu pahalta, joskus ihan ookoolta, mutta viime päivinä enemmän pahalta. Sellaiselta ettei jaksaisi edes kynää käsissä pitää.

Olen yksinkertaisesti uupunut. Liikaa duunia, liikaa velvoitteita ja vastuuta. Ennen kaikkea vastuuta. Isoin vastuu mitä voi olla, on vastuu toisesta ihmisestä. Ja jos se ihminen on polvenkorkuinen, huolehtimisvelvollisuus sitä suurempi.

Itseäni en jaksaisi kannatella, saati toista tai muita.

Tuleeko burn out hiljaa hiipien vai yhtäkkiä? Olen vähän huolissani itsestäni. 3 viikkoa oli taukoa etten käynyt psykologilla, kunnes hänen lomansa oli pidetty ja aikataulut osuivat yksiin viikko sitten. Otin puheeksi edellisen ja sen kuinka pieni kielellinen lipsaus sai minut surulliseksi. Psykologi pyysi anteeksi että oli möläyttänyt typerästi ja päätimme että jatkan siellä käyntiä. Eipä tässä muitakaan vaihtoehtoja ole.

Tuntuu vaan että se 45 minuuttia ei riitä tämän kaiken läpijauhamiseen. Tarvitsisen paljon enemmän kerralla aikaa. Samalta tuntuu kuin ajatus katkaistaisiin ajan päätyttyä ja joku tärkeä asia voi jäädä päättämättä. Käsittelemättä kokonaan. Pintaa raavitaan, mutta muuhun ei jää aikaa.

Toivon kuitenkin että saan avun ennen kuin on liian myöhäistä. Haluan uskoa että asiat järjestyvät, tavalla tai toisella. Toivon että pärjään omilla jaloillani ainakin niin kauan että saan lapseni kunnialla isoksi. Lasta tässä siis eniten ajattelen. En haluaisi pienen viattoman nähdä äidin romahdusta.

Edelleenkin vedän aika hyvin ja suurin osa ihmisistä ei tiedä mitään tästä rämpimisestä. Ei, vaikka kohtaisin heidät joka päivä. En halua enkä osaa puhua niin, että väsymys otettaisiin vakavasti eikä jatkettaisi eteenpäin olan kohahduksella. Parempi olla siis hiljaa ja leikkiä että kaikki on hyvin vaikka tuntuisi että lyyhistyn tähän paikkaan.

Haloo Helsinki!

2009-11-21T20:58:00.000+02:00

Mustan suvun musta lammas

2009-11-20T21:42:00.003+02:00

Tänään on tapahtunut isoja asioita. Isoin on tietysti aamulla ostettu ensiomistusasunto! Nyt se on tehty, voi huokaista, sanoi kuka mitä tahansa.

Pyysin tänään anteeksi äidiltä. Valitettavasti en edes muista milloin olisin niin viimeksi toiminut. Ajattelin pistää sen ylpeyteni edelle. Halusin kuitenkin vielä puhua äidille miksi haistattelin ja selvittää asian. Mutta. Äiti ei pysty siihen vaan yrittää aina vakavien keskustelujen tultua paeta paikalta mahdollisimman pian. Puhuimme puhelimessa ja äiti yritti lopettaa puhelua kun päästiin itse asiaan. Taidan arvata miksi äiti aina haluaa vältellä syvällisiä keskusteluja. Luultavasti siksi että äiti kokee suurta syyllisyyttä toiminnoistaan eikä halua katsoa peiliin. Syyllisyys taas tuo pahaa oloa. Äiti ei halua ehdoin tahdoin lisätä sitä. En kyllä minäkään. Olisi vaan kiva joskus puhua face to face asiat ilman syyllistämisiä ja aikuisten tapaan. Mutta tuntuu että ihan sama millä sävyllä puhun, niin äiti kokee tilanteen ahdistavana.

Töissä ollessani tajusin, että mulla ei ole välit kunnossa enää yhteenkään sukulaiseeni. Joka ikinen sukulainen jonka olen päästänyt lähelleni, on kääntänyt asiani minua vastaan ja puukottanut empimättä selkään. Ajattelin siis jossakin vaiheessa, että mitä minä teen sellaisilla ihmisillä elämässäni. Voin toki tervehtiä, mutten mitään sen enempää enää koskaan.

Oli kova pala törmätä tänään työpaikallani tätiini ja serkkuun. He tulivat ostoksille nokka pystyssä nuristen. Mitään eivät ostaneet ja eivät edes morjestaneet poistuessaan. Menee todella yli tuollainen käytös aikuisilta ihmisiltä. Muistutukseksi kaikille, etten ole heille mitään pahaa edes tehnyt. He ovat vain synnynnäisiä kusipäitä, kuuluvat kusipääsukuni klaaniin, se riittää syyksi käytökselle. Naurettavaa ja verenpaineet nostattavaa...! Olin jo valmis näpyttämään tekstiviestin perään, mutten sitä kuitenkaan onneksi tehnyt. Ei voisi vähempää kiinnostaa oikeasti. En ainakaan halua näyttää vihastumistani tai lähteä vetämään uutta selvittelydraamaa. Pääsen paljon helpommalla kun vedän panssarit eteeni.

Olen oikeasti sosiaalinen ja tulen yleensä ihmisten kuin ihmisten kanssa toimeen. Mutta suvun kanssa on aivan sama kuinka päin seison tai mitä teen, aina minua vihataan. Olenko minä nyt se musta lammas sitten (ja viaton-oikeasti!) ? Vai onko se musta lammas äitini, jonka leiman minäkin olen saanut vain olemalla äidin perillinen. Ei voi tietää todellakaan, saati ymmärtää.

Päivän funny bunny

2009-11-19T23:37:00.001+02:00

Maailmanlopun meininkiä

2009-11-18T13:26:00.004+02:00

Lihaksia nyppii, maha on kipeä ja ahdistus aika isoissa mittasuhteissa. Tuntuu jotenkin niin yksinäiseltä. Meidän pitäisi tehdä perjantaina asuntokaupat ja edes oma äiti ei kannusta asiassa, saati auta millään lailla, päinvastoin. Kaikista negatiivisista puolista on kyllä muistanut mainostaa ja masentaa minut maanrakoon. Eilinen puhelu loppui -haista-paska-lauseeseen, sillä mulla loppu ymmärrys. Haistatin paskat ja löin luurin korvaan. Mun on pakko nähdä jotain rajaa kaiken tämän paskan keskellä. En pysty ottaan enää yhtään lyöntiä vastaan.

Missä on tuki kun sitä tarvitaan?

Kaiken stressaamisen keskellä me tapellaan miehen kanssa kaikista ihan pienistäkin asioista. Lapsi siinä jaloissa kärsii ja joutuu kuuntelemaan. Ilmapiiri on päässyt liian kireäksi. Mistään ei pysty tai kerkiä nauttimaan kun nämä isot stressaavat jutut pyörii mielessä.

En ikinä unohda kuinka äiti opetti maailmanlopusta pari asiaa. Tai suoranaista julistamistahan se oli. Äiti taisi oikein odottaa välillä maailmankaikkeuden loppua. Kiihkouskovaisen saarna meni näin:

Maailmanloppu on raamatun mukaan ennustettu tulevan silloin kun teknologia on mennyt yli (eettiset arvot tms.). Kaikki lähimmäiset käyvät piruiksi toisilleen, kaikki on yhtä riitaa eikä vanhempia enää kunnioiteta missään perheessä. Suvut riitelee. Maailmanloppua ennustaa myös viivakoodien ja mikrosirujen tulo (ne joita istutetaan esim. eläimiin). Kaikki on merkitty saatanalle kuuluvaksi. Kaikissa saatanalle kuuluvissa on joku merkintä, tatuointi, viivakoodi tai mikrosiru. Ja vain sellaiset henkilöt saavat ostaa ja vaihtaa tavaraa (kuten ruokaa toimeen tullakseen). Maapallon luonnonmullistukset saavat jättimäisen mittakaava. Tulee suuria tulvia, maanjäristyksiä jne.
Siinä muutama asia.

En tiedä miten raamattu sen kirjoittaa, mutta nuo asiat ovat kuulemma kristittyjen tiedossa. Äidin mukaan jeesus tulee hakemaan sitten omansa, kaikki uskovaiset ihmiset. Tuota äiti on puhunut jo ainakin 20-vuotta ja tarkkaa päivää tai vuotta ei ole maailmanlopulle tiedossa.

Mutta jokatapauksessa. Jos katselemme äidin teorian silmin maailman menoa nyt. Eikö se ole jo aika lähellä sitä maailmanloppua?? Teknologia alkaa olemaan jo niin pitkällä esim. kloonaustieteen silmin. Kasvihuoneilmiö näyttää vuosi vuodelta enemmän pahalta. Autiomaat leviävät. Tulvat ja maanjäristykset lisääntyvät. Sademetsät on kohta tuhottu. Luonnonvarat käytetty.

Joka paikkaan on yleistynyt "pirun merkit" kuten viivakoodit ja mikrosirut. Kaikki ovat jossakin rekisterissä. Ihmiset ovat vain materian perään ja toisarvoiseksi jäävät ihmiskontaktit, luonnon ja toisiemme kunnioitus. Kaikki on niin kylmää ja perheet hajoavat useammin.

Tuo kaikki on ollut kirjoitettuna raamattuun tavalla tai toisella. Myös koraani kirjoittaa pääpiirteittäin samankaltaisen tarinan.

Uskotko sinä maailmanlopun tulevaksi vielä? Minä en tiedä mitä uskoa. Mutta sen tiedän, että aikamoiselta maailmanlopun meiningiltä on tuntunut viime päivinä...!

Mietteitä

2009-11-14T21:38:00.006+02:00

Blogiystäväni MaaMaa mietti postauksessaan aiemmin mielenkiintoisia asioita. Samat jutut pyörivät minunkin pääkopassani sillä hetkellä. Sainkin luvan kopioida kysymykset omaan blogiini ja avata mietteitäni :) Kiitos M!

Nämä;
Suretko menneitä, kadutko tehtyjä, mietityttääkö miksi jotain piti tapahtua?
Pelkäätkö tulevaa, uskotko Murphyn lakiin, tuntuuko ettet voi vaikuttaa kohtaloon? Onko kohtalo jo valmiiksi kirjoitettu?

Suren valitettavasti usein menneitä ja joskus tuntuu että olisin voinut elää koko elämäni aivan toisin! Olen tehnyt todella tyhmiä asioita, loukannut jotakuta, käyttäytynyt väärin jne.

Kadun joskus niin kovaa, että saatan saada käsittämättömän paniikkikohtauksen. Se syntyy ajatuksesta, että en voi enää tehdä asialle mitään.

Uskon jollakin lailla kohtaloon. Jos et voi saada yrityksistä ja ponnisteluista huolimatta jotakin mitä kovin haluat, on kohtalolla ollut sormensa pelissä. Niin on tarkoitettu. Tämä asia tuli varsinkin mieleen siinä kohtaa kun asuntokaupoista ei meinannut tulla mitään. Oliko niin tarkoitettu? Uhmaanko kohtaloa nyt kun kaupat mitä luultavammin toteutetaankin kaiken väännön jälkeen? Sattuuko asunnossa saman tien vaikkapa vesivahinko tai muu iso paha asia tulee esiin...?

Pelkään tulevaa, mutta myös odotan sitä. Haaveilen, unelmoin, uskon. Mutta silti pelkään. Ja ajattelen aina pahinta. Mitä jos vuoden päästä käykin näin tai jotakin pahaa tapahtuu. Jostakin syystä ajattelen että minulle käy hullusti. Sairastun vakavasti tai jopa kuolen...! Hallitsevia ajatuksia, joista pitäisi ehdottomasti puhua psykologille...;)

Murphyn laki on mielenkiintoinen teoria, mutta ei välttämättä "toimi" aina.

Miettiessäni vielä kohtaloa, voi hyvin olla mahdollista että kohtalo on jo kirjoitettu kohdallamme, mutta toisaalta se on ristiriidassa omien valintojemme kanssa. Mitä jos valitsemme niin kuin kohtalo ei meille kirjoittanutkaan ja silti selviämme? Voiko niin tapahtua ja mitä sen jälkeen? Kohtalo kirjoitetaan taas uudestaan? :D Luultavasti kukaan ei ymmärtänyt edellisestä yhtään mitään, mutta annettakoon anteeksi, nyt on yö ja minun pitäisi oikeastaan olla jo nukkumassa....X-)

Sanat

2009-11-13T23:01:00.004+02:00

Miksi joidenkin ihmisten sana painavat niin paljon. Hyvät ja pahat. Pahat enemmän. Joku sinulle tärkeä ja läheinen henkilö voi musertaa hetkessä pelkillä sanoilla. Sellaisesta toipuminen saattaa kestää todella kauan. Mutta miksi? Siksi koska sitä alkaa todella miettimään onko asia oikeasti niin??

Me ihmiset olemme laumaeläimiä, peilaamme itseämme muiden mielipiteiden kautta. Tietysti välinpitämättömät ihmiset ovat asia erikseen. Heitä ei voisi vähempää muiden sanomiset kiinnostaa.

Jos saisi valita, otanko turpaan vai kuuntelenko pahimmat loukkaukset minulle rakkaalta ihmiseltä, valitsisin ensimmäisen vaihtoehdon. Henkiset haavat ovat voimakkaat ja syvät syvät, jopa parantumattomat.

Olen ollut liian monta kertaa tilanteessa jossa minut on lyöty ihmisenä lyttyyn pelkästään sanoilla. Viimeksi tiistaina. Oma äidin äitini, ihminen jota kunnioitan enemmän kuin ketään muuta, painoi sanoillaan minut maan tasalle. Polki ihmisarvoni olemattomaksi. Se sattui niin paljon ja tuli minulle sen verran suurena yllätyksenä, että jouduin jonkinlaiseen shokkiin. Sain kaksi päivää sairauslomaa koulusta, en pystynyt nukkumaan, itkin vain.

Itse tapahtuman sisältöä sen enempää erittelemättä, mummoni ei edes selitä minulle (koska ei vastaa puheluihini) mistä tämä yhtäkkinen selkään puukottaminen johtuu. Olen ihmeissäni, surullinen ja vihainen. Kuin oma äitini muuttuisi salaman iskusta piruksi. Vaikka perusluottamukseni ihmisiin on mennyt jo aikoja sitten, jaksan edelleen olla ihmeissänä. Kuinka oma mummo voi loukata niin syvästi...

Tässä surussani yritän mennä päivä kerrallaan eteenpäin. Olen menettänyt mummoni ikiajoiksi vaikkei hän olekaan kuollut. En aio yrittää ottaa enää yhteyttä enkä halua nähdä niin pahojen tekojen jälkeen mummoa enää. Kuinka voisin katsoa silmiin tai edes haluta sellaisen ihmisen lähelle.

asuntotarjous=paniikkikohtaus

2009-11-09T22:00:00.002+02:00

En tahdo aloillani pysyä kun jänskättää niin kamalasti tulevat asuntokaupat. Menimme tänään asuntoesittelyyn ja kyseinen asunto oli heti kuin oma koti. Kaikki natsasivat.

Kyse on kuitenkin päätä huimaavista summista. Samantien kun laitoin kirjalliseen tarjoukseen allekirjotuksen ja pääsin kotiin - alkoi mietintä. Teimmekö nyt oikein, mitä jos mitä jos....Jos jos...Ja sitten tuli paniikkikohtaus. Naama punottaa, sydän hakkaa, huimaa ja on ihan sekava olo.

Tähän asunnon hankinta hommaan on lyöty tuhottomasti energiaa ja aikaa sekä suuria odotuksia. Ja nyt this is it! Pelottaa kamalasti. Tulenko katumaan? Mitä tässä tapahtuu? Miksen osaa olla huoleton ja vapaa turhista pohdinnoista? Itse itselleni sen paniikin aiheutan...Miten saan tämän laantumaan?

Niin totta

2009-11-03T15:42:00.001+02:00

Kysy keneltä tahansa
varhaisimpia lapsuusmuistoja:
Onnelliset ihmiset muistavat
päällimmäisenä
että joku piti sylissä
onnettomat vain sen
ettei pidetty

~Maaria Leinonen

Nyt

2009-10-30T22:58:00.004+02:00

Jostain syystä tämä blogi on ollut enemmänkin mun mielen kaatopaikka kuin kevyt hengailupaikka. Varmasti tosi raskasta ja ahdistavaakin luettavaa. Anteeksi en kuitenkaan pyytele, onhan blogi edelleen minun määräysvallassani. Enkä tarkoituksella halua aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Enpä tiedä miksi tuollainen asia piti nyt kirjoittaa, tulipahan tehtyä.

Hirveä päivä ja ahdistus. Jotenkin syrjäytynyt olo. En ole sitä mitä pitäisi olla enkä jaksa esittää mitään. Ja sitten muita asioita jotka veetuttaa. Raha, raha ja raha, rasistinen asuntoesittelijä, kaksinaamainen koulukaveri, laiskuus, kivi rinnassa, kurkkukipu ja heikotus, epäsiisti asunto, extra epäterveellinen ruokavalio ja lihominen, aikaansaamattomuus. Pitkä lista. Ainiin ja tulevat koulutehtävät jotka arvioidaan.

Mutta nyt iltaa kohden olo parani kun juttelin yhden kaverin sekä hyvän ystävän kanssa puhelimessa. Parannettiin maailmaa. Ystäväni jonka olen tuntenut polvenkorkuisesta, kertoi jo pari viikkoa sitten omasta uupumisestaan. Nyt oli helppo puhua puhelimessa kun molemmilla tunteet pinnassa ja samanlaisia ongelmia. Tuli hyvä olo ja itku. Mulla on varmaan joku hormoonihäiriö kun tunteiden vuoristorata puuskuttaa vaan eteenpäin. Mutta vaikka itku olisikin merkki jostakin(epänormaalista?), en jaksa välittää juuri nyt, sillä kyyneleet todellakin puhdistavat ja vievät ison osan pahasta olosta mennessään.

On olemassa kipua,
jota on suostuttava kestämään,
sekä kipua,
josta on suostuttava luopumaan.
~Paula Sainio

Jumalaton migreeni

2009-10-24T23:33:00.004+03:00

Alkoi perjantaina hulluna väsymyksenä. En meinannut pysyä edes koulussa,- kaikesta skarppauksesta huolimatta, hereillä. Kotiin päästyä tein jo kuolemaa. Oli niin paha olo. Tänä aamuna olo oli ok mutta siivoustempauksen jälkeen tuli taas kamalat fiilarit. Kun se vikkosiivous on tehtävä...Lähetin miehen aptekkiin hakemaan 2 nappia kohtaukseen. Yksi ei auttanut. Iltapäivällä otin toisen, ei mitään vaikutusta. Halusin olosta eroon joten kokeilin vahvaa särkylääkettä. Ei auttanut enää sekään.

Olisi tekemistä, olisi suunnitelmia. Kuten haukata vaikka ulkoilmaa edes pienen määrän viikonlopun aikana. Taas on edessä pitkä kouluviikko ilman etäpäiviä, ilman ulkoilmaa. Jep.

Työiästä puheen ollen, pelottaa jo vähän etukäteen kuinka kahden kuukauden mittainen työharjoittelu vaateliikkeessä tulee onnistumaan. Työvuorot 10-17. Joskus lauantaisinkin. Lauantaista saan yhden arkipäivän vapaaksi. Migreeni ja työnteko ovat aina huono yhdistelmä. Koko aiemman työhistoriani työt ovat olleet päivätöitä. Homma menee näin. Ensin töihin, sitten kotiin ja väsyneenä sohvalle. Ei puhettakaan liikunnasta. Ja tuo aikana ILMAN perhettä. Olin siis väsynyt ilman kotitöitäkin. Tunnollisena työntekijänä panostin työhön 100 % ja risat. Viikonloppuna vapaiden tultua, laukesi jännitys ja stressi ---> tuli migreeni. Nyt on sama juttu. Ensin viikko koulussa ja viikonloppu migreenissä. Tähän toimettomaan olotilaan uppoaa ihan liikaa perheellisen aikaa! Tää on vihainen!

Myytti: Migreeni ei haittaa ihmisten elämää.
Todellisuus: Kyllä se haittaa - useammin kuin on haittaamatta - ja paljon vakavammin kuin voisi luulla. Migreenipotilaat arvioivat elämänlaatunsa huonommaksi kuin potilaat, jotka sairastavat muita kroonisia tauteja kuten artriittia, diabetesta, masennusta ja selkävaivoja.

Ei mitään lisättävää.

Paskaa sataa

2009-10-21T23:31:00.005+03:00

Tämä viikko on kyllä ollut aikamoista vuoristorataa tunnetasolla. Kai tämäkin joku stressin oire on. Maanantaina alkoi pankkireissun jälkeen tulemaan hiljalleen jonkinasteinen lamaannus. Asuntolainan saaminen mutkistui kun mummo ei suostunut takaamaan sitä summaa mikä olisi jäänyt takaajalle valtion ja asunnon jälkeen. Muita vaihtoehtoja ei ollut enää jäljellä. Lopullinen isku tuli tiistai-iltapäivänä kun sain lopullisen EI-tuomion. Siinä samalla kaikki unelmat tuntuivat lipeävän käsistä, suunnitelmat joita oltiin keritty tekemään jo pitkällekin. Totuushan on se että muiden pankkien tuomiot ovat vielä saamatta. Silti tuntuu että noinkin negatiivinen pohja vesittää kaikki haaveet. Yksi ei riittää paskaan oloon.

Tunteet heilahtavat ääripäästä toiseen. Suuttumuksesta masennukseen. Masennuksesta onneen. Alkaako tässä jo kehittymään jonkinasteisia tunnepuolen häiriöitä. Ne on niin nähty äidissä. Karmiva ajatus olisi nähdä ne myös itsessä joskus. En jaksa pelotella itseäni enempää vaan toivon että tämä on ohimenevää.

Tänään oli psykologi. Hän ei juuri saanut suunvuoroa kun taas yritin tiivistää koko laajan paskaskaalan tuntiin. Mutta lopussa sai kysyttyä, että haluatko että katotaan uutta aikaa? Siis selvä kysymys, ei minkäänlainen toteamus...Tuli paska olo. Olin juuri tunnin verran valittanut (enemmän kuin yleensä) kuinka olen väsynyt ja kaikkea. Sitten kysytään haluanko VIELÄ uutta aikaa (lue: tarviiko sun nyt vielä tulla tänne naukuun veronmaksajien kustannuksella). Kyllä tuli arvoton olo! Arvottomampi kuin aikoihin.

Jos en ole ihan väärin käsittänyt, niin terapiasta pitäisi saada jotakin irti - kuten apua. Ilmeisesti liikaa vaadittu niiltä veronmaksajien rahavaroilta...Tätä se on kun kaikki pyörii rahan ympärillä yhteiskunnassa. Talous menee tietenkin ihmisen hyvinvoinnin edelle. Ainiin! Tosiaan! Kerkisin jo luulla jotain muuta. Muut arvot lakaistaan maton alle suit sait. Olen kapula yhteiskunnan rattaissa??

Uusi aika jäi sitten auki. Mutta jos ja kun me vielä tuon psykologin kanssa tavataan, aion todellakin kertoa mitä mietin viimeisestä...!

7 asiaa jota ette vielä tiedä minusta

2009-10-16T23:13:00.003+03:00

1. Olen koukussa Big Brotheriin...
2. Minulla on siniset silmät ja hiukseni ovat oikeasti maantien harmaat.
3. Haaveilen aivan liikaa ja toisinaan kärsin kovasta vauvakuumeesta.
4. En vieläkään tiedä mitä työtä haluaisin tehdä "isona".
5. En oikein osaa sanoa ei vaikka pitäisi (lupaudun liian moniin juttuihin).
6. En pidä syysauringosta (siitä joka mollottaa kirkkaana ja aivan liian matalalla).
7. Syön lähes joka päivä supersalmiakkia (ai olenko addiktoitunut ;D).

Sain tähän haasteeseen idean jostakin sisustusblogista ja haluan myös haastaa kaikki lukijat tekemään saman omaan blogiinsa (ja anonyymit kommenttiosioon tänne) :)

Terapiaa

2009-10-11T12:15:00.006+03:00

Onnistuneeseen terapiaan vaikuttaa kovin monia asia. Pääasiassa varmastikin se kuinka hyvin terapeutin kanssa "osuu yksiin". Oma terapeutti on n. 50-vuotias nainen joka on hyvin rauhoittava pelkällä läsnäolollaan. Siihen lisättynä lämminsävyinen ääni ja vilpittömät silmät, kaikki on kohdallaan. Hänellä on sellainen vaikutus minuun, että on helppo puhua kipeistäkin asioista ja tuntuu, että aina itku pyrkii ulos. Joka kerralla helpottaa.

Tunnesyöpöttely on nyt kirjattu ylös. Kerroin siitä vähän ennen istunnon loppua. Siitä ei keritty puhumaan, mutta kynä kävi kun sen kerroin ja muutama lisäkysymyskin tuli. Ehkä ensi kerralla lisää.

Nyt on sellainen olo, että olen turvassa. Asioitani hoidetaan ja työstetään. Psykologin mielestä kaikki paha olo on tullut juuri nyt pintaan, kun itse olen tuore äiti. Äitiys herättää kipeitä muistoja omasta äitisuhteesta. Vertaankin sitä usein omaan äitiyteeni ja taistelen jo pelkkää ajatusta vastaan, että olisin itseänsä toteuttava ennuste. Tiedättehän? En halua olla samanlainen äiti kuin oma äitini. Minusta tuntuu, että muut saattavat joskus niin ajatella, että tulisin samanlaiseksi tai ehkä minä itse ajattelen kauhulla sitä. Pelkään että ennustus toteuttaa itsensä.

Tärkeintä terapiassa on se, että saan tärkeän ja asiantuntevan heijastuspinnan ongelmilleni. Saan välitöntä palautetta ajatuksistani.

Olen kuulemma selvinnyt ihailtavan hyvin. Ikäni kertoo sen että kriittisestä ajasta on selvitty. Oli kyllä ihanaa kuulla se. Vakavimmat oireet olisivat tulleet jo paljon aiemmin ilmi, mutta eivät siis tulleet, olen selvinnyt pahimman yli. Voittajana!

Ja taas tultiin tähän.

2009-10-05T21:21:00.010+03:00

Flunssan jälkeen aloitin taas aktiivisesti kotijumpan, sain uuden jumppadvd:n postissa ja oli hyvä olo. Sai myös herkutella hyvällä omallatunnolla, koska ylimääräiset kalorit tuli poltettua. Kauan sitä iloa sitten kestikin. Kaksi päivää taas ollut kurkku kipeänä ja kamalan voimaton olo. Aloitin liikkumisen liian nopeasti flunssan jälkeen tai sitten tämä on taas jotakin psyykkistä. Oli miten oli, hermot ovat menneet jo useampaan otteeseen ja taas on tullut äkäiltyä muille perheen jäsenille :( Reilua.

Mikään muu ei voi vihastuttaa enempää kuin voimattomuus. Sormeakaan ei jaksaisi liikuttaa ja koko ajan nukuttaisi.

Ja millä minä parannan pahaa oloani. Sillä mikä on helpointa. Käpertymällä sohvalle syömään ja katsomaan telkkaria. Jäätelöä, sipsejä, suklaata, karkkeja ihan joka ilta. Ja sen jälkeen vielä pahempi olo. Toivotonta. Melkein aina odotan jo iltaa herkutteluhetkineen O:

Tajusin, että näinhän tämä on mennyt aina. Siis ihan aina. Aloitan jonkin liikuntarupeaman iloisin mielin kunnes fysiikka pettää. Yleensä viikon tai kahden jälkeen. Tulee kurkkukipu, leposykkeet ovat huimat ja väsyttää tai sitten jalat alta vievä migreeniputki. Voiko tämä mennä näin aina vaan...Miksi??

Torstaina on seuraava psykologin käynti. Ajattelin ottaa puheeksi jälleen tuon somaattisen puolen ja avautua tunnesyöpöttelystä.

Aiemmin lääkäri selitti viisaasti nelitassu-mallista. Ihmisen elämässä on kuin neljä tukipylvästä, tassua.
- koulu/työ
- terveys
- perhe
- ystävät, harrastukset

Koira pääsee eteenpäin vielä kolmellakin tassulla. Aivan kuten ihminenkin, vaikka yksi tassuista/tukipylväistä puuttuisikin. Jopa kahdellakin tassulla vielä mennään jotenkuten(huonosti tosin), mutta jos jäljellä on enää yksi tassu, tapahtuu kaatuminen. Omassa elämässäni on jotakuinkin "kunnossa" 2 tukipylvästä (perhe, koulu), mutta ne kaksi muuta puuttuvat melkeinpä kokonaan. Horjun jo uhkaavasti, sanoi lääkäri. Tiedänhän minä sen. Sitäpaitsi sairastelu vaikuttaa myös muihin osa-alueisiin.

Ihana

2009-10-03T23:19:00.000+03:00

Köyhyys ja katkeruus

2009-09-29T22:42:00.007+03:00

Köyhyys=häpeä. Äidin pienet tulot ovat aina kertoneet minulle suoranaisesti sen mikä onkin jo ollut itsestäänselvyys. Äiti ei voi tehdä töitä. Äidillä on lisäksi ollut aina hyvä taito saada viimeisetkin lantit katoamaan. Rahan käyttö ei ole ollut millään lailla hanskassa. Surullista. Sillä äidin toimista ja vastuuttomuudesta olemme me lapset toki saaneet osamme. Ja se sattui.

Minä unelmoin omakotitaloasumisesta kaupungin vuokrakaksion sijaan. Halusin oman huoneen ja viihtyisän kodin. Unelmoin kivoista vaatteista ja asusteista. Minusta tuntui ettei minulla ollut mitään mitä muilla oli. Isän kuoltua aloin saamaan pientä eläkettä tililleni, jolla sitten itsenäisesti kustansin monet tarpeeni huonekaluista vaatteisiin. Jos jollekin kalliimmalle olisi ollut tarvetta, sitä varten olivat unelmat. Oli paha olla. Koulussa jo ala-asteella oli selvä jako rikkaiden ja köyhien/friikkien välillä. Väärät vaatteet ja pelkkä asuinalue pistettiin merkille. Kadehdin jopa normaalia perhe-elämää ja duunarien lapsia. Minä en kuulunut edes niihin.

Velkaannuin auttamattomasti muuttaessani omaan asuntoon lukiovuosien aikana, heti täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Ilman opintolainaa en olisi pärjännyt.

Minussa elää katkeruus. Jopa työttömät osaavat säästeliäinä elättää jälkipolvensa kylvämällä heihin rahan käytön viisauksia ja vastuuta. Minä jouduin opiskelemaan saman kantapään kautta. Eihän kukaan minulle näyttänyt kuin huonoa esimerkkiä.

Tuhlailu ja holtittomuus kuuluvat äidin sairauteen. Turha siis olla katkera (?) Milläs revin tämän kiukun sisältäni kun en saanut vaikkapa ajokorttia ja autoa vanhemmiltani. Tukea oman asunnon perustamiseen. Raha-apua opiskeluihin tai matkoihin. Tai muuten vaan apua tiukkaan tilanteeseen. Eipä olisi tarvinnut elää pienessä opiskelijaboksissa niin montaa vuotta pelkällä makaroonilla ja kaurapuurolla.

Elämänkoulu, sitä koulua käyn vieläkin, sillä tänä päivänäkin maksan pankille siitä köyhyyden turvasta jota opiskelijan oli mahdollista saada. Menneisyyttä ei pääse pakoon vaikka kuinka lujaa juoksisi.

Pidä musta kii

2009-09-26T22:02:00.000+03:00

Syksy

2009-09-26T12:31:00.003+03:00

Masentavaa aikaa. Eikä siinä lohduta kynttilät ja lämpimät viltit. Se ei vaan ole mun vuoden aika vaikka syksyllä syntynyt olenkin. Kevät on mun aikaa. Ehdottomasti.

Syksyllä on oma tuoksunsa. Sellainen kirpeä ja jännittävä. Se mielleyhtymä liittyy aivan varmasti koulujen alkamiseen jollakin lailla. Suomalaislapset ovat käyneet jo elokuusta koulua, mutta tämä aika kuuluu vielä siihen aloittamiseen. Ehkä uusi koulu, aamulla lätäköt jäässä ja kylmä tuuli. Posket punaisena kirpeästä aamuilmasta koulumatkalla. Sitten kun syystalkoot on suoritettu niin odotan lumentuloa innolla. Ihana valkoinen lumi. Ja taas muuttuu pimeys valoksi.

sairastelua ja psykologiaa

2009-09-23T20:22:00.011+03:00

Maanantaina jo aiemmin itsestään ilmoitellut flunssa iski sitten kunnolla päälle. Se päivä oli onneksi etäpäivä koulusta. Tiistaina menin lääkärin kautta kouluun kun ei kuumetta nostanut. Lääkärin tuomio: keuhkoputkentulehdus, virusperäinen. Ei antibiootteja, mutta kaikenlaisia muita lääkkeitä kyllä. Nyt on keskiviikko, vielä en ole käynyt apteekissa. Olen sinnitellyt koulussa ja kotona yrittänyt levätä. Normaalisti olisin jo vetänyt huiviin kaiken maailman särkylääkkeitä, mutta tämä kerta on aivan erilainen: sain viikonlopun aikana vieroitettua itseni niistä särkylääkkeistä. Nyt en niihin kajoa kovinkaan helpolla enää. Saa nostaa kovan kuumeen ennen kuin turvaudun niihin! Sen verran kamalaa se vieroitus oli!

Maanantaina kerkisin ensimmäiselle psykologi käynnille. 45 minuuttia meni nopeasti, yritin tiivistää kaiken olennaisen heti ensimmäiselle kerralle. Muutaman kyyneleenkin vieritin. Mutta nyt on asiat lähteneet etenemään. Tästä voi lähteä nyt ponnistamaan uuteen nousuun pienellä avustuksella. Minulle jäi psykologikäynniltä yksi lause pyörimään päähän. Hän sanoi "lapsenhoito on raskasta". Tuon lauseen jälkeen hanat olivat auki. Se kolahti. Asia sanottiin ääneen. Se riitti. Se oli itsestään selvyys. En ollutkaan enää ainoa joka niin ajatteli, ääneen. Helpotus. Sen jälkeen oli helppo avautua. Pystyin olemaan oma itseni. Panssarit riisuttiin siihen paikkaan.

Nyt annan itselleni luvan ottaa hiukan lunkimmin. Lepäilen ja kerron tänne uudet kuulumiset sitten kun on hyvä olo. Toivottavasti flunssa hellittää viikon loppuun mennessä!

Särkylääkeriippuvuus

2009-09-19T17:48:00.007+03:00

Tajusin vasta hiljattain, että mulla on riippuvuus särkylääkkeistä. Mitä se sitten on:

"Runsas ja usein toistuva särkylääkkeen käyttö saattaa päänsärkypotilaalla johtaa tilanteeseen, jossa lääke itsessään pitää kipukierrettä yllä. Ensimmäiset särkylääkepäänsärkyä käsittelevät kansainväliset julkaisut nostivat esiin asetosalisyylihapon ja parasetamolin, maailman ehkä käytetyimmät päänsärkylääkkeet. Sama ongelma saattaa yhtälailla syntyä myös ibuprofeenin tai ketoprofeenin runsaasta käytöstä. Mikä tahansa tulehduskipulääke voi aiheuttaa päivittäisessä tai lähes päivittäisessä käytössä särkylääkepäänsäryn. Saman tapainen ilmiö tunnetaan myös aiemmin migreenin lääkkeenä usein käytettyjen ergotamiinijohdosten kohdalla. Hoitona on lääkevierotus, joka saattaa vaatia jopa sairaalahoitoa."

Joskus olen lääkäreiltä ohimennen kuullut ilmiöstä, mutta en ole vaivannut asialla itseäni sen enempää. Särkylääkkeitä tulee syötyä kuin leipää. Vähän selkää särkee tai enemmänkin, niin äkkiä särkylääkettä jotta selviää koulupäivästä tai mistä tahansa arkisesta tehtävästä. Päänsäryn yritän poistaa äkkiä särkylääkkeillä myös, ennen kun migreeni iskee päälle ja tadam! Olen särkylääkeriippuvainen. Tänä aamuna heräsin karuun todellisuuteen. Todella karuun. Lapsi herätti 6.30 aamulla ja mulla oli olo kuin pahimpana krapulana voi vaan olla. En meinannut saada silmiä auki ja pää oli niin kipeä, etten muista milloin viimeksi. Herätin miehen ja jatkoin unia. Ennen sitä otin 800 mg ibumaxia (särkylääkettä). 2 h ja heräsin, mutta päänsärky ei ollut lähtenyt edelleenkään. Olen ollut yöpaitasillani koko päivän, vaikka tänään oli siivouspäivä. Olen ollut toimintakyvytön.

Miten saan itseni vieroitettua särkylääkkeistä. Mitä teen kun kipu iskee kovana? Olen pulassa! Jos en saa särkylääkettä, saan kamalan pääkivun. Joudun olemaan paikallani. Käytännössähän paikallaan olo on kuitenkin täysin mahdotonta.

"Erillistä lääkehoitoa tähän päänsärkymuotoon ei ole olemassa. Usein on enemmän apua käytössä olevan lääkityksen hyötyjen ja haittojen läpikäymisestä ja mikäli mahdollista, lääkityksen vähentämisestä, jopa lopettamisesta."

Pitäisi siis lopettaa särkylääkkeet ja yrittää olla migreenissä ilman kohtauslääkettä. Neurologi sanoi että niitä ei saisi ottaa kovin monta kuukautta kohti. Niihin tulee riippuvuus eikä ne sitten palvele itse migreeniä. Niitäkin olen ottanut runsaasti. Ehkä enemmän kuin olisi sopivaa. Migreenikipu on sen verran kovaa, että kaikki apukeinot haluaa käyttää. Varsinkin jos pitää olla tolpillaan lapsen vuoksi. Ja minunhan pitää.

Valoa tunnelin päässä?

2009-09-16T20:28:00.005+03:00

Tein eilen ratkaisevan päätöksen. Päätin vihdoin hakea apua tähän stressiin ja uupumukseen. Varasin ajan yksityiseltä lääkäriltä ja aika oli tänään. Hommat lähtivät rullaamaan saman tien. Naislääkäri, erittäin sympaattinen ja lämmin ihminen, kuunteli minua 45 minuuttia. Voitteko ajatella? Terveyskeskuslääkäri kuuntelee sinua max. 15 min. ja toivottaa tervemenoa. Olipa onni että eksyin ihanalle lääkärille - käynti 55,00 euroa. Sen voin hyvinkin maksaa asioiden selkiinnyttämiseksi.

Lääkäri kirjoitti pitkän hoitokertomuksen siinä samalla ja tulosti tarkastukseni jälkeen sen ulos. Seuraava askel oli ottaa perheneuvolaan yhteys - lääkärin kehoituksesta. Siellä työskentelee psykologeja jotka pitävät ensisijaisen tärkeinä perheitä joissa pieniä lapsia. Sain jo tänään perheneuvolan psykologin puhelimen päähän. Ajan olisin saanut jo huomiseksi, mutta sanoin pääseväni maanantaina, sillä koulusta on silloin etäpäivä. Sain ajan maanantaille. Psykologi langan päässä kysyi - jaksanko maanantaihin? Kyllä jaksan, vastasin. Minulle on puoli voittoa että tiedän avun olevan tulossa ja joku välittää, auttaa.

Puhelun jälkeen kyyneleet tulivat. Helpotuksesta. Mies oli siinä vieressä hiljaa, ei osannut sanoa mitään. Sanoja ei tarvittu. Lapsi oli päiväunilla, sain itkeä pahan olon pois. Ja se helpotti.

Joskus vaan piisaa

2009-09-13T13:59:00.000+03:00

Avioliiton rikkomisyrityksiä

2009-09-13T12:32:00.003+03:00

Äiti yritti taas saada aikaiseksi eripuraa minun ja mieheni välille. Eipä ollut ensimmäinen kerta, tuskin viimeinenkään. Miehellä tuli mitta niin paljon täyteen, että ei kuulemma vaadita kuin yksi kerta lisää niin hän ei tahdo olla missään tekemisissä äitini kanssa enää. Eivätpähän ole tähänkää mennessä juuri olleet kun mies on aina töissä, mutta ei sitten halua sitäkään vähää mikäli äiti vielä haluaa laittaa kapuloita rattaisiin.

Mies lähti perjantaina töihin ja palasi illalla ennen klo 23.00. Sai kutsun lähteä vielä yöksikin töihin, eri kaupunkiin. Kävi suihkussa ja nukkui puoli tuntia, sitten lähti. Tuli aamuyöllä, nukkui ja lähti taas töihin. Minulla meni lauantain siivouspäivä mönkään kun en saanut organisoitua sitä yksin. Olin väsynyt ja kiukkuinen. Kiukuttelin äidille vielä puhelimessa ja mainitsin myös siitä kuinka Onur oli yön töissä paikassa X (matkaa n. 60 km sinne). Äiti sitten siihen inhottavaan ja vihjailevaan äänen sävyyn "miten se on aina siellä töissä?". Puhe vihjasi siis siihen suuntaan että mies valehtelee ja käykin töiden sijasta pettämässä minua jonkun kanssa! Meni kuitenkin hiljaiseksi kun sanoin että rahaahan sieltä tulee ja mies on itse halunnut lisätöitä sillä rahalle on tarvetta.

Voitte kuvitella miehen reaktion kun hän raataa yötäpäivää perheensä leivän eteen ja sitten anoppi ottaa ja vihjaa siihen sävyyn että kusetusta kaikki...! Tuskin mieheni haluaa kovin innokkaasti nähdä äitiä enää tuon jälkeen. En minäkään haluaisi hänenä. Mikään muu ei voi olla inhottavampaa kuin ilkeä anoppi. Pistetäänkö tuo vihjailu sairauden piikkiin vai ei. Vaikea sanoa. Esimerkkejä avioliiton rikkomisyrityksistä on siis useita, mutta niistä lisää joskus myöhemmin.

Mikä mulla on?

2009-09-11T20:59:00.003+03:00

En selvästikään osaa lukea omaa kehoani tarpeeksi. Ainakaan tätä nykyistä olotilaani. Väsyttää aivan kamalasti (ei jaksa liikkua), joka paikkaa särkee, pienestä liikkumisesta hengästyy (istumaan nousu tms), kurkku on todella kipeä ja silmiä kirvelee. Luulisin, että nyt on joku virus iskenyt koska nämä oireet alkoivat samoihin aikoihin kun mies ja lapsi olivat kipeinä. Mutta missä ovat nuha tai kuume? Jotakin sen tapaista saisi oikeastaan tulla koska sillälailla tämä menisi ohikin joskus! Nyt vaan piiitkittyy ja piiiitkittyy (huom! hermot eivät pitkity samaa vauhtia).

Silmät lurpsuu ja unta voisi vetää palloon hurjia määriä. Sängystä ei meinaa päästä ylös. Koska tätä on kestänyt vasta viikon, jaksan vielä odotella mitä tuleman pitää ja mihin suuntaan tämä menee. Toivottavasti tämä ei ole kuitenkaan mitään psyykkistä...

Ylireagointia

2009-09-06T12:17:00.006+03:00

Äiti halusi lähteä kauppaan ostamaan meidän lapselle jotakin vaatetta ja meidät mukaan. Pakkasin itseni ja lapsen autoon ja lähdimme ajelemaan kohti äidin asuinaluetta tarkoituksena napata äiti kyytiin ja ajaa lastenvaatekauppaan. Matkalla huomasin meidän kylän katuvalojen palavan. Keskellä kirkasta päivää. Ihmettelin sitä ja ihmettelin vielä äidillekin vielä kun olin poiminut hänet kyytiin. Äiti olikin asiasta jo valmiiksi aivan hysteerinen...! Siis päivällä palavista katuvaloista! Hän sanoi kiihtyneesti: "en oikein tiennyt mihin olisi pitänyt soittaa kun katuvalot on päällä keskellä päivää?? Soitin sitten huoltomiehelle."

Öööö, okei. Se oli mun ihmetyksen sekainen reaktio. Äidillä ei mene hyvin, ja tuo oli selvä merkki siitä. Nyt on ilmeisesti taas menossa joku huono kausi enkä minä tiedä mistä se johtuu. Onko jotakin tapahtunut? Lääkkeet jätetty syömättä? Näitähän voi vain arvailla sillä ikimaailmassa en uskalla suoraan kysyä ilman kovaa hyökkäystä takaisin tai mököttämistä, jota ei jaksa kukaan. En halunnut pilata päivääni joten totesin vain "Eihän se ole sinun asiasi siitä huolehtia, kyllähän kaikki muutkin ovat sen huomanneet että valot palavat keskellä päivää...".

Seurataan tilannetta.

Kyllä hullun kaikki tuntee

2009-09-04T13:57:00.005+03:00

Välillä haluaisin olla mahdollisimman näkymätön, mutta se ei onnistu mitenkään päin pienellä paikkakunnalla. Kaikki tuntevat kaikki. Joku on aina sukua jollekin. Juuri tuo sukulaisuus painaa harteilla liian raskaasti. Täällä kaikilla vanhemmilla ihmisillä on tapana kysyä tietyissä tilanteissa että "kenenkäs tyttöjä sitä ollaan?" ja sitten tapahtuu paljastus viimeistään. Äitini on se ja se ja samantien kysyjälle käy selväksi että aha, tuon äiti on se hullu. En edes uskalla ajatella mitä meistä tai äidistäni ylipäätään juoruillaan pienen kylän ihmisten kesken. Kukapas ne minulle paljastaisi. Jos minun äitini on hullu, on siis sama kuin minä olisin hullu, monen mielestä. Se on periytyvää heti niiden mielestä. Kaikista pahinta kun ei pääse puolustautumaan, kun sellaista hulluus-tabua ei oteta koskaan puheenaiheeksi.

Hulluista väännetään paljon vitsejä. Jostain syystä ne vitsit eivät koulussakaan koskaan naurattaneet. Niitä vitsejä väännettiin tämän kylän lähimmästä mielisairaalasta joka on siis sama mielisairaala, jossa äitikin on ollut monet kerrat.

Uusi blogi

2009-08-29T23:56:00.002+03:00

Olen pistänyt pystyyn myös toisen blogin jossa aihe ei ole niin rajattu kuin täällä. Bloggailen jatkossa siis myös osoitteessa:

http://siipeensasaanut.blogspot.com/

Tervetuloa lukemaan! :)

Harmaan päivän ratoksi

2009-08-29T17:23:00.004+03:00

Tänään on ollut taas kova pääkipu. Äiti ehdotti meille tuloa. Voisi leikkiä lapsen kanssa, että minä saisin levätä. Suostuin ehdotukseen vaikkakin äidin apu on todella pientä. Vaippaa hän ei vaihda, ei pue tai riisu lasta, ei laita ruokaa tms. Minun leponi jää siihen että viiden minuutin välein huudellaan "tule vaihtamaan vaippaa", "tulisitko antamaan vettä", "riisuisitko vaatteet"... Jokatapauksessa äidin oltua hetken lapsen kanssa ulkona sain vihdoin luettua Ruuhkavuosi-kirjan loppuun pienissä pätkissä. Lukiessa herkuttelin, mitäpäs muutakaan kuin fazerin sinistä...Ja toki tiedossa on, että se ei auta ainakaan pääkipuun saati migreeniin, eikä ne kilotkaan nopeampaa karise. Kaiken uhalla rohmusin kuitenkin koko levyn!

Kirja loppui jotenkin "kesken"(ja suklaasta sain yliannostuksen!), mutta aloittelin jo uutta kirjaa nimeltään:
Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan.
Kirjoittanut: Liza Marklund ja Lotta Snickare

Tuo kirja vaikutti vaikealukuiselta ja sellaiselta joka vaatii keskittymistä oikein kunnolla. Mutta siitä sitten enempi kun olen saanut sen kokonaan luettua.

Viikonlopun jatkoa kaikille! :)

Vihaan lääkkeitä, mutta...

2009-08-28T12:21:00.007+03:00

...ilman niitä en tulisi toimeen. Alhaalla kuvassa näkyvät lääkkeet joita otan päivittäin.

Citalopram-ratiopharm 20 mg ---> paniikkihäiriöön 1 nappi aamuisin.
Deprakine 300 mg ---> migreenin estoon 2 nappia päivässä.
Triptyl 10 mg ---> hartiakipuun 1 - 2 nappia ennen nukkumaan menoa.

Vapaaehtoisina lisäravinteina vielä
Omega-3
Magnesium
Multivitamiinit

Lisäksi säännöllisen epäsäännöllisesti syön migreenikohtauksiin Migard 2,5 mg.

Voisin oikeastaan jättää tuon paniikkihäiriölääkityksen jo pois, mutta haluasin puhua siitä ensin ammattilaisen kanssa sillä yksin en uskalla lopettaa lääkitystä. Pelottaa jos kohtaukset palaavat.

Deprakinet pistää apteekin mukaan väsyttämään, mutta suurimman tajun menetyksen aiheuttavat Triptylit. Eilen otin puoliltaöin yhden ennen nukkumaan menoa ja en saanut kunnolla silmiä auki vielä aamullakaan! Tästä lähtien otan niitä vain ainoastaan äärimmäisessä hätätapauksessa jotta mieskin saisi aamulla joskus nukkua.

En ole soitellut mielenterveystoimistolle tätien perään vaan antanut asian olla. Minut on virallisesti unohdettu! Sairaanhoitajan saikku loppui jo pari viikkoa sitten ja soittopyyntööni ei ole vielä vastattu. Toista kertaa en perään soita! Pallo on heitetty sinne ja jos sitä ei haluta ottaa vastaan niin olkoon ottamatta! Pitää varmaan soittaa suoraan psykiatrille ja neuvotella lääkkeiden lopettamisesta sitten kun olen siihen valmis.

Sieniä ikkunan alla!

2009-08-27T23:11:00.007+03:00

Näitä sieniä löysin meidän olkkarin ikkunan
alta. Yök! En ole sieni-ihmisiä ollenkaan!

"Minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa"

2009-08-27T13:05:00.011+03:00

Eikös Apulannan biisin sanat menneet jotenkin noin? Löydän itseni niistä sanoista. Viime aikoina olen tuntenut itseni niin ulkopuoliseksi ja jotenkin vialliseksi. Tuntuu etten saa yhteyttä keneenkään tai että kukaan ei halua olla juuri minuunkaan yhteyksissä.

Viimeisin esimerkki löytyy sunnuntailta. Kaverin kanssa oltiin puhuttu josko vihdoin nähtäisiin. Sunnuntaina soitin ja sitten hän keksi kaikkia mahdollisia syitä miksei keritäkään näkemään. Oli siivousta ja ruoanlaittoa. Ne asiat piti tehdä juuri silloin kun oltiin sovittu, että nähdään. Kyllä mustakin tuntuu välillä etten halua nähdä ketään, mutta. Jos on sovittu niin en sitten ala juuri silloin siivoamaan tai laittamaan ruokaa vaan hoidan ne ennen tai jälkeen. Kyseinen kaveri teki oharit jo toista kertaa peräkkäin. Alkaa pikku hiljaa ärsyttää. Miksei voida sanoa suoraan mikä mättää. Kaikki pääsisivät paljon helpommalla. Minun ei tarvitsisi miettiä mikä minussa on vialla eikä kaverin tarvitsisi enää selitellä.

Tuollaisia tilanteita on paljon, että joku tekee jotakin mitä en hyväksy ja mitä sitten jään ihmettelemään. Haluaisin kysyä suoraan mikä mättää, mutta en uskalla sillä ajattelen ajavani ne ihmiset kokonaan pois ja haluan pysyä mahdollisimman neutraalina. En kiusallanikaan anna yhtään juorunaiheita...

Joskus kuitenkin pimahtaa. Eilinen esimerkki taas on hyvä siitä. Kauan aikaa olen seurannut vierestä kuinka veljen perhe kohtelee heidän 4-vuotiastaan. Joka viikonloppu se törkätään johonkin yökylään jotta veli pääsee ryyppäämään puolisonsa kanssa. Ehdotin sitten eilen puhelimessa veljen puolisolle, jospa heidän lapsensa eli meidän muksun serkku tulisi leikkimään meille. "Soitan sulle vähän ajan päästä, me ollaan kaupoilla." Vähän ajan päästä tuli tekstari. "Ei se halua tulla, on kiukutellu koko viikon, varmaan ikävöi isäänsä." Veli tekee siis reissuhommia ja ollut pois jo kohta kuukauden.

Mutta tuo 4-vuotias veljentytär ei ole halunnut nähdä meitä pitkään aikaan ja meidän lapsella on ollut serkkuaan ikävä. Aloin sitten ihmettelemään viesteissä mikä mättää. Ja kirjoitin vielä pieni provoaminen mielessä siitä kuinka lapsi ei koskaan näe isänsä sukulaisia vaan äidin sukua joka päivä. Siinä me aikamme kinasteltiin tekstareissa kun otti aivoon koko tilanne. Mitä pahaa me ollaan lapselle tehty kun ei hän halua meitä nähdä? Missä vika? Kaikki kysymykset pyöri mielen päällä siinä tekstaillessa. Lopulta meni hermot niin että annoin oikeiden ajatusten tulla päivänvaloon. "En yhtään ihmettele että teidän lapselle tulee käytöshäiriöitä, mitä olen sivusta kattonut teidän touhua", näpyttelin. "Kannattasko harkita lapselle jotakin psykiatria noiden häiriöiden selvittämiseksi, eihän se ole normaalia että aletaan vihaan sukulaisia noin vain ilman syytä", jatkoin vielä. Siinä vaiheessa meni kyllä jo yli, myönnän sen. "Kukakohan tässä psykiatria tarvii", tuli vastaus. "Syytätkö mua sun lapsen käytöshäiriöistä? Itehän olet muksus kasvattanut", vastasin. Ja sitten kadutti koko homma niin, että pyysin jo anteeksi seuraavassa viestissä "Anteeksi, tuli sanottua pahasti, en tarkottanut".

Tuossa hyvä esimerkki miksi ehkä olisi joskus hyvä pitää turpa kiinni ja antaa olla. Mutta en haluaisi millään antaa ollakaan vaan asiat olisi hyvä pystyä selvittämään. Vihaan sitä että kysymykset jää roikkumaan. Mutta en sitten osaa ilmeisesti asiallisesti selvittää mitään...Tuo tekstiviestikinastelu johtui ihan kuukausien patoutumista veljen puolisoa kohtaan. Se vaan aukesi siinä eikä tarvinnut kun sen viimesen pisaran. Tiesin kyllä että sekin aika oli tulossa. Ei asioita vaan pysty pitään sisällä hirvittävän pitkiä aikoja. Minä en ainakaan pysty.

Lopputulos: tuskin puhutaan enää montaa lausetta veljen morsiamen kanssa. Sen hinnan siitä maksoin, että annoin tulla mielipiteiden julki. Niin luultavasti kävisi myös em. kaverin kanssa. Mitä tästä opimme. Pitää alistua omaan asemaan ja olla valittamatta...

Kuulumisia pahan olon keskeltä

2009-08-25T13:01:00.004+03:00

Olen kärsinyt tässä aivan järkyttävästä migreenistä. Sellasesta mihin ei lääkkeet auta enää. Juuri kun pääsin eroon migreeninestolääkkeistä neurologin kehoituksesta, niin tänään oma terveyskeskuslääkäri käski alottaa taas niiden syömisen. Lisäksi sain uuden reseptin niskoihin jotka ovat aivan jumissa, lähetteen fysikaaliseen ja lääkäri lupasi alkaa tekemään mulle akupunktiohoitoa siellä terveyskeskuksessa. Sanoin, että se on tehonnut muhun aikasemminkin. Nyt saan sitä sitten lääkärin tekemänä eikä tarvitse maksaa kalliista yksityisestä fysikaalisesta. Tosin aion sinne yksityiselle kuitenkin eksyä jossain vaiheessa muuten hierotuttamaan tuota hartiaseutua. Taas.

Viime viikolla kävin päivystyksessä kun en enää jaksanut migreeniä. Ne olis laittaneet mulle tipan min. viideksi tunniksi, mutta sanoin ettei mulla ole aikaa sellaseen...Sitten ne päättikin hoitaa sen piikillä ja diapamilla (se on se yleinen katkasu). Lopulta pääsin aika nopeasti kotiin ja sen koktailin tuloksena olin aika väsynyt. Ei tahtonut silmät pysyä auki. Muutaman tunnin päästä olo virkistyi ja migreeni palasi. Se siitä päivystyksen katkasusta.

Kaikista eniten tässä ottaa pattiin se että mitään ei voi tehdä. Koko ajan kamala kipu päällä. Uskaltaako kukaan edes arvata kuinka rankkaa on ollut aina vain äkäisemmäksi muuttuvan taaperon kanssa juuri nyt?

Riippuvaisuutta

2009-08-22T22:03:00.005+03:00

Äiti ostaa hurjat määrät maitoa. Äidin on pakko saada päivittäin tupakkaa, kahvia ja maitoa. En tiennytkään että maitoon voi jäädä koukkuun. Kysyin kerran äidiltä, että joisitko kerrankin ruoan kanssa vettä maidon sijaan, niin vastaus oli "en pysty". Onko se lie enemmänkin sitten pakkomielle? Mitä tapahtuu jos ei saakaan maitoa ruoan kanssa? Mikä pelko se mahtaa olla...

On pelottavaa mistä kaikesta ihminen voikaan tulla riippuvaiseksi. Päihteiden ja kofeiinin lisäksi. Ja jos joku riippuvuus päihitetään, tilalle astuu usein joku muu riippuvuus.

Peliriippuvuus
Seksiriippuvuus
Nettiriippuvuus
Puhelinriippuvaisuus
Läheisriippuvuus
Kipuriippuvaisuus
Adrenaliiniriippuvuus

"Vaikka mitään kemiallisia aineita ei nautita, aivojen välittäjäaineisiin nämä riippuvuudet ja niitä vakavammat addiktiot vaikuttavat samansuuntaisesti kuin päihteet. Ne saavat aikaan dopamiinitulvahduksen ja nopeasti syntyvän mielihyvän tunteen. Ja tähän kun tottuu, himo kasvaa."

Nykyaika mahdollistaa riippuvuuden mitä erilaisimpiin asioihin. Itse olen ainakin osittain riippuvainen netistä ja puhelimesta. Tupakanpolton lopetin heti raskaaksi tultuani. Sitä ennen poltin n. 10 vuotta. Mietin tuliko tilalle sitten jokin muu riippuvuus...Ei nyt onneksi heti tule mieleen. Tai sitten se on jotakin hyvin tiedostamatonta.

Mitä tapahtuisi jos netti kaatuisi koko maailmasta ja puhelimen käyttö lopetettaisiin? Menisimmekö aivan sekaisin jos hukkaisimme kaikki tuttavat naamakirjasta ja nopean yhteydenpidon puhelimella. Kauhukuvat siintävät mielessäni.

Olen ainakin joskus kärsinyt myös läheisriippuvuudesta. Rakkaudenkaipuussa tarrauduin mustasukkaisena poikaystävääni kuin elämän viimeiseen oljenkorteen. Olo oli turvaton ilman sitä toista. Sitä on sivullisen erittäin vaikea ymmärtää. Menettämisen pelko eli arjessa. Olin sisältä rikki. Yritin korvata lapsuuden rakkaudettoman elämän poikaystävän rakkaudella ja rakkauden eteen oli taisteltava.

Mistä sinä olet, tai olet ollut riippuvainen?

Laiskuudesta uuteen nousuun!

2009-08-21T13:32:00.005+03:00

Eilen oli kamala olo fyysisesti, mikä sitten toi stressiin vain lisää potkua. Oli sellainen oli että flunssa iskee. Joka paikkaa kolotti ja kurkku kipuili. Olin myös todella väsynyt. Mutta tänään olo on kohentunut ja päätin taas kokeilla pilateksen kiinteyttävää jumppaa kun sain lapsen päiväunille. Pari päivää sitten kokeilin tuota uutta jumppadvd:tä ensimmäistä kertaa, joten paikkojen kolotus eilen johtui varmastikin siitä. Tänään harjoittelu tuntui jo aika hyvältä. Vuosia sitten harjoittelin Pilateksen metodeilla kotona, mutta nyt sain seurata mallijumppaajaa ja nähdä kuinka liikkeet tehdään oikein. Olen löytänyt lajini! Se ei rasita selkää eikä se ole sellaista riuhtomista ja repimistä kuin useimmat jumpat joissa vedetään kuin viimeistä päivää. Suosittelen Pilatesta kaikille ja se käy varmasti myös selkävaivaisille! Yllä olevan dvd:n sain HyväTerveys-lehden mukana. Ostin uusimman irtonumeron hintaan 4,90 €. Netistä tilattuna sama dvd maksaa jo pelkästään n. 9 euroa. Lehti dvd:llä oli siis mielestäni hyvä ostos!

Nyt kun saisin tämän innon pidettyä...:) Pitäkää peukkuja!

Tunnesyöpöttely

2009-08-19T22:26:00.005+03:00

Pienenä kun olin flunssassa tai angiinassa tai missä tahansa sänkyyn kaatavassa taudissa niin äidillä oli tapana hoitaa minua järjestämällä herkkuja sänkyyn. Sain oikein toivoa mitä haluaisin kaupasta. No senhän tietää mitä kauppalistalta löytyi. Sipsiä, karkkia, jäätelöä...Normaaliruokaa ei tarvinnut syödä. Sain vain lohturuokaa, ruokalohdutusta. Kyllähän se lapsena tuntuu hyvältä, mutta näin aikuisena ei enää niinkään. En ole nimittäin päässyt tuosta lohtusyöpöttelystä millään irti.

Kun ahdistaa, kaipaan herkkuja.
Kun olen iloinen, kaipaan herkkuja.
Kun olen hermostunut, kaipaan herkkuja.
Kun minulla on hyvää seuraa, kaipaan herkkuja.
Jos juhlin jotakin, kaipaan herkkuja.
Joka tunnetilaan haluan syömistä.

On ollut todella pitkän taistelun aikaansaannosta, että ylimääräisiä raskauskiloja on tippunut jo kymmenen. Mutta haluaisin olla vieläkin hoikempi, eikä tähän auta sisäinen-kauneus-saarnatkaan. Eikä se lohduta, että olenhan minä sitä tätä ja tuota, muuta. Mikään ei lohduta. Haluan painaa sen verran kuin 10 vuotta sitten kun olin hoikkaakin hoikempi. Kuitenkaan en kärsi pakkomielteestä laihdutuksen suhteen (luojan kiitos, se tästä vielä puuttuisi!). Tunnen suurta surua ja tuskaa joka kerta kun eksyn blogille jossa jollakulla anorektikolla törröttää luut rumasti, mutta he haluavat painaa aina vain vähemmän ja vähemmän. Omat tavoitteeni ovat kuitenkin realistiset. En ole lihava, vaan normaalipainoinen. Jos en olisi näin saamaton, saisin varmasti itseni tyydyttävään kuntoon(lue:tarpeeksi hyvän näköiseksi) pelkästään liikunnalla. Mutta kun minulle ei olla suotu extraenergiaa tai lapsenvahtia liikuntaharrastuksen ylläpitämiseen, no can do. Pitää vaan sinnikkäästi yrittää pysyä erossa iki-ihanasta fazerin sinisestä tai supersalmiakista tai siitä pienestä nautinnosta joka kutsuu joka kauppareissulla luokseen -> geishapatukasta ;)

Tässä ei ole edes kyse toisten miellyttämisestä, vaikka joiltakin tahoilta painosta saa kuullakin. Ei tosin enää kun raskauskilot ovat suurinpiirtein poissa. Vaan tässä on kyse vain ja ainoastaan minusta. Siitä että tunnen itseni hyväksi ulkokuoressani ja siitä että tunnen onnistuneeni jossakin jos olen pystynyt välttelemään herkkuja, ylenpalttista syöpöttelyä ja sen tuomaa lohtua muihin keinoihin. Tosin enää ei monia muita keinoja ole jäljellä..! Laihdutusryhmän ohjaaja kehoitti myös etsimään iloja muualta kun ruoasta(siis toden totta olen ollut laihdutusryhmässä parin ylimääräisen kilon vuoksi!). Muita keinoja on esim. huumori ja se iänikuinen liikunta johon jaksaa panostaa kerralla max. 2 viikkoa ja taas tulee väsähdys. Tämä on tämmöinen oravan pyörä...Revi siitä huumoria sitten vielä...!

Kaikesta huolimatta olen ollut viisas ja oppinut jotakin. Oman lapsen kohdalla toimin aivan toisin. Kipeänä syödään vitamiinipitoisia hedelmiä tai vaikkapa marjoja NORMAALIruokien lisäksi. Sekä yritän olla yhdistämättä ruokaa ja hyvää/pahaa- oloa toisiinsa lapsen silmissä (lue: syön illalla salaa suklaata ja muita herkkuja kun lapsi jo nukkuu..).

Menis jo ohi...

2009-08-18T20:37:00.003+03:00

"Lapsi on kiukkuinen, masentunut, hapan, tottelematon, pisteliäs, nenäkäs tai jopa kyyninen. Myös epärealistiset fantasiat ovat uhmaikäiselle tyypillisiä." Näin kertoo Wikipedia uhmaiän oireista. Minulla ei taida olla mitään lisättävää. Minusta on viety kaikki mehut ja väsyneenä olen raahautunut tietokoneen ääreen kertomaan sen tänne. Luojan kiitos, lapsi nukkuu. Jälleen kerran vietän omaa aikaani puolikuolleena mutta onnellisena siitä että minun ja lapsen päivä on pulkassa. Toivon että tämä vaihe menee ohi nopeasti.

Kuvista...

2009-08-16T21:55:00.005+03:00

Yritän saada digikameramme tässä kondikseen mahdollisimman pian, jotta saan itse ottaa kuvia tänne blogia koristamaan. Yhden tämän kesän otoksen haluan jakaa kanssanne kuitenkin nyt jo. Tämän on ottanut mies kamerakännykällään kalareissulla...Mies vaan totesi kun nosti saaliin vedestä "aha, kalaa salaatilla" :D Joku rehu oli siis tarttunut ahvenen mukaan.

Ulkoinen järjestys, sisäinen sekamelska?

2009-08-16T21:06:00.008+03:00

Olen yrittänyt tässä tehdä kaikkea kehittävää ja yksi aloittamani projekti on keittiöiden kaappien siivous. Joka aamu siivoan yhden kaapin, ettei tule työrupeamaa liiaksi ;) Jotenkin tuntuu, että kun ne kipot ja kattilatkin ovat ojennuksessa niin itsekin tunnen levollisuutta. Siivoamisesta ylipäätänsä olen samaa mieltä.

Jos on paska olo ja mieli maassa niin tässä asioita jotka tehoavat useimmiten minuun...

* herkuttelu (karkkia, sipsiä, suklaata tai muuta lemppariruokaa)
* hyvä kirja
* hyvä lehti (mulla toimii naistenlehdet ja juorulehdet tms. muotilehdet)
* hyvä elokuva
* menen lattialle vaakatasoon, tyyny pään alle ja rentoutumiscd:n kuuntelua korvalapuilla.
* hikiliikuntaa ja sen päälle virkistävä suihku
* metsässä retkeily
* hieronta
* tee-se-itse kasvohoito, jalkahoito, kynsien lakkaus tai muu kaunistautumisrituaali.
* maalaaminen
* käsityöt tai ihan mikä vaan askartelu
* siivoaminen
* kirjoittaminen
* matka pois arjen kuvioista
* haaveilu
* shoppailu

Olikohan vielä jotain muuta. Jos tulee mieleen niin lisään jälkeenpäin. Mutta yleensä ihminen yrittää auttaa itseään kaikilla mahdollisilla tavoilla ja eri asiat tuovat eri ihmisille hyvää mieltä.

Viime kirpparireissulta löysin pari uutta kirjaa ja toista niistä olen jo lukenut aina kun olen ehtinyt. Suosittelen sitä ihan kaikille, mutta eniten se saattaa kolahtaa niihin jotka elävät tai ovat lähiaikoina eläneet pienen vauvan kanssa arkea.

Kirja: Ruuhkavuosi
Kirjoittanut: Pauliina Susi

Olen lukenut elämäni aikana paljon erilaista kirjallisuutta jotka liittyvät self-help-osastoon. Välillä sorrun hömppään kuten horoskooppi- tai unientulkintakirjoihin. Kaikkea sitä ihminen joskus tekeekin löytääkseen itsensä ja oppiakseen tulkitsemaan ja tuntemaan itseänsä paremmin. Joskus tulee lukkoja joidenka avaamiseen tarvitaan kaikupohjaa ja ammattitulkkia (lue:kallonkutistajaa).

Minun kaikupohjani (mtk:n sairaanhoitaja) ei ole ilmeisesti vieläkään palannut sairaslomalta, sillä perjantaina ei odotettua puhelua tullutkaan...Huomenna alkaa jälleen arki ja puhelinsoiton odottaminen. Tiistaina soitan taas itse jos ei aamupäivään mennessä ole kuulunut jo jotain. Tässä on kuitenkin odoteltu jo liiaksi asti!

Äiti aivopesee

2009-08-14T12:34:00.006+03:00

Niin kauan kun vaan muistan on äiti yrittänyt käännyttää minusta himouskovaista. Ja niin kuin moni varmasti tietää, että sellainen raivoisa käännytysyrittäminen saa yleensäkin ihmisen juoksemaan juuri päinvastaiseen suuntaan. Jokainen löytäköön itse "oman jumalansa" ja uskontonsa sitä kautta minkä itse kokee oikeaksi. Eikö niin?

Veljeni 4-vuotias tytär oli kuulemma ollut hoidossa hiljattain äidin luona. Sanoin kyllä veljelle, että ei kannata oikeasti luottaa lasta äidin hoitoon, mutta olivat ilmeisesti tarvinneet aika kipeästi hoitajaa tuolloin lapselleen - joten äiti sai kelvata.

Kun heidän lapsensa oli taas kotona oli hän puhunut jatkuvasti siitä kuinka jeesus pelastaa ja muuta jeesushöpinää. Siitä selvisikin mistä tuollaiset puheet ovat peräisin koska ne alkoivat heti kun tyttö tuli äidiltä hoidosta. Äiti on siis yrittänyt aivopestä 4-vuotiasta lasta ilman vanhempien suostumusta uskonnolliseen kiihkoluennointiin. Jälleen kerran olin aika järkyttynyt, mutten toki yllättynyt...

Minä ja sosiaalinen verkko

2009-08-11T12:22:00.008+03:00

Aluksi...
Ei ihmekään kun minuun ei olla otettu yhteyttä mtk:sta, siellä on väkeä sairaslomalla. Aivan kuten sekin hoitaja kenen piti minulle soittaa. Tuosta kuulin siis hetki sitten kun olin puhelimitse sinne yhteyksissä. Minua ei siis ollakaan tarkoituksenmukaisesti unohdettu! Päivän positiivinen uutinen...

Aikaa on kuitenkin kulunut ja olen joutunut itse tutkimaan internetin ihmeellisiä saloja. Olen etsinyt vastauksia siitä mikä minua vaivaa ja olen vahvasti sitä mieltä, että minulla on jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö. Parempaan diagnoosiin en itse pysty ja sen saavat vahvistaa tai hylätä ammattilaiset sitten kun niiden pakeille pääsen. Perjantaina sairaanhoitaja palaa sairaslomalta. Ainakin näillä näkymin. Silloin tavoittaa soittopyyntönikin.

Tänään minulla on ollut kuitenkin ihan hyvä olo. Tieto siitä että huomenna miehellä alkaa kahden päivän vapaat, vaikuttaa olotilaani varmasti. On ollut tuskastuttavan tylsää olla neljän seinän sisällä kahdestaan lapsen kanssa. Tai tyhjällä kotipihan leikkikentällä. Kaupassa ollaan käyty ja kerran moikkaamassa miestä työpaikallaan, siinä se. Seinät kaatuilevat päälle ja huomaan sosiaalisen verkostoni olevan erittäin heikko. Luin eilen kirjahyllystä kaivamaani kirjaa Äidin kielletyt tunteet(väestöliitto 2008). Siinä kirjoitettiin äitiyden ihanteellisesta sosiaalisesta ympäristöstä mm. näin:

"Sosiaalinen ihanneympäristö koostuu läheisten, ammattitahojen ja yhteiskunnan muodostamasta verkosta, josta äidillä ja lapsella ei ole vaaraa tipahtaa ulos. Vaikka jokaisen äidin henkilökohtaisen paratiisin yksityiskohdat vaihtelevat, kyseinen unelmien paikka lienee useimmille äideille sellainen, jossa äidillä ja lapsella on rikas ja vaihteleva sosiaalinen elämä, mielekästä tekemistä sekä mahdollisuus tukeen ja lepoon."

Tuo oli kuin minulle kirjoitettu. Ja varmasti monelle muullekin äidille. Kirjassa kirjoitetaan myös siitä kuinka...

"Paratiisissa eri-ikäiset lapset voivat leikkiä keskenään ja temmeltää vapaasti. Lapsen isä(tai uusi kumppani) on ymmärtäväinen ja auttava juuri sopivalla tavalla. Paratiisissa muiden lasten äitien kanssa voi vaihtaa kokemuksia ja saada apua, jos itsellä on kiireitä tai tarve nukkua jonkun tunnin. Joidenkin paratiisiin kuuluu ehkä myös omat sukulaiset: oma äiti, isä, sisarukset, tädit, serkut. Puolisonkin sukulaiset hyväksytään, mikäli eivät määräile tai puutu liikaa. Toimivat lastentarhat ja ammattiauttajat ovat tarjolla silloin, kun heitä kaipaa, eivätkä maksa liikaa."

Sanat kolahtavat ja tajuan vielä enemmän kuinka olen joutunut ulos lapseni kanssa sosiaalisesta verkosta. Tuntuu että useampi asia kaatuu aikatauluongelmien takia. Perhekerhot ovat meille sopimattomaan aikaan aamupäivästä puolituntia sen jälkeen kun ollaan vasta herätty. Musiikkikerhoista olen haaveillut, mutta ne ovat aivan liian kalliita. Yleisillä leikkikentillä näkee pieniä lapsia vanhempiensa kanssa todella harvoin eivätkä he ole suomalaiseen tapaans innostuneita luomaan kontaktia muihin vanhempiin. Toisaalta täällä pienessä kaupungissa lasten puuhapaikat ovat muutoinkin vähissä. Monilla on jo valmiina sosiaalinen verkko joka koostuu sukulaisista, ystävistä ja hoitopaikoista. Joillekin ne asiat on suotu itsestäänselviksi.

Äiti ja paloittelusurmaaja

2009-08-08T20:40:00.007+03:00

Äiti kuuli tänään pelottavan asian tuttavaltaan. Aloitanpa ensin kuitenkin alusta.

Kuusi vuotta sitten äiti oli mielisairaalassa hoidossa. Äiti oli mennyt ilmeisesti hoitoon vapaaehtoisesti sillä ei ollut joutunut suljetulle. Sai tehdä kävelyretkiä lähimaastossa päivisin. Yksi päivä äiti sanoi lähtevänsä kävelylle. Yksi potilaista halusi lähteä mukaan. Hän oli entinen saatananpalvoja, parikymppinen nuori mies. Äiti oli ihmetellyt hiukan miksi hän haluaa liittyä seuraan, mutta ottanut pojan mukaan kävelylle. He olivat kävelleet sairaalan tien päähän ja kääntyneet takaisin. Pihassa he olivat vielä päättäneet kävellä pienen kierroksen lähimetsän poluilla.

Äiti oli kävellyt edellä, poika perässä. Yhtäkkiä poika oli sanonut äidille: "sinä et taida vielä oikein tuntea saatanaa?". Äiti uskovaisena oli siihen vastannut "en tunne, enkä haluakaan!" ja jatkanut matkaa takaisin sairaalaan.

Samalla osastolla sairaalassa oli tyttö jolla oli ties mitä psyykkisiä ongelmia. Se tyttö oli alkanut seurustelemaan tuon ex-saatananpalvojan kanssa. Tyttö on äidin tuttavan lapsi. Myöhemmin kun nuoripari pääsi sairaalasta, he olivat muuttaneet yhteiseen asuntoonkin.

Tänään, kuusi vuotta myöhemmin, äiti kuuli tytön äidiltä puhelimessa, että kesällä poika oli vangittu osasyyllisenä rituaalimurhaan joka oli tehty 8-vuotta sitten. Poika oli ollut vapaana siis niin kauan ja jäänyt kiinni vasta tänä vuonna! Sama poika oli ollut kävelyllä mielisairaalan lähimetsässä äidin kanssa eikä kukaan tiennyt mitään taposta ja ruumiin paloittelusta (siitä murhasta oli kulunut siis 2 vuotta kun he olivat äidin kanssa samaan aikaan hoidossa mielisairaalassa). Tässä linkki jonka löysin juttuun:

http://www.ksml.fi/uutiset/keski-suomi/kaksi-miest%C3%A4-vastaa-syytteeseen-murhasta/446210

Jutussa oli siis ollut yhteensä 4 syyllistä.

Tässä vielä toinen linkki syytteistä.

http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Paloittelusurmasta+kymmenen+vuoden+tuomiot/1135246682264

Kamalaa myös että viaton tyttö oli seurustellut ja jopa asunut rituaalimurhaajan kanssa! Tietämättä hänen salaamistaan teoista. Äidin tuttava myös kertoi kuinka poika oli ollut todella julma tyttöä kohtaan, sekoittanut hänen lääkedosetistaan lääkkeitä ja vaihdellut lokerosta toiseen, hakannut tyttöä ja ollut aivan sekaisin. Onneksi he ovat nyt kuitenkin eronneet ja tyttö säilynyt hengissä!

Niskavillat nousevat pystyyn jo tiedosta että myös äiti on kävellyt metsässä sairaan murhaajan kanssa...!

Täydellinen äiti

2009-08-08T12:26:00.007+03:00

Haluan olla juuri sellainen.

Kävimme eilen pitkään yöhön taas keskusteluja mieheni kanssa. Ja ne keskustelut avasivat tilannettani toden teolla. Vastaus on ollut edessäni koko ajan, mutta enhän minä ole nähnyt metsää puilta. Mies avasi suunsa. Onneksi.

Olen pitänyt lapsestamme LIIAN hyvää huolta. Siis oikeasti. Lapsesta voi pitää hyvää huolta, mutta se voi joskus mennä myös liiallisuuksiin niin että muu-ja ennenkaikkea oma elämä kärsii. Kärsittyhän tässä on. ja kaikki ihan omaa syytä. Mies sanoi että ensimmäistä kertaa elämässään on nähnyt lasta hoidettavan näin kuin minulla on tapana. Stressaan ihan kaikesta lapseen liittyvässä. Seuraavassa asioita joista pidän kiinni vaikka sitten henki menisi...

* Lapsen on saatava raitista ilmaa joka päivä noin. 2 tuntia vähintään. Mieluiten leikkien.
* Lapsen on saatava 2 lämmintä ruokaa päivässä, kotiruokia mielellään. Ja eri lihat molemmilla kerroilla. Toinen ruoka klo 11.00 ennen päiväunia ja toinen klo 16-17.
* Joka päivä on saatava kalsiumia, vitamiineja ym. ruoasta.
* Päiväunet 1,5 h - 2 h riippuen päivän vilkkaudesta.
* Karkkia ja herkkuja mieluiten vain karkkipäivänä.
* Hampaat on pakko pestä joka ilta.
* Iltapesu on oltava joka ilta klo 19 jotta sen jälkeen kerkiää syödä, lukea iltasadun ja pestä hampaat.
* Nukkumaan klo 20.00.
* Lapsen olisi joka päivä nähtävä myös muita ihmisiä kun minut ja viikossa myös muita lapsia.

Tuossa joitakin "pakkomielteitä". Niistä luisuminen luultavasti saisi minussa aikaan todella ylisuuren stressin ja hermoromahduksen. Nyt vasta tajusin (miehen avustuksella) kuinka olen todellakin kehittänyt itselleni pakkomielteen! Näkeehän sen jo tästä tekstistäni. Ja oli erittäin terveellistä ja silmiä avaavaa kirjoittaa se tähän ylös! Nyt kun ongelma on tunnistettu, olisi aika tehdä jotain...

Seuraava pulma tuleekin tässä. Kuinka osaisin hellittää ja päästää irti? Mistä tämä hullunkurinen pakkomielle johtuu? Pakko olla hyvä äiti...Täydellinen äiti. En usko että syitä tarvitsee kaukaa hakea.

Mies sanoi: "Tiedäthän, että jos syöt esim. pizzaa joka päivä kahden vuoden ajan, luultavasti saisit siitä yliannostuksen". "Olet tainnut saada yliannostuksen tuosta lapsenhoidosta". Sillä hän tarkoitti sitä pakollista kuviota joka on siis pakko toistaa joka päivä. Järkyttävää...Mutta nyt ongelmani on saanut nimen. Kysymys kuuluukin; mitä minä teen sille?

Avun huuto

2009-08-07T20:36:00.004+03:00

Jätin noin viikko sitten soittopyynnön mtk:n vastaanottoon sillä sairaanhoitajatädistä ei kuulunut enkä saanut häntä kiinni suorasta numerosta. Siis viikon olen nyt odottanut tässä soittoa ja olo alkaa olemaan jo aika turhautunut. Olen ahdistuneempi siitä ajatuksesta etten saakkaan apua, kun sitä tarvitsen.

Olen alkanut avautumaan hiukan enemmän ihmisille, mutta varovaisesti. Olen yllättynyt reaktioista. Kaksi päivää sitten veljen kihlattu pyysi nyt perjantaiksi lastenhoitoapua 4-vuotiaalle tyttärelleen. Lupauduin, sillä yleensä myös minulla on helpompaa, kun omalla lapsella on leikkikaveri. Ja tietysti lupaudun muutenkin, en osaa kieltäytyä vaikka kuinka olisi tiedossa väsyttävä päivä kahden lapsen kanssa. Lapsenhoitokysymys tuli tekstarilla ja suostuin siis. Kirjoitin kuitenkin vielä tekstaria takaisin siitä että tarvitsen sitten myös itse lapsenhoitoapua joskus ja että olen ollut aika väsyksissä yksin lapsen kanssa, ilman hoitoapua. Vastaus oli vaan että okei. Ei siis muuta. Siltä taholta en ehkä muuta reaktiota olisi odottanutkaan, mutta silti olisin halunnut enemmän sympatiaa. Tässä tuntuu koko ajan että huudan kuuroille korville saamatta vastakaikua. Ja olen kuitenkin rohjennut ylipäätänsä sanoa homman nimen ääneen.

Välillä tuntuu etten ole kenellekään tärkeä. Jos olisin, eikö sellainen ihminen olisi ainakin jo yrittänyt olla tukena ja nostaa tästä suosta. Olen tehnyt jo kaikkeni auttaakseni itse itseäni ja omin voimin se ei enää onnistu. Olen tehnyt kaikki mitä on neuvottu esim. stressiä hoitamaan; harrastanut hikiliikuntaa, syönyt terveellisesti, nukkunut tarpeeksi ja kavereitakin olen kovasti yrittänyt nähdä ja joskus jopa onnistunutkin. Voin sanoa, että hiukan hankalaa se on ollut sillä aikataulut ovat monilla erittäin tiukat työn, perhe-elämän ja harrastusten jälkeen. Tiedän, että tarvitsisin enemmän aikaa ystävien kanssa ja haluaisinkin. Aina ei kuitenkaan saa kaikkea. Tässä se pointti tuli kuitenkin. Olen tehnyt kaiken itseni eteen. Paha olo ja väsymys eivät kuitenkaan mene pois.

Olen saanut uuden pelon aiheen, enkä edes tiedä onko se kovin uusi, vaan alitajunnassa kauan muhinut. Pelkään kulkevani äidin jalan jälkiä. Ensin äiti masentui, jäi työelämästä pois ja sille tielle jäi. Käykö minulle se, mitä vastaan olen taistellut kynsin ja hampain? Olen halunnut olla äidin vastakohta ja elää aivan toisenlaisen elämän. Kirjoittaako kohtalo minulle samanlaisen tarinan joka tapauksessa? Se on viimeinen asia mitä haluan. Jos äitini on sairastanut masennusta, onko minulla isompi riski sairastua siihen myös? Enkä edes tiedä podenko masennusta. Mistäpä tietäisinkään, sillä ammattilaisen puheille on niin helvetin hankala päästä....!!

Huudan pelastusta tyhjille seinille ja kylmälle maailmalle. Tästäkin suosta voisi päästä ihan yksinkertaisin keinoin. Parin normaalin isovanhemman lapsenkaitsemisavulla, ystävien seuralla ja hyvällä harrastuksella. Harmi ettei minulle ole sellaisia pieniä isoja asioita sallittu.

Uupunut äiti

2009-08-04T20:49:00.003+03:00

Tein taas yhden testin jossa testattiin sitä "kuinka stressaantunut olet?" Ajattelin, että tulee joku suhteellisen normaali tulos, mutta järkytyksekseni luin tuloksen: "olet todella stressaantunut!" Vaikkei kaikenmaailman testeihin ehkä ole luottamista niin tuollainen tulos pistää kuitenkin mietteliääksi. Ja tiedänhän tilanteeni kuitenkin ilman tuota testiäkin. Ketä minä yrittäisin huiputtaa kuin itseäni.

Tilanteen tekee vaikeaksi se, että on vaan pakko sopeutua. Sopeutua stressiin ja siihen että olen yksin kotona uhmaikäisen lapsen kanssa päivät pitkät. Kaipaisin konkreettista lapsenhoitoapua niin paljon. Haluaisin hengittää. Tehdä omia juttuja.

Kävisikö tämä arjen pyörittäminen kepeämmin ja tuntuisi vähemmän stressaavalta jos minulla olisi ollut kaikki hyvin omassa lapsuudessani ja se olisi ollut stressitön? Väistämättä sitä pohtii. Vai olenko vain todella heikko? En halua uskoa niin. En halua olla heikko. Kuitenkin niin moni äiti on kunnialla kasvattanut isonkin katraan lapsia voittajana, ilman murtumista. Miksen minä selviäisi yhden lapsen kanssa? Niin, miksen.

Lääkkeiden orja

2009-08-03T23:13:00.003+03:00

Pohdin itsekseni että ihminen joka syö mielettömät määrät erilaisia psyykelääkkeitä, hukuttaa lääkkeisiin itsensä, oman minuutensa. Lääkkeet muokkaavat käyttäytymistä, ajatuksia, mielentilaa, unen laatua, ruokahaluja, ihan kaikkea. Aika hurjaa.

Äiti on syönyt lääkkeitä suuret määrät ainakin pari vuosikymmentä. Joskus on käynyt erittäin hullusti kun äiti on saanut päähänpiston lopettaa lääkityksen hetkessä ja ominpäin. Mieli onkin tehnyt tepposet. On puhjennut psykoosi tai jokin muu mielen myrsky.

Siitä syystä, että äiti on aikoinaan päättänyt omin päin lääkityksen lopettamisesta, ovat lääkärit antaneet äidille piikillä psyykelääkitystä esim. joka toinen tai joka kolmas kuukausi eli sellaisen lääkityksen vaikutusaika on pidempi. Tosin en tiedä käykö äiti piikillä enää vai kontrolloiko lääkäri muutoin lääkkeiden ottamista.

Muistan monia kertoja kun äiti oli joutunut mielisairaalaan ja me menimme veljen kanssa (tai sitten minä ja joku sossun täti) vierailemaan äidin luona. Äiti oli usein todella rajun näköinen. Oli pakkoliikkeitä tai selvää levottomuutta liikehdinnässä. Äiti sanoi aina että se johtui lääkkeistä joita hänelle siellä annetaan ja kokeillaan. Mikä oli totuus, on toinen juttu. Ei meille tullut koskaan kukaan selittämään mistä mikäkin johtuu. Olisi kuitenkin kiitettävää pitää lähiomaiset ajan tasalla, varsinkin jos he menevät vierailemaan sairaalaan. Mielisairaalavierailut eivät olleet mieluisia, mutta eivät kamaliakaan sillä tiesin, että äidistä pidetään huolta.

Yöllinen itkukohtaus

2009-08-01T12:00:00.004+03:00

Illalla kun mieheni tuli töistä kotiin, kävimme keskustelua olotilastani ja jatkoimme sitä vielä sängyssäkin. Kello oli jo yli puolen yön kun kävimme maate. Puoli yksi toivotimme hyvät yöt.

Sitten minulla alkoi asioita pyörimään mielessä. Ja yhtäkkiä päähäni ilmestyi muistoja siitä ajasta kun olin sijaiskodissa. Lähinnä siitä minkälaista oli tavata äitiä tuona aikana kun äiti oli sairaalahoidossa. Miltä äiti näytti, kuinka hän puhui...Sitten tuli valtavan paha mieli ja kyyneleet. Nyyhkytin siinä sängyllä kunnes menin vessaan ettei kukaan heräisi. Kamala tunnepurkaus keskellä yötä!

Palasin sänkyyn ja mies olikin kuullut nyyhkytykseni sillä hän halasi minua. Olen kiitollinen, että vierelläni on mies joka osaa halata oikealla hetkellä ja kuunnella murheitani aina tarpeen tullen. Ilman sellaista tukea hajoaisin.

Hulluja tempauksia osa 2

2009-07-31T20:58:00.004+03:00

Tänään kuulin mummolta äidin viimeisimmästä päähänpistosta. Äiti oli saanut päähänsä alkaa tilailemaan joululahjoja sukulaisille postimyyntifirmasta joka myy pääasiassa tekstiilejä (verhoja, lakanoita) ym.). Okei. Muuten hyvä, mutta äidillä ei ole rahaa. Vasta muutama päivä äiti kysyi minulta lainaksi. En kyllä tiedä onko muutenkaan normaalia tilata kesällä joululahjoja. Lahjat oli kuulemma tarkoitettu kaikille mahdollisille sukulaisille. Sellaisillekin joita äiti ei ole tavannut vuosikymmeniin. Ja sellaisille joilla on rahaa kuin roskaa, eivätkä tarvitse mitään, saati arvosta esim. halpoja lakanoita. Äidillä on taas todellisuudentaju hukassa...Köyhän ihmisen olisi tärkeää tajuta asioiden tärkeysjärjestys. Ja sen jälkeen miettiä onko vielä ylimääräistä tuhlattavaksi kaukaisiin sukulaisiinkin.

Mielestäni henkilöllä jolla ei ole ymmärrystä rahankäyttöön, pitäisi olla joku virallinen taho raha-asioiden hoitoon. Se että edes ajattelen asiaa, kertoo taas kenellä on vastuu. En edes tiedä mistä voin hakea apua äidin raha-asioiden pelastajan kyselemiseksi. Sosiaalitoimistosta? Mistä? Minkälaiset ehdot siinä on? Tekisi mieli unohtaa koko juttu. En jaksa olla kiinnostunut juuri nyt kun haluaisin keskittyä vain itseeni ja kaiken kasassa pitämiseen. Mistään en osaa taikoa lisää energiaa.

Puhelinterroristi

2009-07-31T20:46:00.006+03:00

Tänään olen saanut taas kuulla ison litanian äidin tekemisistä ja asialla oli, kukapas muukaan, kuin mummoni (äidin äiti). Siitä on tullut tapa, että aina kun puhumme mummon kanssa, keskustelu kääntyy äitiin. Tänäänkin soitin mummolle vain kysyäkseni haluaako hän lähteä mukaani isompaan kauppaan (naapurikaupunkiin). Oli niin kipeä ettei jaksanut, mutta purki kuitenkin äidistä johtuvan vihastuksen puhelumme aikana.

Äidillä on tapana soitella mummolle monta kertaa päivässä ihan vaan kertoakseen jos vaikka tiskasi tai vei roskat...Mummo alkaa olemaan aika kypsä turhiin soittoihin. Äidillä kun ei ole muuta elämää kuin makoilu kotona ja soitteleminen. Ihan kaikki valittavat äidin soitteluista. Se on rasittavaa, ihan kaikista. Ymmärrän ja he ymmärtävät kyllä miksi vaihdoin puhelin numeroni enkä antanut uutta numeroa äidille.

Vihastuttaa mielettömästi että puhelinterroristilla saa olla puhelin! Pitäisi lailla kieltää! Vanhaa äitiäänkin vaivaa jatkuvalla rimputtelulla. Tuo pakkomielteinen soittelu on vaivannut äitiä niin kauan kuin muistan.

Masennustesti

2009-07-30T23:45:00.002+03:00

Kuulun kaikenlaisen testien ystäviin. Halusin testata myös olenko masentunut täältä:

http://www.tohtori.fi/?page=3459083

Sain 13 pistettä ja tuloksen perusteella näyttää siltä, että poden masennusta. "Keskustele asiasta lääkärin kanssa."

Aika ironista. Kyseinen testi on siis DEPS-seula. Ja siitä sanottiin näin:

"DEPS-seulan pistemääriä tulkittaessa tulee ottaa huomioon, että tulos on vain suuntaa antava. Mikään pistemäärä ei välttämättä merkitse, että kysymyksessä todella olisi diagnostisoitava masennus. Diagnoosia ei voi tehdä pelkästään DEPS-seulan antaman tuloksen perusteella, vaan siihen tarvitaan aina lääkärin tutkimus. Lääkärien kokemukset ovat osoittaneet, että jos on saanut DEPS-seulassa 12 pistettä tai enemmän, keskimäärin joka toisessa tapauksessa kysymyksessä on ollut diagnostisoitava masennus. Yleisesti ottaen depression todennäköisyyden on todettu kasvaneen DEPS-pistemäärän kasvaessa.

Jos arvelet, että sinulla on masennus, käänny lääkärin puoleen. Masennus eli depressio on yleinen psyykkinen häiriö, jonka hoitoon on tehokkaita menetelmiä."

Haa! Olen siis masentunut? Tai edes sinne päin? Mistäs se kertoo että pistemäärät vaihtelevat riippuen siitä minä päivänä sen teet? Pari päivää sitten samainen testi antoi 9 pistettä. Kertooko vaihtelu maanis-depressiosta? Mene ja tiedä. Odottelen tässä sitä aikaa vielä "ammattilaisille" ;)

Kaupungin mielenterveyspalvelut

2009-07-30T12:21:00.013+03:00

Olen ollut todella väsynyt ja uuvuksissa viime päivinä. Pyörittelin mielessäni yhtä vaihtoehtoa. Jospa pääsisin taas juttelemaan vanhalle tutulle sairaanhoitajalle mielenterveyskeskukseen. Purkamaan mieltä painavia asioita. Ajatus avun olemassaolosta jo helpotti. Tosin viime puhumiskerrasta minulle jäi paha mieli. Koska kunta tarjoaa kyseiset mielenterveyspalvelut, niin veronmaksajat maksaa ne. Kyseinen sairaanhoitaja kertoi aiemmin paljonko yksi 45- minuuttinen maksaa - valtiolle, veronmaksajille. En ilmeisesti ollut tarpeeksi "pipipäinen" jotta voisin käyttää psykiatrisia palveluja kunnassamme. Voi jestas! Jos olen väsynyt, uupunut, asiat painaa jne. niin haluaisin hakea apua ajoissa, enkä vasta sitten kun ei enää jaksa! Ennaltaehkäisevästi...Tiedättehän...

Otin sitten rohkeasti puhelimen kouraan eilen - sadannen kerran. Oli todella suuri kynnys painaa kännykän vihreää nappia . Sain tutun hoitajan puhelimen päähän. Tuomio oli tyly. Pidättelin kyyneleitä. "Täällä on puolet porukasta lomautettuna...". "Kuinka kiireellinen asiasi on...?" "Onko se ensiaputasoa?" "Minä jään viikon päästä lomalle." Sitten aloin vähättelemään ongelmaani. "Ei kai tässä mikään hoppu ole.." "Kai niitä minua kiireellisimpiäkin tapauksia on..." Puhelun jälkeen puhkesin itkuun.

Psykologille tarvitsee lähetteen lääkäriltä. En todellakaan halua mennä omalle lääkärille juttelemaan uupumuksestani. Kerran kun he terveyskeskuksessa kirjaavat sinne vähänkin mielenterveyttä hipovia ongelmia, niin myöhemmin he eivät usko minua muissa asioissa. Senhän tietää.

Hoitaja sanoi että hänen hoitajaparinsa voi tarjota ongelmieni kartoittamisaikaa elokuulle. Ottavat tekstiviestitse yhteyttä. Sitten he katsovat tarvitsenko psykologia. Kylläpäs on kiemuraista ja byrokraattista! Ei ihme että kynnys avun hakemiseen on suuri! Pitäisi vaan jatkaa asioiden pyörittelyä omassa päässä. Puhelun jälkeen tuli vielä pahempi olo ja koko loppupäivän olin erittäin ahdistunut.

Odottelen tässä vieläkin yhteydenottoa. Eipä ole kuulunut. Onko minut unohdettu? Nimeni präntätty pienelle muistilapulle ja lappu kadotettu?

Tuntuu kamalalta ajatukselta että apua annetaan vain akuutteihin tapauksiin kuten psykooseihin tai muille jotka tarvitsevat esim. kriisiapua äkillisien elämänmuutoksien sattuessa.

Minusta ei edes näy ulospäin että olen todella väsynyt. Pitäisi varmaan mennä hirttonaru kaulassa mtk:n tiskille niin aika irtoaisi. Kamalaa, todella kamalaa. Se että apua ei olekaan saatavilla tarvittaessa, on pelottavaa.

Olisi myös plussaa että saisi puhua henkilölle joka kuuntelee eikä vain huokaile vastaukseksi minun "pieniin" ongelmiini.

Katsotaan tuleeko sitä yhteydenottoa. Jos ei, harkitsen todella kannattaako soittaa uudestaan. Eli jatkanko piittaamatta väsymyksestä.

2009-07-27T00:07:00.000+03:00

Sääliä, vihaa, tunteiden sekamelskaa

2009-07-26T20:19:00.005+03:00

Äiti otti minuun yhteyttä muutama päivä sitten veljeni kautta. Äidillä ei ole minun puhelin numeroa, enkä sitä hänelle anna. Äiti halusi ottaa lapsen hoitoon kun kuulemma veljen lapsikin olisi menossa lauantaina. Minulla oli kamala migreeni ja tiesin että se saattaa jatkua vielä päivätolkulla (se aika kuusta). Suostuin sitten. Lauantaina heitin lapsen sinne ja sanoin tulevani noutamaan parin tunnin päästä.

Näin äidin pitkästä aikaa enkä voinut katsoa edes häntä silmiin. Varmasti näki kilometrin päähän että koko tilanne oli minulle epämukava. Äiti avasi meille oven tukka pystyssä ja oli tyylilleen uskollisena pukeutunut vähemmän kauniisiin lökävaatteisiin. Veljen muksu ei ollut vielä saapunut paikalle. Äiti aloitti nauramaan paniikkinaurua ja se kuulosti todella hullulta. Jeesuskasetti soi taustalla. "Onpas ihana nähdä pitkästä aikaa" hän kiljaisi naurun seasta. Minua arvelutti koko tilanne. Mutta olkoon, ajattelin, minulla on kamala migreeni ja kai ne pari tuntia pärjää. Oli pakko päästä lepäämään.

Parin tunnin päästä palasin äidin asunnolle ja nyt vasta pääsin näkemään asunnon paremmin sisältä sillä istahdin sohvalle hetkeksi. Mattoja ei ollut lattialla, mutta tupakanpuruja kyllä riitti. Siellä ne lapset konttailivat purujen seassa ja ties minkä lian. Tuntui pahalta ettei hän ollut saanut sen verran siivottua ennen lapsien tuloa, että olisi edes isoimmat roskat saanut pois. Kuitenkin lapsien kyläilystä oli sovittu pari päivää aikaisemmin.

Huomasin äidin myös paisuneen vielä entisestään. Päättelin kaikesta näkemästäni, että äidillä oli ollut pitkä jakso neljän seinän sisällä. Nukkumista, tupakkaa, kahvia ja mässäämistä. Selviä mökkiytymisen merkkejä näkyi. Epänormaali nauru oli yksi niistä.

Kysyin lapsilta että mitenkäs teillä on mennyt täällä mummin kanssa. Äiti vastasi itse kysymykseen kovalla volyymilla ennen kuin lapset pääsivät edes suutaan aukaisemaan. "Hyvin meillä on mennyt!".

Minusta tuntuu etten jätä lastani äidin hoitoon enää edes lyhyiksi ajoiksi. Saa hän lastani nähdä, joskus, ja valvotuissa olosuhteissa. Eli paikalla tulee aina olemaan myös joku täysijärkinen aikuinen. En antaisi itselleni ikinä anteeksi jos jotain sattuisi. Puhuin asiasta myös veljelleni jolla on ollut samantapaisia mietteitä. Uskaltaako äidille jättää lasta hoitoon enää ollenkaan.

Pakenemista ja pelkoa

2009-07-25T21:42:00.007+03:00

Muistan useita kertoja, kun jouduimme lähtemään äidin kanssa evakkoon ja pakenemaan omasta kodistamme. Syynä oli väkivaltainen isäpuoli. Jälkeenpäin tunnen suurta sympatiaa äitiäni kohtaan, kun tajuan mitä hän kärsi tuon huonon avioliiton aikana. Uskon edelleen että monet tapahtumat ajoivat äitiä yhä lähemmäs sairastumista sillä useimmat niistä tapahtuivat ennen sitä.

Muutama muisto pakenemistilanteista.

Yksi talviyö tilanne kiristyi kotona ja ilmeisesti äidillä suuri pelko tulla pahoinpidellyksi sillä me lähdimme äidin kanssa ulos karkuun eikä me keritty edes pukeutumaan sillä me juoksimme ulkona pelkissä yöpaidoissa. Oli tulipalopakkanen kun äiti talutti minua tien yli toisen kerrostalon pihaan. Palelin lyhyessä yöpaidassani. Alimmassa kerroksessa asui isän veli perheineen joten suuntasimme sinne. Alaovet olivat lukossa, mutta äiti sai jonkun avaamaan meille oven heittämällä lumipalloja ikkunaan. Sen yön me vietimme isäni alkoholistiveljen ja hänen perheensä viinanhajuisessa ja tunkkaisessa asunnossa, jo valmiiksi yöasuihin pukeutuneina. Olin ala-asteella, mutta tarkkaa ikääni en muista.

Isäpuolen veli asui perheineen omakotitalossa kun meidän perhe lähti sinne kylään. Isäpuoli alkoi ottamaan viinaa veljensä kanssa. Seuraavaksi muistankin vain kun isäpuoleni veljen vaimo yritti estää kännistä isäpuoltani tappamasta äitiä. Äiti oli ilmeisesti pakenemassa ovesta kun humalainen isäpuoli oli saanut jostakin käsiinsä pitkävartisen harjan. Harjaa kohottaen muistan vain hänen sanat "minä tapan sinut!". Seisoin siinä vieressä ja näin koko tilanteen. Pääsimme taas jotenkin ihmeen kaupalla pakenemaan äidin kanssa ulos, jonne oli soitettu poliisit. Kohta istuimmekin äidin kanssa poliisiauton takapenkiltä. Saimme heiltä kyydin pois sieltä.

Kerran kerrostalossa asuessamme muistan kun äiti antoi minulle luvan mennä ystävälleni yökylään. Ystäväni asui äitinsä ja siskonsa kanssa samassa rapussa ylimmässä kerroksessa. Meillä oli hauskaa, katsoimme televisiota ja leikimme. Myöhään illalla kun vielä olimme hereillä joku koputti oveen. Ystäväni äiti ei kuitenkaan uskaltanut avata ovea enää siihen aikaan. Talossamme asui paljon alkoholisteja ja meitä pelotti yöllinen koputtelu. Seuraavana aamuna selvisi, että se koputtaja olikin äitini. Hän oli joutunut pakenemaan taas nopeasti väkivaltaisesta tilanteesta ja oli nukkunut rappukäytävässä koko yön asunaan pelkkä yöpaita. Minulle tuli todella paha mieli äidin puolesta koska näin hänet niin haavoittuneena. Tunsin myös jollakin lailla todella huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä kun emme olleet avanneet ovea äidille.

Tiedän että suurimmasta osasta kamalista tapahtumista en tiedä mitään sillä saatoin olla yökylässä viikonloppuisin tai lomilla sukulaisilla tai mummolassa. Äiti on kärsinyt huonossa liitossaan mutta on onnistunut peittämään monia tilanteita meiltä lapsilta.

Mielikuvitusta

2009-07-24T20:15:00.003+03:00

Aikaisemmin olen kirjoittanut siitä kuinka paljon lapsuudessa oli leikkejä joihin sai uppoutua unohtamalla kaiken muun. Mutta oli myös jokin muu johon käytin suurta mielikuvitustani. Se oli kirjoittaminen. Lisäpotkua kirjoittamiselle toi lukeminen. Kun luki muiden tekstejä, sai vahvistusta omiin tarinoihin ja niiden rakenteisiin.

Kirjoitin koulussa kympin aineita, kun tarinan sai keksiä. Minun ei paljon tarvinnut miettiä kun kynä sauhusi täyttä päätä. Tarinani kiehtoivat opettajaa. En ikinä unohda kuinka tuo sama äidinkielenopettaja antoi kympin aineestani ja oli kirjoittanut konseptin loppuun jotakin tämän kaltaista "En ole koko 14-vuotisen urani aikana antanut vielä kenellekään aineesta täyttä kymppiä. Oletko harkinnut kirjailijan uraa tulevaisuudessa?" Häkellyin ja sydäntäni lämmitti. Kaikki halusivat tietää mistä aineeni kertoi. Saivat sen muutkin lukea. Ei se ollut mikään salaisuus vaan ennemminkin kummajainen. Siinä kuvailtiin miten kotona asuva lapsi koki ympärillä tapahtuvat asiat, äänet, hajut, valot, ihmiset, eläimet...Ei siis mitään sen kummempaa. Kerronta tyylistä tulivat pisteet. Näin oletan.

Minusta tuntuu että lapsuuteni on suonut minulle keskivertoa enemmän mielikuvitusta. Kun oli kurjaa, niin pakenin kuvitteelliseen maailmaan. Useimmat tarinoistani kertoivat nuoresta tytöstä ja hänen elämästään. Tarinassa oli tietenkin äiti, isä ja normaali ydinperhe. Oli hienoa kuvitella kaikki ne ja miettiä miltä tuntuisi olla sen onnekkaan tytön asemassa joka sai tarinassani elää kaiken sen.

Hengähdystauko

2009-07-23T20:51:00.008+03:00

Viime päivinä olen ollut vähän alamaissa. En tiedä sitten johtuuko se stressistä, väsymyksestä vai mistä. Blogiinkaan ei ole syntynyt tekstiä. Yksi syy siihen on kyllä varmasti se, että en ole ollut vähään aikaan tekemisissä äidin kanssa. Pakko pitää taukoa taas. Eli kun äiti ei ole ollut näköpiirissä, niin muistotkin ovat jääneet taas taka-alalle. Toisaalta ihan hyvä, sillä on raskasta jos kaikki huonot muistot pulpahtavat pinnalle uudestaan ja uudestaan.

Minulla on elokuussa syntymäpäivät. En niitä sen kummemmin vietä, mutta tänään minulle tuli postia. Muun postin joukosta erottui punainen kirjekuori ja siinä oli selkeästi äidin käsialalla kirjoitettu nimeni sekä osoite. Vaikka äiti asuu vain joidenkin kilometrien päässä, oli kirje postitettu eikä tuotu postilaatikkoon...Odotin jotakin suurta draamaa tai vuodatusta, mutta kaikessa lyhykäisyydessä kirjekuoresta löytyi vain onnittelukortti ja "äiti" allekirjoituksena. Ei muuta. Äiti halusi muistuttaa olemassaolostaan jotenkin yksinkertaisesti, oletan, sillä synttäreihin on aikaa vielä reilu viikko ja posti kulkee päivässä...

Pohdintaa...

2009-07-18T13:45:00.003+03:00

Olen tässä miettinyt. Blogini taitaa olla tabu aiheineen. Vanhempiaan tulee kunnioittaa. Mutta missä tulee raja? Eikö rajan ylittymisestä saa puhua ääneen, julkisesti? Niistä vihan tunteista jota se nostattaa. Onko äitini teot pieniä? Entä äidin sairaus? Onko mielisairauskin vielä tabu joka ehkä saa lukijan ymmärtämään äitiä? Hyppäämään hänen puolelleen? Olisi kiinnostavaa tietää, mitä ajatuksia blogini herättää. Teenkö väärin kun julkistan tunteeni?

Vanha koira ei opi...

2009-07-14T09:47:00.007+03:00

Minä olen se koira siis joka ei opi.

On se niin jännä juttu, että annan äidin sekoittaa pääni vieläkin, koska en vaan voi turruttaa tunteitani sen ihmisen kohdalla. Vaikka haluaisin. Kahden päivän sisällä olen polttanut päreeni niin pahasti äitiin, että olisin voinut vaikka lyödä häntä ja kovaa! Sisältä kumpuava viha on niin maksimaalinen. Se viha tulee todellakin syvältä eikä kyde pinnan alla kun jotain sattuu. Äiti saa minut sellaisen raivon valtaan!

2 Päivää sitten pyysin pienen puhumattomuustauon jälkeen äidin meille koska minulla oli oman lapsen lisäksi hoidossa veljen tyttö. Olin rättipoikkipuhki. Halusin hengähtää ja pyysin äitiä seuraksi lapsille, edes sen verran että voin valmistaa heille kunnollisen aterian ilman jatkuvaa keskeyttelyä. Äiti tuli, mutta vaivoin.

Olen pari kolme kuukautta nyt ollut dieetillä, onnistuneella sellaisella sillä haluan laihduttaa muutaman ylimääräisen raskauskilon hiljalleen pois. Kaikki syömiset on aika tarkkaan mietitty. Äitihän tietää sen, mutta mitään tukea on turha edes miettiä siltä suunnalta. Siltikin röyhkeäksi voisin haukkua tyyppiä joka tietää kuuristani ja sitten kantaa tarkoituksella herkkuja eteeni! Varmaan arvaatte kuka sen tekee. Äiti on itse sellainen ylipaksu lyllerö joka on tuomittu saamaan hetkenä minä hyvänsä diabeteksen tai jonkin ihanan sydän-tai verisuonitaudin. Sekös tuntuu mielenvikaisesta äidistä pahalta, että oma tytär onnistuu jossain mitä itse ei jaksa edes suunnitella. Ajatelkaa. Oma lapsi onnistuu - oma äiti vihastuu. Se on juuri sitä sairautta.

Äiti kävi lastenhoitokeikan jälkeen kaupassa, pyysin häntä tuomaan minulle yhden maitotölkin samalla kun odottelin lapsen kanssa autossa. Äiti palasi kaupasta ja antoi minulle erillisen pussin jonka sisällä oli rasvaton maito sekä rasvaisia leivoksia. Pussi oli läpinäkyvä ja kuin hidastetusta filmistä äiti ojensi pussin nenäni eteen seuratessaan kohta punaiseksi muuttuvaa naamaani ylpeänä itsestään.

Ja voi kuinka äiti nautti seuraavana päivänä vallasta. Tietää hyvin kuinka väsyksissä olen ja kuinka kipeästi apua tarvitsen toisinaan. Halusin soittaa pari tärkeää puhelua, mikä ei onnistu uhmaikäisen lapsen kanssa kahden ollessa. Jouduin taas vasten tahtoani pyytämään äitiä pitämään silmällä lasta sen verran, että voin hoitaa kyseisiä puheluja vaikka ulkona tarvittaessa. Äiti tokaisi siihen, taas kylmästi myhäillen (siis myhäillen!), että -"minähän olen aina teillä". Olin raivon vallassa taas, sormia napsauttamalla kiehumispisteeni oli saavutettu! Kiitos äiti. Minun tuskin tarvitsee perustella tämän blogin lukijoille, että tuo lause oli suora valhe ja sen kertoja sairas kusipää.

Tämä on todella rajua tekstiä omasta äidistä, mutta viime päivinä olen ollut niin kiihtyneessä tilassa äidin takia, että en ole jaksanut säästellä sanojani. Piste.

Tämä vanha koira oppi taas sen, että vanha koira ei opi eikä ole oppinut enää mitään uutta. Ehkä kuitenkin sen, että tämän suurempia vihan tunteita tuskin voi tulla - ketään kohtaan.

Paniikkihäiriö

2009-07-09T22:29:00.010+03:00

Paniikkihäiriöni diagnisoinnista on jo yli 10 vuotta. Muistan tarkasti ensimmäisen paniikkikohtaukseni.

Olin matkalla kaukosuhteeni luo. Olimme seurustelleet jo pari vuotta. Minä olin 18-vuotias. Usein taitoin välimatkat matkustamalla ensin tunnin junalla ja siitä jatkoin vielä tunnin bussilla. Istuin ikkunapaikalla täyteen suljetussa linja-autossa. Käytävällä seisoi ihmisiä ja vieressäni istui tuntematon keski-ikäinen nainen. Katselin ikkunasta ulos ohi vilistävää maisemaa kunnes yhtäkkiä tuntui että happi alkaisi loppumaan ja keuhkoni pienenemään, tekemään hengityksestäni vaikeaa ja haukkovaa. Tunsin kuolevani. Kylmä hiki valtasi vartaloni ja kasvojani alkoi pistelemään. Olin pakokauhun vallassa. Yritin peitellä tuskaista oloani ja samalla mietin kuumeisesti selitänkö tilanteen vieressä istuvalle naiselle joka ehkä saisi bussin pysähtymään ja ambulanssin paikalle.

En tehnyt kuitenkaan mitään vaan olin jähmettynyt kauhusta. Hengitin todella vaivalloisesti ja toivoin että loppumatka taittusi nopeasti. Minua pyörrytti ja tilanne ahdisti ja pelotti kamalasti. Keskitin kaikki voimani hengittämiseen. Selvisin matkasta ja bussista ulos päästyäni olo helpotti samantien.

Säikähdin kuitenkin niin paljon, että kotiin palattuani menin lääkäriin. Halusin selvittää mikä minua vaivasi. Minulle tehtiin kaikenmaailman hengitystestejä ja mittauksia. Epäilemäni astmaa se ei kuitenkaan ollut. Testien jälkeen juttelin mukavan naislääkärin kanssa joka alkoi kyselemään elämäntilanteestani. Kerroin eläväni hankalassa parisuhteessa ja kerroin myös vaikeasta historiastani. Lääkäri kehoitti minua eroamaan hullusta poikaystävästäni ja kertoi minun kärsivän paniikkihäiriöstä. Lääkärin siskokin kuulemma kärsi samasta vaivasta.

Vastaanoton jälkeen olin aivan ihmeissäni. Paniikkihäiriö?! Elin todellakin huonossa suhteessa, josta en osannut irrottautua. Poikaystäväni oli tunteeton narsisti ja käytti minuun henkistä väkivaltaa. Suhteemme vain paheni mutta sitä enemmän hain rakkautta ja ripustauduin. Olin tyhmä ja kokematon. Jaksoin häntä 2 vuotta siitä vielä lisää kunnes neljännen vuoden kohdalla hän jäi rysän päältä kiinni pettämisestä ja sydämeni särkyi palasiksi. Tuon jälkeen luulin etten koskaan enää nouse jaloilleni ja se kestikin pitkän aikaa. Itsetuntoni koki kovan kolauksen.

Niin suuri oli rakkauden nälkäni, että etsin sitä mahdottomasta paikasta. Elin sumuverhossa tärkeän ajan nuoruudestani. Olisin ansainnut parempaa, mutta minulle kelpasi huonokin. Poikaystäväni oli renttu jota yritin parantaa. Hän oli kokenut rankan lapsuuden ja joutui maksamaan kokemuksistaan vielä aikuisenakin. Minä halusin antaa hänelle kaikkeni saamatta mitään takaisin. Menetin kunniani ja kasvoni suostumalla nöyryyttävään suhteeseen. Koko tuon ajan minua yritettiin neuvoa jättämään kamala poikaystävä, mutta rakkaus oli sokea. Enkä ole ihan varma oliko se rakkautta vaiko enemmänkin riippuvuutta...

Aika pian diagnisoinnin jälkeen sain puheapua aikaisemmin teksteissäni mainitsemaltani sairaanhoitajalta ja sitä kautta sain myös lääkkeitä paniikkihäiriöön. Ilman loppumisen tunne tuli usein ja todella voimakkaasti. Minua helpotti tietää mikä minua vaivasi ja että tilanteista selvittäisiin. Lääkkeet helpottivat todella paljon ja koulussa käyntikin alkoi sujumaan hiukan paremmin.

Alussa häiriön oireet olivat enemmänkin fyysisiä, mutta jossain vaiheessa alkoi tulemaan erilaisia pelkoja kuten sekoamisen pelko. Se oli pahempaa kuin esim. pelko että pyörtyy hapen puutteesta. Oireet vaihtelivat kausittain ja vuosien varrella kohtaukset vähentyivät merkittävästi. Lääkkeistä en ole vieläkään uskaltanut luopua, mutta tiedän että luovun niistä heti kun lapsemme kasvaa eikä tarvitse miettiä univelkoja tai muuta stressiä. Lapsen hoidossa haluan olla 100 prosenttisen turvallinen, enkä miettiä milloin kohtaus tulee jos olen lapsen kanssa kahden.

Silloin kun olisin sinua tarvinnut äiti...

2009-07-07T13:13:00.010+03:00

Niitä hetkiä kun olin iloinen
ehkäpä saavuttanut jotakin
olisin halunnut iloita sinun
kanssasi, äiti.
Olisin tarvinnut lohdutuksen sanoja
äidin sanoja,
kun olin maassa ja maailmani
minua murjoi.
Missä sinä olit, äiti?
Vierellä, mutta
poissa.

Äidin henkinen poissaolo oli varmasti pahinta niinä aikoina, kun vielä asuin kotona. Ja sama poissaolo on riipinyt sieluani vielä aikuisenakin. Ja mitä enemmän olen olettanut ja pitänyt itsestäänselvänä, sitä pahemmin olen pettynyt.

Pari päivää lapseni synnytyksestä itkin vuolaasti vieraan maan ja kaupungin katuvilinässä. Olin saanut juuri kuulla, että vauvani joutuu sairaalaan sinivalohoitoon joksikin aikaa. Olin melkein shokissa hormoonien vaikutuksesta. Asuin siis tuolloin ulkomailla ja lapsemme syntyi siellä keisarileikkauksella. Jo synnytyksen jälkeisenä päivänä pääsi kotiin tai oikeastaan joutui ellei halunnut maksaa kalliita sairaalakuluja.

Pääsimme vauvan kanssa siis kotiin, kaikki oli hyvin, mitä nyt leikkaushaava oli kipeä ja kävely sattui. Päätimme viedä vauvan vielä kontrolliin perhelääkärille. Menimme kaupungin keskustaan, jossa vastaanotto oli. Lääkäri lähetti meidät laboratoriotesteihin joista selviäisi kaikki tarpeellinen. Testit tulivatkin melkein saman tien ja tulos kertoi lapsemme keltaisuudesta. Puhelimessa lääkäri kertoi, että lapsi oli saatava heti sairaalaan hoitoon.

Seisoimme laboratorion odotusaulassa kun kuulin uutisen. Olin väsynyt ja kipeä. Kyyneleet tulivat valtoimenaan. En olisi halunnut enää vaikeaa sairaalarumbaa. Laboratorion ulko-ovella halusin soittaa äidille Suomeen. En tiedä miksi. Se oli vaistomainen reaktio, on varmaan usealle ihmiselle. Ovathan äidit ja isät parhain tuki ja turva vaikeissa tilanteissa.

Kerroin kyynelehtien tilanteen äidille joka sanoi vain "-hmph, onko tuo nyt niin vakavaa." Voitteko kuvitella?! Äiti lyttäsi tilanteen yhdellä lauseella ja sai minut luhistumaan. En ole ikinä maailmassa halunnut lohdutuksen sanoja niin paljon kuin tuolloin. Sydämeni mureni, löin luurin korvaan ja lyhistyin. Kyyneleet eivät meinanneet loppua. Lyötyä lyötiin. Ja mikä pahinta, sen teki oma äiti.

Oletin, että saan lohduttavia sanoja ja ennen kaikkea ymmärrystä. Pidin sitä vielä itsestään selvänä hormoonipöllyjen vaikuttaessa.

2009-07-05T15:28:00.000+03:00

2009-07-05T11:57:00.001+03:00

Stressiä stressiä

2009-07-05T11:21:00.007+03:00

Olen aika kova stressaaja. Minulla on ollut elämässäni monta hetkeä jolloin olen pelännyt saavani hermoromahduksen. Tilanteista on aina selvitty tavalla tai toisella, mutta nyt huomaan taas potevani aika kovaa stressiä. Syitä on monia. Olen 2 vuotta huolehtinut yksin perheemme raha-asioista, kodista, lapsesta ja monista sellaisista asioista jotka useimmiten tehdään puolison kanssa yhdessä. Mieheni on kuitenkin aina töissä, joten käytännössä yhdessä huolehtiminen on mahdotonta. Minulla alkaa taas hiipimään pelko omasta jaksamisesta. Tarvitsisin tukea moniin asioihin ja haluasin jakaa lapsenhoidosta vastuuta. Nyt on muutenkin paljon edessä asioita joista otan paineita. Potalle opettelu, siisteyskasvatus jne.

Olen myöskin suoraansanottuna aika hukassa miksikä haluan isona. Vaihtoehtoja olisi monia, mutta rahatilanteen takia en voisi niistä toteuttaa kuin joitakin. Kolmenkympin kriisi alkaa hiipimään...Nyt olen kotona lapsen kanssa, mutta syksyksi pitäisi keksiä jo jotakin sillä lainanlyhennys alkaa taas. Paineita!

Välillä tuntuu, että elän pelkästään lapsellemme enkä ole koskaan osannut olla tietyllä tavalla "itsekäs", että olisin huolehtinut lapselle hoitajan ja lähtisin harrastuksiin tms. Lapsemme ei ole kertaakaan ollut vaikkapa yökylässä jotta olisin voinut nukkua edes yhtenä aamuna pitkään. On sitäpaitsi erittäin vaikea ottaa lomaa kovaa eroahdistusta potevasta lapsesta. Joskus se olisi kyllä välttämätöntä oman jaksamisen kannalta.

Oireilen stressistä tällähetkellä näin: niskat ja selkä jatkuvasti jumissa, päätä särkee, hermostun kaikesta ja olen hermostunut koko ajan, äkäilen, haluan lohturuokaa, muisti pätkii, ahdistaa, mistään ei pysty nauttimaan, keskittyminen on vaikeaa, puhti on poissa, itkettää.

Olen myös aika raivoissani äidille. Kun hän valittaa että ei ole rahaa ja sitten puolet tuloista menee bensarahan maksamiseen kun äiti ei jaksa kävellä kilometrin matkaa lähimpään kauppaan! Taas tänään kyseli kyytiä ja sanoin että ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja kävele sinne kauppaan! - En jaksa kun on tuota painoa niin paljon...Niin eikös sitä painoa tule jos vaan syö eikä ikinä liiku- tivahdin ja löin luurin kiinni!! En jaksaisi yhtään kantaa vastuuta maailman saamattomammasta ihmisestä! Ottaa niin aivoon ja olen taas raivon vallassa äidin takia. Olen sanonut että kävele hiljakseen sinne kauppaan vaikka joka päivä ja tuo jotain pientä niin ei tarvitse kerralla kantaa montaa säkkiä tavaraa. Eihän normaalikuntoinenkaan sellaista jaksaisi. Kaikesta pitää sanoa ja neuvoa äitiä ja siltikään mitään ei tapahdu!

Onhan noita stressin aiheita, mutta tärkeintä olisi nyt tietää miten ihmeessä niistä selvitään kun ne alkavat olemaan kokoluokaltaan jo näinkin suuria. Toivoisin omaa rauhaa ja tilaa hengittää, vastuuvapautta edes päiväksi tai kahdeksi, aikaa huolehtia itsestäni ja aikaa suunnitella myös tulevaisuutta. Ennenkaikkea pitkä loma tekisi hyvää.

Olen haavoittunut

2009-07-04T15:10:00.005+03:00

En siedä yhtään jos mua kohdellaan huonosti ja saatan nopeasti asiaa yhtään sen enempää miettimättä pistää välit poikki johonkin ihmiseen. Sietokyky on todella alhainen. Johtunee siitä, että olen jo ottanut iskuja ihan tarpeeksi vastaan ja pienistäkin vastoinkäymisistä saan allergisen reaktion. Tässä ihmisiä joihinka olen viimeisen vuoden sisällä laittanut välit poikki..
- isän äiti
- isän sisko
- äiti - moneen kertaan jopa
- 2 eri naapuria
- yksi tuttava

Lista olisi loputon jos luettelisin kaikki ne joihin olen laittanut välit poikki elämäni aikana.
Ja ainoastaan äidille olen sanonut suorat sanat. Ehkä sekin kertoo aika paljon. En halua huudella haavoittuvaisuudestani, mutta joskus saatan sanoa suoraan jos ottaa päähän jonkun törkeä käyttäytyminen. Minusta elämä on liian lyhyt, että viettäisin sen ilkeiden ja välinpitämättömien ihmisten seurassa. Loukatuksi tuleminen sattuu. Toisinaan mököttäminen ja välien rikkoutuminen saa minut tuntemaan yksinäisyyttä. Kuten juuri nyt kun pienen ajan sisällä on tapahtunut paljon asioita ja tuttava/sukulaispiiri on pienentynyt.

Yritän (alitajuisesti?) kuitenkin paikata menettämiäni suhteita. Esim. kun lakkasin pitämästä tätiini yhteyttä, niin toisaalla välit enoon lämpenivät. Ymmärrän, että kaikissa kanssakäymisissä ihmisten kanssa tulee vastaan kitkaa, mutta minulla on inhimilliset odotukset odottaa anteeksipyyntöä jos minua on loukattu. Yleensä se menee niin. Minä olen mukava ja yks kaks joku tekee törkeän tempun tai puhuu erittäin ilkeitä asioita. Minä tietenkin juoksen karkuun tilanteesta ja jään odottamaan anteeksipyyntöä, jota ei siis useimmiten kuulu. Joskus anteeksipyyntö on sen verran mitätön tai se ei enää auta niin annan olla. Kaikkea ei pysty unohtamaan. Äidinkin teot ovat syöpyneet joka soluuni.

Minusta tuntuu, että minussa on joku piirre, että minua on jollakin lailla helppo satuttaa. Jopa asiakaspalvelutyössä olen ollut helppo kohde purkautumiselle.

Tällä hetkellä olen aika maissa. Elämä tuntuu niin hauraalta ja ihmiset ilkeiltä. Ja juuri silloin kun janoaa rakkautta, saakin vihaa.

Hulluja tempauksia

2009-07-01T16:28:00.006+03:00

Yksi äidin sairauden häpeällisimpiä oireita on äkkinäiset erittäin hullut päähänpistot tai keksinnöt. Aiemmin teksteissäni onkin tullut jotain jo esille. Minulle tuli tässä mieleen muutamia tapahtumia.

Yläasteella minulla oli atk:n opettaja jolla oli hiplarin maine. Mies oli naimisissa toisen opettajan kanssa ja heillä on yhteinen lapsi. Kaikki oppilaat puhuivat keskenään kuitenkin miesopettajasta joka tykkäsi tulla turhan lähelle opettaessaan tietotekniikkaa. Kyseinen opettaja ei minua kuitenkaan häiriköinyt ja minua hän ei opettanutkaan kuin joitakin tunteja koko yläasteen aikana. Äiti sai kuitenkin kuulla tuosta opettajasta ja päätti soittaa hänelle kotiin ja valehdella että minä olin kotona puhunut äidille kuinka opettaja hiplaa! Hävetti aivan kamalasti, tottakai, kamala syytös syyttömälle. Mutta opettajien puolelta en jutusta kuullut koskaan. Ehkä kyseisestä soitosta ei koululle asti sana levinnyt. Sitä en koskaan saanut tietää.

Vuosia sitten muistan kun äidillä taisi olla psykoosi päällä, kun hän käveli lähikioskille ja sanoi että ottaa ruokaa, muttei anna rahaa. Rahat kyllä tulevat jumalalta...Jeesuksen nimeen äidin ei kuulemma tarvinnut antaa rahaa. Hän siis käveli pois kioskilta ruokakassin kanssa ilman maksamista. Miten juttu jatkui, sitä en tiedä.

Vajaa vuosi sitten äiti soitti yhtäkkiä äidilleen paniikin vallassa että on kuolemassa nälkään. Valehteli sitten siinä samalla, että minä olisin ottanut hänen viimeiset rahansa...! Äiti oli kyllä antanut ilman pyyntöä rahaa minulle 50 euroa. Mummo oli mennyt sellaiseen paniikkiin itsekin, että sydänvikaisena joutui turvautumaan sydänlääkkeisiin kohtauksen estämiseksi. Mummo soitti minulle ja mietti mitä hän vanha ja autoton ihminen voi tehdä. Yritin soittaa äidille että vien rahaa, mutta puhelin oli suljettu. Menin postiluukusta tiputtamaan sitten seteleitä jotta aikuinen ihminen ei kuolisi nälkään...Taas aivan absurdi tilanne.

Äidin vihamiehet

2009-06-27T23:06:00.005+03:00

Niitähän riittää. Äiti tuntuu riitaantuvan kaikkien kanssa sillä äidillä on taito vääntää draamaa pienistäkin asioista.

Kukaan sukulaisistamme ei pidä äidistä sillä kaikki häpeävät häntä ja pitävät äitiä suvun "mustana lampaana". Äiti myös lainaa jatkuvasti rahaa heiltä ja pyytää autokyytiä. He pitävät äitiä rasitteena.

Myös äidin ystävät riitaantuvat jatkuvasti äidin kanssa. Ja sitten kun äiti jälkeenpäin selittää riidan syytä, niin siinä ei tunnu olevan päätä eikä häntää.

Äiti elää huomiolla ja sillä ei ole yhtään väliä onko huomio huonoa vai hyvää. Normaalit ihmiset kalastelevat yleensä kehuja, mutta äiti on sen verran draamanhakuinen ettei häntä hetkauta vaikka maine menisi aina vaan hullummaksi. Kun häpeän tunne puuttuu...

Mietin kuitenkin nyt omaa suhdettani äidin inhokki-ihmisiin ja ihmisiin joista äiti pitää, mutta he eivät pidä äidistä. Uskokaa tai älkää, äidistä ei ole helppo edes yrittää pitää. On hänessä joitakin hyviä piirteitäkin, mutta valitettavasti ne huonot puolet jatkavat voittokulkuaan.

Jotkut ihmiset ovat pistäneet välit kerrasta poikki äidin kanssa ja eivät ole jääneet katsomaan enää lisää sekoiluita. Useimmat meistä ovat kiinni äidissä kuitenkin juuri sukulais-suhteen vuoksi. Esim. äidin oma äiti ei pidä liiemmin omasta lapsestaan, mutta tuntee velvollisuutta kuitenkin sen verran ettei ole halunnut välejä kokonaan katkaista.

Jos äiti tekee jotakin hullua niin arvaatteko keneen ollaan heti yhteydessä? No minuunpa tietenkin. Ja mitäs minä sitten teen. Olen vastuussa tilanteesta? Joudun kantamaan seuraukset niskoillani. Ja seuraavassa hetkessä huomaankin jo soittavani mielenterveystoimistoon ja kertovani mitä äidin elämässä tapahtuu. Ei ole muita kuka sen ikävän tehtävän hoitaisi. Enkä minä vanhimpana lapsena halua sälyttää sitä pikkuveljeni harteillekaan.

Niin se vaan menee, ja on aina mennyt. En voi paeta sitä mihinkään vaikka en haluaisi olla vastuunkantajana seurauksista. Mutta sen verran minulla on kuitenkin sukulais-suhdetta omaan äitiini...Etten voi perääntyä tilanteista ja nostaa käsiä pystyyn, koska sehän olisi yhtä kuin hylkäys.

Kaikki tempaukset kertovat siis yleensä aina siitä, että äidin tila on ainakin hetkellisesti huonontunut.

Jostakin kumman syystä kuitenkin äidin vihamiehet ovat minulle ihmisiä joidenka kanssa tulen toimeen ja välillä minusta tuntuu että olemme kuin samassa veneessä heidän kanssaan. Äiti on eri veneessä tietenkin. Siinä asetelmassa on suuri ristiriita, sillä minun kuuluisi kunnioittaa omaa äitiäni ja puolustaa häntä heille. Sitä en kuitenkaan ole ikinä tehnyt, mutta koen silti syvällä sisimmässäni ahdistusta. Aivan kuin pettäisin äitini, ihan vain kuuntelemallakin jotakuta kuka purkautuu minulle äidin tekemisistä. Minulla on omatunto. Ja se kolkuttaa.

Sukuriita

2009-06-26T11:32:00.010+03:00

Tässä on nyt ollut aika hulinaa viimepäivinä. Järjestin lapsemme 2-vuotis synttäreitä ja mitä jäi käteen? Ainakin erittäin paha mieli. Aikuiset ihmiset kehtasivat pitää pienen lapsemme syntymäpäiviä riitojen huipentumana. Näyttäisi siltä, että nyt on aika ottaa itseä niskasta kiinni ja puhdistaa lähipiiriä enemmänkin. Tietyt ihmiset näyttivät oikeat karvansa todella. Ja kuten arvata saattaa, rakas äitini hämmensi soppaa myös omalla kauhallaan.

Kaikki alkoi siitä, kun tätini(isän sisko) pyysi minua talvella Wanhojen tansseja katsomaan. Jouduin kuitenkin perumaan menoni vielä samana päivänä koska minulle iski aivan kamala migreeni. Siitähän tätini ei sitten pitänyt koska oli äidilleen eli mummolleni varmastikin sepustanut jotakin tyyliin"tekosyyn keksi, ettei tarvinnut lähteä". Tuo minun selän takana kyräily paljastui kun menin myöhemmin mummolla käymään. Juttelin siitä, että minulla on nyt neurologille lähete jotta migreenilääkkeet katsotaan taas kohdilleen. Siihen mummo tokaisi pokalla "Onko se nyt sitten varmasti migreeniä?". Mitäh???!!! Kaikki tietävät kuinka olen teini-ikäisestä asti kärsinyt erittäin vaikeasta migreenistä ja olen saanut siihen diagnoosin sekä lääkkeitä. Törkeää epäillä toisen sairautta! Sama kun minä epäilisin hänen sydänvikaansa!! Selvisi, että täti oli päivitellyt puhelimessa kuinka peruin hänen kanssaan sovitun menon migreenin takia ja ilmeisesti he pitivät sitä molemmat tekosyynä. Minä lähdin mummolta itkien, enkä ole sen koommin ollut yhteydessä. Eipä ole sieltäkään yhteyttä otettu vaikka ehkä se anteeksipyyntö olisi ollut kohdillaan..

Tätiin oli myöskin kuukauden verran aika kylmät välit kunnes taas aloimme pitää yhteyttä. Täti asuu täällä samalla paikkakunnalla.

Tuo mummon kommentti ei ollut ainoa laatuaan vaan ilkeitä kommentteja on tullut niin kauan kuin muistan. Tuo viimeisin taisi olla se vihoviimeinen niitti arkussa. Ei vaan jaksa enää ottaa ilkeilyitä vastaan milloin mistäkin. Rouvalle ei saa sanoa mitään takaisin sillä vain hänellä on yksinoikeus loukata...Jostain syystä mummo ei ole koskaan myöskään luottanut minuun vaan aina pitänyt valehtelijana..?? En sitäkään ymmärrä, sillä kertaakaan en ole valehdellut tms.!

Sitten alkoivat lapsemme synttärit lähestyä. Kutsuin tädin ja sanoin, että ota mummo mukaan koska en halunnut suoraan itse kutsua häntä. Kerta ei ole anteeksi pyytänyt tai soittanut niin en viitsi sitten minäkään vaivautua. Lastamme saa tulla onnittelemaan, sillä minkäs lapsi ilkeille aikuisille voi. Kutsu meni siis kiertotietä ja vielä äitikin sanoi puhelimessa että kutsun on saanut. Oli kuitenkin sanonut että "selkä on niin kovin kipeä, ei pysty tulemaan..." Okei.

Tätini ilmestyi sitten yksin synttäreille "muka" päivää liian aikaisin. Ovella jo sanoi, "ai tulinko muka päivää liian aikaisin?" ennen kuin kerkesin moikkaamaan....Eli tiesi tulevansa vääränä päivänä. Toi itseltään lahjan sekä mummolta. Sanoin että kai sitten tulet huomennakin kun on kakkua. Oletin että tietenkin tulee. Seuraavana päivänä sitten ei alkanut kuulua niin pistin viestiä jossa kysyin aikooko tulla kun kello alkoi olemaan jo paljon. Vastasi vaan "en tuu, olen yhdellä mökillä!" Toi nyt oli jo törkeyden huippu koska tätini tietää kuinka tärkeitä kaikki lähisukulaiset ovat sillä heitä on vain kourallinen täällä ja olisi tärkeää, että lähisuku myös tulisi synttäreille kun kerran on kutsuttu ja sovittu...Pistin vielä viestiä jossa kerroin pettymykseni ja hän vastasi vielä että "Kävinhän eilen jo ja kävin isäsi haudalla kertomassa kuka täyttää kaksi vuotta!" Toi oli sitten jo hulluin viesti ikinä. Sekottaa kuollut isäkin vielä tähän! Kyllä luulen, että 2-vuotias olisi kiitollisempi jos onnittelijat olisivat täällä paikan päällä kuin jossain hautausmaalla...!

Kerroin sitten asiasta äidillekin joka suureen ääneen ihmetteli (tottakai koska ovat tädin kanssa riidoissa). Iltaa kului kunnes tädiltä tuli viesti "Heips. Toivon, että mummoo ei tarvi sun äitis mennä ojentaan..miten sen kuuluu elää ja käyttäytyä. Vanha ihminen ja kasvattanut omat penskansa. En ymmärrä mikä mättää..." Tuon viestin jälkeen olin ihan kahvilla, sillä en tiennyt, että äiti oli mennyt soittamaan mummolle. Vastasin vaan" En ymmärrä, mitä on tapahtunut ja en ole vastuussa äitini tekemisistä." Herranjumala kun minua moititaan äidin sekoiluista. Täti ei ole vastannut mitään. Ja on se kumma, että jos on vanha niin on oikeus haukkua muut vaikka maan rakoon...

Yhden viestin pistin tädille vielä eilen illalla "En muuta tiedä tästä sotkusta kun että mua on loukattu aika monet kerrat vaikka en ole tehnyt mitään pahaa kellekään. Enkä voi sekaselle äitilleni yhtään mitään."

Tietysti olin todella vihainen äidilleni, että oli mennyt puuttumaan asiaan joka ei hänelle kuulu. Äidin sekoilu ja puuttuminen on melkein aina odotettavissa, mutta "terveet" ja aikuiset sukulaiset ihmetyttää.

Olen toivonut, ettei viaton lapsemme ole huomannut pettymystä äidistään, sillä sydänhän tässä särkyy lapsen puolesta.

Nyt annan tämän pölyn laskeutua enkä tee mitään.

PS. Mummolla ei ollut selkä kipeänä, vaan se oli tekosyy. Hän ei tullut ylpeyttään koska minä en ollut kutsunut...Ja sitten minua epäillään valehtelemisesta...!

Teknisiä ongelmia

2009-06-17T10:37:00.006+03:00

Se etten nyt ole päässyt tänne postailemaan pariin päivään johtuu ihan siitä, että meidän koneessa on joku virus joka sekoittaa monia sivustoja. Tämän viikon aikana asennetaan windows uudestaan, jotta saadaan taas homma pelittämään.

Ja sitten on vähän revittävä huumoriakin. Eli ainakin minulla olisi ollut
tälläiselle paniikkinappulalle paljonkin käyttöä...

Enneuni?

2009-06-14T12:39:00.003+03:00

En ole aivan olinko kuuden vai viiden vanha, kun näin unen jota en ole unohtanut, sillä jossakin vaiheessa aloin miettimään josko tuo sama uni olisi ollut ennustus tulevasta.

Uni oli hyvin totuudenmukainen. Siinä näkyi meidän sen hetkinen pieni yksiömme ihan samanlaisena. Leikimme pikkuveljen kanssa vessassa. Roikuimme päältätäytettävän pesukoneen täyttöaukossa. Äiti tuli sitten meitä komentamaan ja hermostui tilanteesta niin että halkesi pystysuunnasta kahtia. Se oli todella pelottavan näköistä. Toinen puoli kehosta oli ns. hyvä ja toinen paha. Olin kauhusta kankeana.

Noin 4-5 vuotta sen jälkeen äiti sairastui ja minä olen pitänyt tuota unta ja äidin ruumiin kahtijakoa siinä oikeasti enteenä. En tiedä miksi. Näin tuon saman unen uudestaan ja uudestaan kunnes vuosien myötä se loppui.

Näin jälkeenpäin selitettynä uni saattaa kuulostaa aika koomiseltakin, mutta pienen tytön unena se oli kammottava.

Lapsuuden leikkejä

2009-06-12T13:23:00.004+03:00

Lapsena oli kiva leikkiä ja uppoutua mielikuvitusmaailmaan. Kaikki koti-leikit (kotis) olivat mukavia sillä niihin pystyi kuvittelemaan isän, äidin ja kaikkea mitä normaaliin perhe-elämään saattoi kuulua. Leikki on lapselle elintärkeää ja siitä olen kyllä omien kokemuksieni kautta aivan samaa mieltä.

Minulla on aina ollut paljon mielikuvitusta. Usein lapsena hakeuduin lähimetsään keksimään erilaisia leikkejä ystävieni kanssa. Sopivan kokoiset kivet olivat lemmikkikaneja ja niille rakennettiin pesiä kannonkoloon tai puiden juurien väliin. Pesää siivottiin, laitettiin heinistä nukkumapaikkaa, ruokittiin siemenillä ym. Kävyt olivat marsuja tai hamstereita. Rakennettiin näkymättömille mielikuvitushevosille karsinoita ja aitauksia. Joskus suunnittelimme kerrostalon pyörävarastoon hevostallia.

Lapsuuden metsät tunnen kuin omat taskuni ja siellä ei koskaan ollut tylsää. Vietin muutenkin suurimman osan päivästä ulkona leikkien. Oli hyppynaruja, piilosta, leikkikenttäleikkejä ja paljon muuta. Muiden kanssa oli kiva vaihtaa vaikka viikoksi polkupyörää ja saada kuin uusi hetkeksi itselle.

Talvella luisteltiin ja leikittiin niitä samoja mielikuvitusleikkejä metsässä.

Lapsen mieli on ihmeellinen. vaikka ei olisi lelun lelua, niin tyhjästäkin voi nyhjäistä yllättävän helposti.

Äiti kertoi, että hänellä oli lapsena vain yksi lelu, rakas nukke, jonka hänen äitinsä oli polttanut lopulta leivinuunissa. Äiti oli surrut tuota nukkea kovasti. Myös pienet lapset saattavat kiintyä vaikkapa unirättiin tai leluun, jotka saattavat olla erikoisen tärkeässä asemassa ja tyynnytyksen apukeinona. Sellaisen hävittämisestä saattaa saada pahoja traumoja ja hajujensa vuoksi sitä ei saa edes pestä. Voin vain kuvitella miltä äidistä tuntui kun ainoa lelu tuhottiin. Syytä nuken polttamiselle äiti ei osaa kertoa.

Selviytymiskeinoja

2009-06-11T23:43:00.009+03:00

Niin täydelliseen epätoivoon en ole koskaan vaipunut, etteikö sisälläni jossain olisi ollut edes pieni toivon liekki. Kaikki asiat kun tuppaavat selkiytymään tavalla tai toisella. Tietenkin tässä vuosien varrella on tullut keksittyä ja löydettyä mitä erilaisimpia keinoja taistella pohjamudista päivänvaloa kohti.

Puhuminen (lue:valittaminen)
Olen aina ollut kova valittamaan ja sen tietää varmasti jokainen minut tuntevakin. Jos joku ärsyttää niin kyllä usein sanon sen ääneen. Mutta useimmiten on kysymys isommista asioista sen pienen ärsytyksen takana. Sitä en välttämättä sitten paljastakaan mistä oikeasti kiikastaa. Jokatapauksessa jonkinasteinen valittaminen auttaa..

Luovuusharjoitukset
Eli pakko kirjoittaa, ommella, kutoa, virkata, piirtää, maalata, ihan mitä vaan vastaavaa silloin kun ahdistaa. Se auttaa todella tehokkaasti.

Erilaiset listat ja kalenterit
Useimmiten stressiä saa aikaiseksi murehtimalla "mitäköhän minä nyt unohdin"-tyyppisiä asioita. Kaikki tapaamiset ovat puhelimen kalenterissa. Kuukauden kulut ja maksupäivät ovat tarkkaan kirjattu. Ilman kauppalistaa kauppaan ei ole menemistä jne. Teen listoja myös muistakin asioista, kuten hankittavista tavaroista tai mitä asioita pitää muistaa hoitaa. Tilanteita on pakko hallita tuolla keinolla jotta muistamattomuus ei ahdista. Riittää kun kaikki käytännön asiat ovat jossakin ylhäällä. Niin vain on aina ollut. Enkä varmasti pysty ikinä siitä tavasta enää luopumaan. Kun on sen tyyppinen ihminen, että kantaa kilokaupalla isoja murheita niskassaan, aiheuttaa se myös hajamielisyyttä ja sitten muistamattomuutta...

Rutiinit
Tietyt asiat tehdään tietyllä tavalla jotka ovat pinttyneet (valitettavasti) rutiineiksi. Okei, onhan meillä kaikilla omat juttunsa ja ne vain korostuvat lapsien tulon myötä. Tosin kammoan ihmisiä jotka suurinpiirtein kuolevat jos päivä ei mene aina samalla tavalla. Jos aamun sanomalehti myöhästyy niin ehkä ei suoli toimi (yksi ent. työkaveri on elävänä esimerkkinä). Pystyn kuitenkin lähtemään rennosti lomalle tms. Mutta lähinnä lapsen takia on ainakin päivärytmit oltava suurinpiirtein samanlaiset. Kuten säännöllinen ruokailu ja uni.

Esimerkkejä mun rutiineista:
Lapsi istuu makuuhuoneen matolla klo 19.00 (vaikka meillä on vieraita), sillä lapsen sisäinen kello kertoo, että siihen aikaan ollaan menty iltapesulle aina. Ja se istuu silloin aina siinä matolla kun aletaan riisumaan vaatteita ennen pesua.

Kävelen vaikka unissani saman reitin joka ilta. Vessaan pesulle ja pisulle, sitten keittiön lääkekaapille ottamaan migreeninestolääke ja täyttämään vesilasi. Kännykkä laitetaan äänettömälle, herättämään, otetaan vesilasi, mennään makkariin viemään vesilasi yöpöydälle jonka jälkeen menen kännykän valossa peittelemään lapsen. Ja sitten palaan sänkyyni, laitan kännykän aina samalle paikalle jotta löydän sen tarvittaessa pimeässä tunnustelemalla.

Tuossa vain pari esimerkkiä ja tietysti kauhistelen ihmisiä, joilla ei ole mitään rutiineja, elävät epäterveellisesti ja itsestään välittämättä. Mutta sisällä sisimmissäni tiedän, että heistä useampi ei tarvitse samanlaisia selviytymiskeinoja kuin minä...

Äitihahmoja, isähahmoja, esikuvia ja pettymyksiä

2009-06-10T20:35:00.021+03:00

Jokaisella lapsella on omat esikuvansa ja useimmilla sellaisina toimivat omat vanhemmat. No minun kohdalla se ei oikein toiminut äidin toimittaessa sairaan virkaa joko kotona sängynpohjalla tai sairaalassa. Isän kanssa emme koskaan olleet kovin läheisiä ennen hänen kuolemaansa. Mitä sitten jäi ja ketä ihailin? Kuka toimitti äidin virkaa?

Aika moni, sillä huomasin alituiseen hakevani "sijaisäitiä" itselleni lähiympäristöni ihmisistä. Huomaan tekeväni sitä vielä näin aikuisenakin, vähintään alitajuisesti.

Naispuoliset pomot tai työkaverit.
Minulla on ollut monta läheistä naispuolista esimiestä tai työkaveria, jotka ovat suunnilleen oman äitini ikäisiä. Ja he ovat ottaneet minut helposti siipiensä suojaan. Ehkä olen heidän seurassaan käyttäytynyt jollakin lailla siipirikon lailla ja toimittanut orvon lapsen virkaa. Sitä on vaikea selittää, mutta tietyissä tilanteissa toimin kuin "lapsi" heille. Viimeisin pomoni on jäänyt erityisesti mieleen. Hän oli juuri menettänyt oman aviomiehensä kun työsuhteeni hänen sihteerinänsä alkoi. Hänellä oli kaksi teini-ikäistä poikaa. Pystyin myötäelämään heidän tilanteessaan ja varsinkin hänen lapsiensa tilanteessa omien kokemuksien vuoksi. Olin kuin osa heidän perhettään työsuhteeni ajan.

Sama esimies sanoi monesti puolileikillään että hän voi olla kakkosäitinä minulle (hän tiesi paljon huonosta suhteestani omaan äitiini). Se lämmitti sydäntäni erityisesti. Työsuhteeni päättyi ulkomaille muuttoni vuoksi ja samalla yhteydenpito jäi pikkuhiljaa. Se oli jollakin lailla minulle menetys, sillä taisin todella pitää tuota henkilöä minulle esikuvana ja ennen kaikkea äitihahmona.

Muutin sijaiskotiin asumaan puoleksi vuodeksi vähän isän kuoleman jälkeen. Perheessä oli erittäin lämmin äiti, sekä isä. He olivat ihania ihmisiä ja minulle jäi sieltä erittäin positiiviset muistot. En pidä siellä asumista yhtään pahana kokemuksena sillä sain paljon varastooni mallia normaalista perhe-elämästä.

Kuitenkin perheessä oli minun lisäkseni 2 muuta tyttöä; heidän oma lapsensa (3-vuotias) ja pitkäaikainen sijaislapsi (ala-asteiässä). Tunsin itseni välillä eniten ulkopuoliseksi heistä. Olin perheessä niin vähän aikaa, että en kerinnyt pääsemään "heidän" lapsiensa rooliin. Olin kuin joku kaukainen serkkutyttö joka oli tullut moikkaamaan lomalla.

Mummot.
He ovat kertoneet elämän viisauksiaan minulle, enkä niitä varmasti koskaan unohda, mutta ovat sukulaisuudestaan huolimatta jääneet vähiten merkittäviksi äitihahmoiksi. Jollekuille muille mummot saattavat tulla heti äidin perässä. Niissä suhteissa minulla on kuitenkin ollut kompastuskivenä oman äidin virheet. Hehän tietävät ne läpikotaisin. Olen ollut heille välillä yhtä kuin äiti. He siis kuuluvat niihin ihmisiin jotka olettavat ilman muuta meidän olevan sama henkilö. Aivan kuin moni muukin sukulaiseni. Huoh. Ehkä myös heidän ansiostaan päässäni leijuu olettamus, että kaikki ihmiset ajattelevat näin. Kuitenkin huomaan heidän ajatuksensa tulevan juuri sukulais-siteen takia.

Isähahmoja en ole hakenut samoin kuin äidin korvikkeita. Kaikki sellaiset (potentiaaliset) henkilöt ovat tuntuneet jollakin lailla pelottavilta enkä osaa käyttäytyä heidän seurassaan luontevasti. Uskon sen johtuvan pelottavasta isäpuolestani. Olihan hän minulle jossakin vaiheessa kuin isä, mutta ei oikein toiminutkaan odotusten mukaisesti.

Blogin tuomaa tunnetta

2009-06-09T14:00:00.003+03:00

Huomasin blogin aloittamisen jälkeen, että mielialani vaihtelevat todella rajusti. Välillä olen aivan maassa, kun taas joinakin hetkinä onnellinen. Onnen hetkinä pystyn elämään täysin tässä päivässä ja iloitsemaan asioista joita minulla on nyt. Ymmärrän hyvin, kuinka jotkut psykoterapiassa käyvät saattavat mennä vielä enemmän sekaisin, kun aletaan uudestaan avaamaan vanhoja haavoja.

Itselläni on jollakin tavalla koskettanut tämä prosessi ja vaikeiden asoiden läpikäyminen. Mietinkin onko aina järkevämpää käsitellä vanhat asiat alta pois vai antaa menneiden olla vain?

Muistan katsoneeni hiljattain dokumentin joka kertoi kahdesta nuoresta naisesta. He olivat eläneet vuosikaudet teini-iästä lähtien hullun pedofiilin kellarissa vankeina ja heitä oli käytetty hyväkseen koko sen ajan. Toinen tytöistä oli synnyttänyt miehelle myös lapsia. He eivät olleet nähneet päivänvaloa niiden vuosien aikana.

Dokumentissa näytettiin heidän elämäänsä nykypäivänä. Terapiassa he eivät olleet käyneet vaan ajatelleet asian niin, että menneet ovat menneitä ja elivät kummatkin tahoillansa ns. normaalia elämää avioliitossa. Tuo dokumentti shokeerasi monella tavalla. Voiko niin järkyttävistä tapahtumista selvitä ilman traumoja?? Ja vaikka menisikin hyvin, niin entäs myöhemmin? Pettääkö mieli vai onko oikeasti parempi haudata niin pahat asiat mahdollisimman syvälle? Onko takeita etteivät ne asiat tule kummittelemaan jollakin tavalla? Ehkä pahimmalla mahdollisella.

Jos blogissani ei välillä tapahdu yhtään mitään, johtuu se ainoastaan siitä, että otan happea sekä etäisyyttä aina tarpeen tullen. Jos menneitä on tullut mietittyä liikaa ja pahat muistot laskevat varjon mielen päälle, ei auta muu kuin tauon pitäminen. Toivottavasti kuitenkin pystyn käsittelemään asioita etäältä, vaikka kyse onkin omasta elämästä.

Äiti mummona

2009-06-07T21:39:00.014+03:00

Kaikista inhottavin juttu minulle äidin sairaudessa on se, että hän ei kykene olemaan lapselleni normaali mummo. Hän ei osaa/pysty/jaksa olla lapsenvahtina kuin lyhyitä hetkiä ja nykyään ne hetket ovat silloin kun minulla on jotakin todella tärkeitä asioita hoidettavana ja lähden asioille, kun lapsi on päiväunilla. Tuona aikana äiti pystyy istumaan/makaamaan toisessa huoneessa. Tekemättä mitään.

Lapsi on kuitenkin kutakuinkin ainoa syy miksi olen yhteydessä äitiini. Lapsellani ei ole muita mummoja ja pappoja Suomessa. Eikä minulla ole minkäänlaista tukiverkkoa auttamassa lapsenhoidossa. Veli nyt joskus, mutta harvoin.

Monesti mietin seuratessani äidin kontaktia lapseeni, että kuinka ihmeessä tuo ihminen on joskus kasvattanut veljeni ja minut???!!! Äiti ei osaa komentaa ja turhautuu heti jos taapero ei olekaan kuin nukke vaan laittaa vastaan ja kapinoi kera kiukkukohtauksien. Olen aika monesti kommentoinut äidille, että -sinä olet se aikuinen ja tuo tuossa on lapsi. Sinä sanot miten toimitaan, ei lapsi. Mutta ei äiti jaksa vaivautua. Kaikesta pienestä purnauksestakin tehdään iso haloo ja hyvä ettei äidiltä itku tule, kun lapsi ei heti uskokaan.

Äiti on sanonut ettei meillä ollut lapsena niin tarkkaa ruoka-tai nukkuma-ajoista. Voin vain kuvitella...Ja nykyisessä perheessäni rytmeistä pidetään kiinni aika tarkasti. Sen verran pitäisi tietää, että rytmit tuo lapsen elämään turvaa.

Joskus äidin parempina aikoina olen pyytänyt josko äiti tulisi meille yöksi ja samalla lapsenvahdiksi. Eli jos itse laittaisin lapsen nukkumaan niin äidin tehtäväksi ei jäisi muuta kuin nukkuminen. Me ollaan miehen kanssa toivottu omaa iltaa vaikka vain ajellen autolla tai että menisimme syömään illallista ravintolaan. Lapsi on kohta kaksi vuotta, eikä meillä ole ollut yhteistä vapaa iltaa vielä kertaakaan...Mutta äiti ei tule, sillä hän pelkää että lapsi herää yöllä eikä äiti saa lasta rauhoittumaan. Olen kyllä sanonut että on erittäin harvinaista että niin tulisi käymään ja vaikka lapsi heräisikin hetkeksi, osaa hän nukahtaa yksin ilman tyynnyttelyä hyvin nopeasti. Sekä onhan nykymaailmassa puhelimetkin keksitty. Mutta äiti tietää, että hän on ainoa joka voisi sallia meille vapaa illan, ja se on se syy miksi ei tule meille. Siis piruuttaan....

Arvaatteko olenko ollut tuosta asiasta vihainen??!! Ja anelu ei kannata, sillä hän saa siitä lisää tyydytystä ja tuntee itsensä kovin tärkeäksi. Nauttii silmin nähden tilanteesta. Kiduttamisesta. Minä en anna kyyneleiden tulla, minähän ei tuota sairautta ruoki enää.

Olin työttömänä äitiysloman jälkeen, kunnes sain yllättävän puhelinsoiton. Minulle olisi kuukauden pituinen pesti tiedossa. Työt piti aloittaa mahdollisimman nopeasti. Ja minä olin onnesta soikeana. Hinkusin jo takaisin työelämään ja pidin tuota kuukauden pätkää juuri sopivana lapsenkin kannalta. Meillä oli myös rahalle iso tarve.

Sanoin äidille, että hän voisi varmaankin mielellään auttaa lapsen hoidossa, sillä työt piti aloittaa jo seuraavalla viikolla ja olin varma ettei päivähoitoa järjestyisi ikinä niin nopeasti. Kerroin myös, että hänelle tulisi vain 12 puolitoista päivää yhteensä. Äiti suostui ja kerroin työnantajalle, että voin ottaa työn vastaan. Kaiken piti olla hyvin.

Oli torstai ja työt piti aloittaa seuraavan viikon keskiviikkona kunnes äiti sitten yhtäkkiä pamautti, ettei taidakaan jaksaa olla lapsen kanssa....Paniikki tuli saman tien, ja raivo. Äiti katsoi kärsimysnäytelmääni taas nauttien. Huusin kyynelehtien, että mitäs minä nyt teen??!! En pääsekään töihin, olen ilmoittanut jo meneväni! Tämän siitä saa kun luottaa OMAAN ÄITIINSÄ!

Tämä tapahtu reilu pouli vuotta sitten ja sen jälkeen menikin välit äitiin ja äidin tila paheni.

Onneksi lapsen hoitoasia selvisi kaikesta huolimatta. Sain seuraavana päivänä päivähoidon toimistolta työntekijän kiinni joka alkoi kuumeisesti etsimään lapselle hoitopaikkaa. Tosin olin alun alkaen suunnitellut, että minulla olisi töiden alkaessa kosolti aikaa totuttaa lasta uuteen järjestelyyn tutustumalla hoitopaikkaan rauhassa. Siihen ei jäänyt äidin ohareiden takia kuitenkaan aikaa ja pettymys oli kamala sillä se koski myös omaa pientä lastani. Mutta itsehän olin (taas) typerä ja luotin sairaaseen äitiini. Se olikin viimeinen kerta.

Kyyneleitä?

2009-06-04T23:38:00.002+03:00

Latasin tuohon soittolistalle kappaleita jotka koskettavat minua jollakin lailla sekä tuovat paljon mieleen eri ajanjaksoja elämästäni. Haluaisin itkeä, mutta jostakin syystä kyyneleet viipyvät jossakin, pienenä möykkynä kurkussa. Tai sitten niitä pidättelee, koska itkusta ei tulisi pian loppua.

Itku yleensä auttaa ja yksin ollessa sitä on helpompi vapautua kyynelehtimään. Taidankin vielä odottaa sopivaa omaa hetkeä jolloin voin itkeä itkuni ilman kenenkään kyselyitä mikä vaivaa. Ei niitä kyyneleitä tarvitse kauaa houkutella.

Oire osa 2

2009-06-03T21:15:00.003+03:00

Äiti on vätys. Siis sellainen mitään aikaansaamaton henkilö. Ja en erota aina johtuuko se todellisesta laiskuudesta vai onko se kokonaan sairauden syytä.

Äiti ei ajattele itseään ja omaa terveyttään OLLENKAAN. Polttaa ketjussa sätkää ja huuhtelee tupakan maun sitten kahvilla alas. Sätkävehkeet ja purut ovat aina levällään jossakin missä pitäisi oikeasti olla hygienista kuten keittiössä. Yritä siinä sitten laittaa ruokaa, leipoa tai voidella voileipää purujen keskellä.

Äiti on reilusti ylipainoinen. Ja nyt sillä alkaa menemään selkä. Äiti ei liiku ikinä. Liikkuu sen mitä liikkuu kaupan sisällä tai kotona. Mutta yli 30 metriä kauemmas asunnostaan ei ole liikkunut vuosiin. Ei edes kauppaan tai asioille. Roskat vie kun jaksaa. Äiti käyttää muita mielisairaita kavereitaan kuskeina ja syytää bensoihin viimeiset rahansa. Edes ajatus omin voimin mihinkään kävelemisestä tuottaa tuskaa ja ahdistusta hänelle. Äiti on 50-vuotias. Pitäisikö hänellä olla elämää kenties edessä vielä 30-40 vuotta? Ei tule tapahtumaan.

Äiti ei välitä itsestään. Ei ole väliä vaikka ihonsa väri vaihtelee valkoisesta purppuran violettiin. Ei ole väliä vaikka puolet hampaista puuttuu ja ne jäljellä olevatkin ovat harmaan keltaiset. Millään ei ole mitään väliä - hänelle.

Kauppareissuilla mukaan tarttuu kahvia, maitoa, pullaa, keksejä ja kaikkea epäterveellistä.

Välinpitämättömyyttä, itseinhoa, kuolemanhalua....? Pahalta tuntuu katsoa vierestä, omaa äitiä sellaisena. Ei auta vaikka kuinka olen puhunut elämäntapojen kohentamisesta. Äiti haluaa kuolla. Mitä muutakaan se voi olla. Olen voimaton. Ja taas haluaisin normaalimman äidin. En äitiä jota saa yrittää vetää suosta yksin ja viimeisillä voimilla, eikä silti saa otetta ja luovuttaa. Siis olen jo luovuttanut, enkä jaksa edes tosissani yrittää. Kohta vajoan itsekin.

Yritä ymmärtää

2009-05-29T23:44:00.005+03:00

Arvaatteko kuinka monta SATAATUHATTA kertaa minulle on sanottu puolustukseksi äidin teoille, että "yritä ymmärtää, äitisi on sairas" ? No minä voin kertoa - liian monta.

Kun sairauden oireet alkavat olemaan pahoja, masentavia, ahdistavia, liikaa,,,,niin mikään lause ei saa enää ymmärrystä palaamaan. Ja kuinka helppo ulkopuolisten ihmisten on tulla sanomaan "yritä ymmärtää....". Kukaan heistä ei ole elänyt vuosia äitini kanssa ja vuosia juuri tuon sairauden kanssa.

Uskomattomat tarinat

2009-05-29T20:42:00.008+03:00

Äiti on osannut järkyttää meitä lapsiaan hurjilla jutuilla, enkä tiedä vieläkään mitä ajatella niistä. Ovatko ne lähelläkään totuutta...? Lääkärit valitsisivat niin mielellään sen helpoimman vastauksen eli laitetaan sairauden piikkiin.

Ensimmäinen psykoosi tuli äidille kun olin noin 18-vuotias. Myöhemmin äiti selitti psykoosin laukeamisen traumaattisten muistojen ryöpsähdettyä yhtäkkiä mieleen. Äiti sanoi että hänen isänsä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen kun äiti oli ihan pieni, noin 4-vuotias. Hyväksikäyttö oli jatkunut eikä siitä tiennyt kukaan. Äiti sanoi että oli unohtanut kaiken sen kunnes ne yhtäkkiä tulivat esille jostakin mielen koukeroista. Järkytys aiheutti psykoosin. Mutta oliko tarina mielen keksintö, sitä en tiedä. Voin kuitenkin uskoa, että äidin lapsuudessa on tapahtunut jotakin kamalaa, mutta mitä...?

Minulla ei ole ollut koskaan oikein välejä äidin isään, mutta voitte kuvitella kuinka noiden tarinoiden jälkeen enää sitäkään vähää. Kun totuutta ei voi tietää.

Sitten äiti kertoi tarinan siitä kuinka hänen isänsä oli murhannut ainakin yhden naisen (rakastajattarensa) ja haudannut ruumiin. Nainen oli kadonneiden listalla eikä murha tullut ikinä ilmi. Äiti pystyy kuvailemaan kaikki murhatapahtumat hyvin tarkasti, mistä olen hyvin hämmentynyt. Voiko mieli keksiä asioita noin? Noin raskaat tarinat aiheuttavat minussa paljon ahdistusta. Ja hämmennystä. Ja miksi kaikki syytökset kohdistuvat juuri äidin isään?

Veljelläni on 4-vuotias tytär joka on toisinaan kylässä äidillä. Noin puoli vuotta sitten äiti väitti, että myös tyttöä käytetään seksuaalisesti hyväksi ja hyväksikäyttäjä on tytön äidin 19-vuotias veli. Tuota tarinaa en kuitenkaan usko, mutta se aiheuttaa taas hämmennystä. On kuitenkin kyse jälleen aika ahdistavista asioista. Noiden väitteiden aikana äiti oli kuitenkin aika huonossa kunnossa ja joutui vähäksi aikaa hoitokotiin lääkärin valvonnan alle. Sitä ennen pidettiin kuitenkin palaveria lääkärin, tytön äidin, minun ja äitini kesken syytöksistä. Äiti pystyi taas tarkalleen selittämään mistä moiset epäilyt johtuvat. Kukaan ei kuitenkaan uskonut tarinaa.

Edellä mainittu tilanne oli niin absurdi, että halusin katkaista välit äitiini kokonaan. Asiat meni yli ja lujaa. En halunnut kuulla enää sairaita väitteitä. Mistä sitä tietää vaikka ne kohdistuisivat vielä joskus meidän perheeseen...?! Äidille olisi pitänyt nimetä lääkärin mukaan joku "läheinen", mutta kukaan ei suostunut. Veljeltä ei päästy edes kysymään sillä hän oli tuon tapahtuman aikana matkoilla.

Oire osa 1

2009-05-29T11:04:00.005+03:00

En ole psykiatri tai saanut muutakaan psykologista koulutusta (mitä nyt luin lukiossa psykologiaa), mutta luulen osaavani erottaa ns. normaalin epänormaalista käytöksestä. Ainakin suurinpiirtein. Jokainen voi lukiessaan miettiä onko joku normaalia vai epänormaalia.

Tunnelämän ongelmat

Useampi äiti tuntee lapsiansa kohtaan rakkautta ja näin ollen kaikki muu toiminta on pitkälti vaistojen varaista. On vahva halu suojella lasta kaikelta pahalta. No, meidän äidillä on aivan päinvastainen halu. Ja sen luulen johtuvan sairaudesta, sillä en usko äidin normaalisti olevan niin paha. Hän haluaa häpäistä minut jatkuvasti puhumalla minusta henkilökohtaisia asioita muille sukulaisille ja kavereilleen. Äiti voi myös tehdä pahoja asioita tuntematta syyllisyyttä tai omantunnontuskia teoistaan. Anteeksi hän osaa pyytää, mutta se on vain sanahelinää. Siksi koska sen näkee 100 metrin päähän että teot ei kaduta vaan jopa päinvastoin, naamalla loistaa tyytyväisyys siitä että on saanut nujerrettua jotakuta alaspäin. Siis aivan sairasta.

Tässä esimerkeistä pienimpiä;

Teini-ikäisenä äiti kiikutti minulle AINA kaupasta Tupla-suklaapatukan vaikka hyvin tiesi että se on ainoa suklaa jota en voi sietää ja vaikka sanoin siitä joka kerta.

Äiti ei tunne häpeää, mutta tietää mikä tuottaa sitä muille. Nolaa siis jatkuvasti kuten esim. kaupassa huutaa minun nimeäni kaupan toiselta puolelta kun on asiaa, vaikka olen sanonut että en halua että kaikki kaupassa oppivat nimeni kun hän huutaa sen sellaisella volyymilla ja kaikenlisäksi kuolen häpeästä. Haluan piiloutua hyllyjen väliin...

Ja miksen haluaisi piiloutua. Äiti ei osaa pukeutua ihmisten ilmoille. Siis ollenkaan. En todellakaan ole pinnallinen, mutta äiti saattaa ostaa kirpputorilta vaikka papan vanhat kalsarit ja karvahatun ja esittelevän ne muotivaatteina...Ei siis tajua että ei ihminen VOI pistää sellaisia päällensä. Kun häpeää ei tunneta niin ihminen voi mennä vaikka alasti kaupungille...

Äiti ei tunne myöskään minkäänlasita empatiaa vaan todellakin nauttii jos muilla menee huonosti. Nykyään harvemmin annan äidille sitä nautintoa, että kerron murheistani sillä vastaus on aina vain pitkä -jaaaa. Eli yhtä kuin olan kohautus. Ilme ei värähdäkään. Eikö normaalit äidit tunne surua lapsensa vuoksi. Ainakin minä tunnen jos lapsellani on joku hätä. Äiti ei pysty tuntemaan sellaista. Tekisi mieli ottaa rinnuksista kiinni ja ravistaa!!!!

Silloin kun asuin kotona äiti varasti minulta tavaroita ja myi niitä, ilman minkäänlaista katumusta. Koskaan minulta ei myöskään kysytty kun vaikkapa kalliita harrastusvälineitäni myytiin eikä siitä ilmoitettu minulle. Ne selvisi minulle vasta sitten kun olin tarvitsemassa tavaroita... Kyse oli tuhansien eurojen arvoisista välineistä. Suksista, coretex-vaatteista, luistimista yms. Välineet äiti myi rahanpuutteessaan kuitenkin vain muutamalla kympillä. Eikä se raha tässä se pointti olekaan.

Mummo oli vuosia vaivalla säästänyt minulle rahaa tilille, mutta kun olin alaikäinen, äiti sai rahat haltuunsa. Otti siis rahat kylmästi omiin tarpeisiinsa. Tarkoitus oli, että minä olisin käyttänyt rahat vaikkapa ajokorttiin täysi-ikäiseksi tultuani.

Äiti on nolannut minut nuoruuden poikaystävienkin edessä niin, että osa on jopa jättänyt minut äidin takia.

Tuossa muutama pieni esimerkki tunne-elämän häiriöistä. Myös lääkäri on kuulemma sanonut äidin kärsivän niistä.

Miksi minä kirjoitan

2009-05-26T23:07:00.009+03:00

Mietin kahta eri vaihtoehtoa ennen kuin aloin kirjoittaa tänne tarinaani. 1. Yritän unohtaa vanhat asiat ja elää nyt vain tätä päivää ja pitää katseen tiukasti kiinni tulevassa. Onhan minulla myös oma perhe; rakas aviomies ja pieni lapsikin. tai 2. Päästän ulos asiat, kipeätkin, tänne josta tekstini voivat päätyä luettavaksi kohtalotovereille jotka tietävät luettuaan -en ole ainoa.

Haluan tuoda tunteeni ilmi sillä moni asia piileksii jossakin tuolla syvällä, ehkä alitajunnassa, odottaen oikeata hetkeä. Minusta on tervettä tiedostaa asioita, jotka saattavat olla kompastuskivenä tulevaisuudessa ja etsiä selitystä omalle käyttäytymiselle ja elämässä tehdyille valinnoille. Ja kun luen lehdestä traagisia kohtaloita, joista moni on saanut alkunsa sisälle padotuista tunteista, ajattelen itseäni. Haluan pelastaa itseni enkä ainakaan padota mitään. Ja kun olen nyt itsekin äiti, toivon etten tule siirtäneeksi mitään mallia lapseni elämään, päinvastoin. Haluan onnistua omassa äitiydessäni.

Psykoterapia. Okei, yksi vaihtoehto, mutta vie aikaa ja rahaa. Se vaatisi ehkä todella pitkän ajan. Ja minua pelottaa antaa itseni jonkun sorkittavaksi ja rääkättäväksi. Sitäpaitsi se on liikaa sidottuna aikaan ja paikkaan. Minulla kun saattaa olla tarve purkaa mieltäni vaikka myöhään illalla. Ei ne asiat tule koskaan ulos silloin kuin pitäisi, pakottamalla. Tänne minä voin kirjoittaa aina silloin kun jokin muisto tulee mieleen tai silloin kun haluan pois pahan oloni. Olette varmaan huomanneet, että pyrin erottamaan muistojen katkelmat kursorilla.

Ehkä en auta ketään tai mitään, mutta ennenkaikkea autan kuitenkin itseäni. Olen myös päättänyt vielä joskus antaa blogini osoitteen henkilöille keitä asiat koskevat ja ketkä itsensä niistä tunnistavat. Mutta siihen en ole vielä valmis pitkään aikaan.

Vastakohdat

2009-05-26T11:48:00.004+03:00

Olen joutunut taistelemaan maineestani koko elämäni ja olen joutunut todistelemaan että minä ja äiti olemme kaksi eri ihmistä eikä tässä ole nyt kyse geeneistä. Joka ikisellä elämän alueella olen halunnut olla erilainen. Olen halunnut olla siisti, koska äiti on sotkuinen. Olen halunnut luoda uraa, koska äiti on eläkeläinen. Olen halunnut pärjätä koulussa, koska äiti ei pärjännyt. Olen halunnut olla hyvä ruoanlaittaja, koska äiti ei ole. Olen halunnut olla omalle lapselleni se pullantuoksuinen ja välittävä äiti, koska oma äiti ei sitä ollut. Olen halunnut nähdä maailmaa ja matkustella, sillä äiti ei ole. Ennen kaikkea olen HALUNNUT OLLA NORMAALI, koska äiti ei ole.

Siltikin minusta tuntuu, että jokaista tekoani tai sanaani epäillään. En minä siihen ja siihen kykene. Miksi voisinkaan kun äiti on mikä on.

Voi kun voisin olla vapaampi, enkä joutuisi aina miettimään jokaista liikettäni. Kohtahan pian joku luulisi, että nyt minäkin sekosin.

Perusluonteeltani olen jokatapauksessa räväkkä. Mutta minä joudun pidättäytymään jatkuvasti. En ikimaailmassa voisi olla vaikkapa punkkarityttö tai joku muu ääripää, sillä en haluaisi ihmisten katsovan minua ja ajattelevan että -Ton äiti on hullu niin kattokaa nyt mikä tostakin tuli...!

Erittäin surullista, mutta totta.

En voi lentää vapaasti.

Hyljättynä

2009-05-25T21:57:00.006+03:00

Äiti jäi sairaseläkkeelle vuonna -93 ja samoihin aikoihin erosi aviomies nro kakkosesta. Me jäimme äidin kanssa kahdestaan. Veli oli vuoroin isällään, vuoroin meillä. Äiti hajosi ihan täysin. Nukkui aina. "En jaksa rakastaa sinua, kun en jaksa itseänikään", totesi äiti kerran sängynpohjalta. Vietin paljon aikaa parhaan ystäväni kanssa. Se auttoi minut aina hetkeksi unohtamaan mitä kotiseinien sisäpuolella tapahtui. Mutta todellisuudessa olin yksinäisempi kuin koskaan, herkkä ja haavoittuvainen. Samalla elin läpi puberteettiä.

Kotona oli raskasta olla ja hengittää. Minun piti olla kuin aikuinen ja osata huolehtia kaikesta yksin. Olin liian vapaa tekemään jo kaiken oman tahdon mukaan. Ei ollut kotiintuloaikoja, ruoka-aikoja eikä kukaan koskaan ollut kysymässä kuinka koulussa menee. Kaipasin aikuisen tuomaa turvaa ja viihdyin aina kavereiden kotona joissa näki oikeita perhemalleja. Isiä ja äitejä, työssäkäyviä ja ennenkaikkea minulle niin kovin normaaleja.

Äiti ei kyennyt olemaan läsnä ollenkaan. Tajusi kuitenkin hakea apua pahaan oloonsa ja sai lopulta lähetteen mielisairaalaan masennuksensa vuoksi. Siitä alkoikin elämässäni aivan uusi vaihe. Vaihe jolloin olin yksin tai jonkun muun hoidossa, ehkä sijaiskodissa tai tuttavaperheessä. Rieputeltavana eri paikoissa. Irrallaan, kuulumatta mihinkään.

Diagnoosi

2009-05-25T09:51:00.006+03:00

Milloinkohan äiti olisi ensimmäisen kerran saanut jonkinlaisen diagnoosin sairauksistaan. Luultavasti samoihin aikoihin kun itse tajusi hakea apua siihen ettei päässyt enää sängystä ylös tai silloin kun hän yritti itsemurhaa.

Yhtenä aamuna herätyskello soi. Sen oli tarkoitus herättää äiti siitä isäpuolen viereltä niin kuin kaikkina muinakin aamuina jolloin äiti heräsi, herätti sitten minut ja veljen aamutoimiin ennen koulua. Me nukuttiin kaikki samassa huoneessa. Minä kerros-sängyn alapedillä, veli yläpuolellani ja äiti sekä isäpuoli siinä parisängyllä. Olin ala-asteella.

Äiti ei kuitenkaan herännyt siihen kovaan pärinään joka kuului vanhanaikaisesta herätyskellosta. Minä heräsin ja kävin sammuttamassa punaisen kellon äidin vierestä. Kummastelin tilannetta unisissa tunnelmissa. Yritin herätellä äitiä.

Äiti ei herännyt.

Ei herännyt vaikka kuinka ravistelin. Paniikki alkoi valtaamaan mielen. Sitten herätin isäpuolen. Hän nosti äidin sängystä ja laittoi eteiseen istuma-asentoon. Äiti alkoi heräämään, mutta pökkyräisenä ja silmät yhä ummessa. Isäpuoli syöksyi keittiöön ja tajusi tyhjistä lääkepurkeista, että lääkkeitä oli otettu yöllä enemmän kuin olisi pitänyt...

Sitten alkoi toiminta. Ambulanssi paikalle. Äiti teho-osastolle. Veli ja minä mummolle. Sillä kertaa ei tarvinnut kouluun mennä. Äidille tehtiin mahalaukun puhdistus ja vähän myöhemmin samana päivänä pääsimme vierailemaan osastolle. Muuta en tuosta tapahtuneesta muista. En edes muista sen jälkeisiä päiviä.

Koska lääkkeitä oli määrätty psykiatrin toimesta niin diagnoosi oli ilmeisesti tehty ennen tuota itsemurhayritystä. Ilmeisesti masennuksesta. Ei meitä lapsia informoitu tilanteesta. Toki näimme että jotakin oli pielessä. Eihän kukaan normaali ihminen puhu puhelimessa neljää tuntia yhteen soittoon aiheuttaen tuhansien markkojen puhelinlaskuja tai yritä itsemurhaa.

Meille lapsille toitotettiin sitä että äiti on sairas, muttei mitään sen tarkempaa vaikka me olimme aina aitiopaikalla näkemässä mitä mielisairaus on. Äidin kohdalla se oli sängynpohjalla makaamista, kyyneliä, välillä riehumista, toisinaan kuvitelmia ja hurjia sairaan mielen tuottamia tarinoita ja uskomuksia. Ja enemmänkin.

Vuosi -91

2009-05-24T13:27:00.003+03:00

Tuo vuosiluku on syöpynyt mieleeni erityisen hyvin, sillä silloin menetin isäni.

Leikimme kerrostalolähiömme vieressä olevassa metsässä parhaan ystäväni kanssa. Paksu lumikerros peitti maan ja joulu oli kohta ovella. Olimme kivunneet ystäväni kanssa lumisen rinteen päälle kun hän kysyi "kuinka otit isäsi kuoleman?" "Mitäh, onko isä kuollut?" sain sanottua ja lähdin juoksemaan rinnettä alas kuin sumussa. Juoksin suoraan kotiin äidin luo. Äiti taisi olla kotona yksin. "Onko isä kuollut?" huusin. Äiti myönsi tilanteen ja pyysi anteeksi ettei ollut kertonut aiemmin. Minut haluttiin varjella tiedolta joulun yli. Tietysti ystäväni oli saanut jostain kuulla isäni kuolemasta ja oletti luonnollisesti minunkin jo tienneen.

Sitten tulivatkin kyyneleet. Ja ne tulivat vuolaana. Istuin koulupöytäni ääressä ja itkin. Äiti istui takanani parisängyn laidalla ja yritti lohduttaa. Olin 11-vuotias ja vuoden -91 joulusta en muista mitään.