Arvaatteko kuinka monta SATAATUHATTA kertaa minulle on sanottu puolustukseksi äidin teoille, että "yritä ymmärtää, äitisi on sairas" ? No minä voin kertoa - liian monta.
Kun sairauden oireet alkavat olemaan pahoja, masentavia, ahdistavia, liikaa,,,,niin mikään lause ei saa enää ymmärrystä palaamaan. Ja kuinka helppo ulkopuolisten ihmisten on tulla sanomaan "yritä ymmärtää....". Kukaan heistä ei ole elänyt vuosia äitini kanssa ja vuosia juuri tuon sairauden kanssa.
perjantaina, toukokuuta 29
Uskomattomat tarinat
Äiti on osannut järkyttää meitä lapsiaan hurjilla jutuilla, enkä tiedä vieläkään mitä ajatella niistä. Ovatko ne lähelläkään totuutta...? Lääkärit valitsisivat niin mielellään sen helpoimman vastauksen eli laitetaan sairauden piikkiin.
Ensimmäinen psykoosi tuli äidille kun olin noin 18-vuotias. Myöhemmin äiti selitti psykoosin laukeamisen traumaattisten muistojen ryöpsähdettyä yhtäkkiä mieleen. Äiti sanoi että hänen isänsä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen kun äiti oli ihan pieni, noin 4-vuotias. Hyväksikäyttö oli jatkunut eikä siitä tiennyt kukaan. Äiti sanoi että oli unohtanut kaiken sen kunnes ne yhtäkkiä tulivat esille jostakin mielen koukeroista. Järkytys aiheutti psykoosin. Mutta oliko tarina mielen keksintö, sitä en tiedä. Voin kuitenkin uskoa, että äidin lapsuudessa on tapahtunut jotakin kamalaa, mutta mitä...?
Minulla ei ole ollut koskaan oikein välejä äidin isään, mutta voitte kuvitella kuinka noiden tarinoiden jälkeen enää sitäkään vähää. Kun totuutta ei voi tietää.
Sitten äiti kertoi tarinan siitä kuinka hänen isänsä oli murhannut ainakin yhden naisen (rakastajattarensa) ja haudannut ruumiin. Nainen oli kadonneiden listalla eikä murha tullut ikinä ilmi. Äiti pystyy kuvailemaan kaikki murhatapahtumat hyvin tarkasti, mistä olen hyvin hämmentynyt. Voiko mieli keksiä asioita noin? Noin raskaat tarinat aiheuttavat minussa paljon ahdistusta. Ja hämmennystä. Ja miksi kaikki syytökset kohdistuvat juuri äidin isään?
Veljelläni on 4-vuotias tytär joka on toisinaan kylässä äidillä. Noin puoli vuotta sitten äiti väitti, että myös tyttöä käytetään seksuaalisesti hyväksi ja hyväksikäyttäjä on tytön äidin 19-vuotias veli. Tuota tarinaa en kuitenkaan usko, mutta se aiheuttaa taas hämmennystä. On kuitenkin kyse jälleen aika ahdistavista asioista. Noiden väitteiden aikana äiti oli kuitenkin aika huonossa kunnossa ja joutui vähäksi aikaa hoitokotiin lääkärin valvonnan alle. Sitä ennen pidettiin kuitenkin palaveria lääkärin, tytön äidin, minun ja äitini kesken syytöksistä. Äiti pystyi taas tarkalleen selittämään mistä moiset epäilyt johtuvat. Kukaan ei kuitenkaan uskonut tarinaa.
Edellä mainittu tilanne oli niin absurdi, että halusin katkaista välit äitiini kokonaan. Asiat meni yli ja lujaa. En halunnut kuulla enää sairaita väitteitä. Mistä sitä tietää vaikka ne kohdistuisivat vielä joskus meidän perheeseen...?! Äidille olisi pitänyt nimetä lääkärin mukaan joku "läheinen", mutta kukaan ei suostunut. Veljeltä ei päästy edes kysymään sillä hän oli tuon tapahtuman aikana matkoilla.
Ensimmäinen psykoosi tuli äidille kun olin noin 18-vuotias. Myöhemmin äiti selitti psykoosin laukeamisen traumaattisten muistojen ryöpsähdettyä yhtäkkiä mieleen. Äiti sanoi että hänen isänsä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen kun äiti oli ihan pieni, noin 4-vuotias. Hyväksikäyttö oli jatkunut eikä siitä tiennyt kukaan. Äiti sanoi että oli unohtanut kaiken sen kunnes ne yhtäkkiä tulivat esille jostakin mielen koukeroista. Järkytys aiheutti psykoosin. Mutta oliko tarina mielen keksintö, sitä en tiedä. Voin kuitenkin uskoa, että äidin lapsuudessa on tapahtunut jotakin kamalaa, mutta mitä...?
Minulla ei ole ollut koskaan oikein välejä äidin isään, mutta voitte kuvitella kuinka noiden tarinoiden jälkeen enää sitäkään vähää. Kun totuutta ei voi tietää.
Sitten äiti kertoi tarinan siitä kuinka hänen isänsä oli murhannut ainakin yhden naisen (rakastajattarensa) ja haudannut ruumiin. Nainen oli kadonneiden listalla eikä murha tullut ikinä ilmi. Äiti pystyy kuvailemaan kaikki murhatapahtumat hyvin tarkasti, mistä olen hyvin hämmentynyt. Voiko mieli keksiä asioita noin? Noin raskaat tarinat aiheuttavat minussa paljon ahdistusta. Ja hämmennystä. Ja miksi kaikki syytökset kohdistuvat juuri äidin isään?
Veljelläni on 4-vuotias tytär joka on toisinaan kylässä äidillä. Noin puoli vuotta sitten äiti väitti, että myös tyttöä käytetään seksuaalisesti hyväksi ja hyväksikäyttäjä on tytön äidin 19-vuotias veli. Tuota tarinaa en kuitenkaan usko, mutta se aiheuttaa taas hämmennystä. On kuitenkin kyse jälleen aika ahdistavista asioista. Noiden väitteiden aikana äiti oli kuitenkin aika huonossa kunnossa ja joutui vähäksi aikaa hoitokotiin lääkärin valvonnan alle. Sitä ennen pidettiin kuitenkin palaveria lääkärin, tytön äidin, minun ja äitini kesken syytöksistä. Äiti pystyi taas tarkalleen selittämään mistä moiset epäilyt johtuvat. Kukaan ei kuitenkaan uskonut tarinaa.
Edellä mainittu tilanne oli niin absurdi, että halusin katkaista välit äitiini kokonaan. Asiat meni yli ja lujaa. En halunnut kuulla enää sairaita väitteitä. Mistä sitä tietää vaikka ne kohdistuisivat vielä joskus meidän perheeseen...?! Äidille olisi pitänyt nimetä lääkärin mukaan joku "läheinen", mutta kukaan ei suostunut. Veljeltä ei päästy edes kysymään sillä hän oli tuon tapahtuman aikana matkoilla.
Oire osa 1
En ole psykiatri tai saanut muutakaan psykologista koulutusta (mitä nyt luin lukiossa psykologiaa), mutta luulen osaavani erottaa ns. normaalin epänormaalista käytöksestä. Ainakin suurinpiirtein. Jokainen voi lukiessaan miettiä onko joku normaalia vai epänormaalia.
Tunnelämän ongelmat
Useampi äiti tuntee lapsiansa kohtaan rakkautta ja näin ollen kaikki muu toiminta on pitkälti vaistojen varaista. On vahva halu suojella lasta kaikelta pahalta. No, meidän äidillä on aivan päinvastainen halu. Ja sen luulen johtuvan sairaudesta, sillä en usko äidin normaalisti olevan niin paha. Hän haluaa häpäistä minut jatkuvasti puhumalla minusta henkilökohtaisia asioita muille sukulaisille ja kavereilleen. Äiti voi myös tehdä pahoja asioita tuntematta syyllisyyttä tai omantunnontuskia teoistaan. Anteeksi hän osaa pyytää, mutta se on vain sanahelinää. Siksi koska sen näkee 100 metrin päähän että teot ei kaduta vaan jopa päinvastoin, naamalla loistaa tyytyväisyys siitä että on saanut nujerrettua jotakuta alaspäin. Siis aivan sairasta.
Tässä esimerkeistä pienimpiä;
Teini-ikäisenä äiti kiikutti minulle AINA kaupasta Tupla-suklaapatukan vaikka hyvin tiesi että se on ainoa suklaa jota en voi sietää ja vaikka sanoin siitä joka kerta.
Äiti ei tunne häpeää, mutta tietää mikä tuottaa sitä muille. Nolaa siis jatkuvasti kuten esim. kaupassa huutaa minun nimeäni kaupan toiselta puolelta kun on asiaa, vaikka olen sanonut että en halua että kaikki kaupassa oppivat nimeni kun hän huutaa sen sellaisella volyymilla ja kaikenlisäksi kuolen häpeästä. Haluan piiloutua hyllyjen väliin...
Ja miksen haluaisi piiloutua. Äiti ei osaa pukeutua ihmisten ilmoille. Siis ollenkaan. En todellakaan ole pinnallinen, mutta äiti saattaa ostaa kirpputorilta vaikka papan vanhat kalsarit ja karvahatun ja esittelevän ne muotivaatteina...Ei siis tajua että ei ihminen VOI pistää sellaisia päällensä. Kun häpeää ei tunneta niin ihminen voi mennä vaikka alasti kaupungille...
Äiti ei tunne myöskään minkäänlasita empatiaa vaan todellakin nauttii jos muilla menee huonosti. Nykyään harvemmin annan äidille sitä nautintoa, että kerron murheistani sillä vastaus on aina vain pitkä -jaaaa. Eli yhtä kuin olan kohautus. Ilme ei värähdäkään. Eikö normaalit äidit tunne surua lapsensa vuoksi. Ainakin minä tunnen jos lapsellani on joku hätä. Äiti ei pysty tuntemaan sellaista. Tekisi mieli ottaa rinnuksista kiinni ja ravistaa!!!!
Silloin kun asuin kotona äiti varasti minulta tavaroita ja myi niitä, ilman minkäänlaista katumusta. Koskaan minulta ei myöskään kysytty kun vaikkapa kalliita harrastusvälineitäni myytiin eikä siitä ilmoitettu minulle. Ne selvisi minulle vasta sitten kun olin tarvitsemassa tavaroita... Kyse oli tuhansien eurojen arvoisista välineistä. Suksista, coretex-vaatteista, luistimista yms. Välineet äiti myi rahanpuutteessaan kuitenkin vain muutamalla kympillä. Eikä se raha tässä se pointti olekaan.
Mummo oli vuosia vaivalla säästänyt minulle rahaa tilille, mutta kun olin alaikäinen, äiti sai rahat haltuunsa. Otti siis rahat kylmästi omiin tarpeisiinsa. Tarkoitus oli, että minä olisin käyttänyt rahat vaikkapa ajokorttiin täysi-ikäiseksi tultuani.
Äiti on nolannut minut nuoruuden poikaystävienkin edessä niin, että osa on jopa jättänyt minut äidin takia.
Tuossa muutama pieni esimerkki tunne-elämän häiriöistä. Myös lääkäri on kuulemma sanonut äidin kärsivän niistä.
Tunnelämän ongelmat
Useampi äiti tuntee lapsiansa kohtaan rakkautta ja näin ollen kaikki muu toiminta on pitkälti vaistojen varaista. On vahva halu suojella lasta kaikelta pahalta. No, meidän äidillä on aivan päinvastainen halu. Ja sen luulen johtuvan sairaudesta, sillä en usko äidin normaalisti olevan niin paha. Hän haluaa häpäistä minut jatkuvasti puhumalla minusta henkilökohtaisia asioita muille sukulaisille ja kavereilleen. Äiti voi myös tehdä pahoja asioita tuntematta syyllisyyttä tai omantunnontuskia teoistaan. Anteeksi hän osaa pyytää, mutta se on vain sanahelinää. Siksi koska sen näkee 100 metrin päähän että teot ei kaduta vaan jopa päinvastoin, naamalla loistaa tyytyväisyys siitä että on saanut nujerrettua jotakuta alaspäin. Siis aivan sairasta.
Tässä esimerkeistä pienimpiä;
Teini-ikäisenä äiti kiikutti minulle AINA kaupasta Tupla-suklaapatukan vaikka hyvin tiesi että se on ainoa suklaa jota en voi sietää ja vaikka sanoin siitä joka kerta.
Äiti ei tunne häpeää, mutta tietää mikä tuottaa sitä muille. Nolaa siis jatkuvasti kuten esim. kaupassa huutaa minun nimeäni kaupan toiselta puolelta kun on asiaa, vaikka olen sanonut että en halua että kaikki kaupassa oppivat nimeni kun hän huutaa sen sellaisella volyymilla ja kaikenlisäksi kuolen häpeästä. Haluan piiloutua hyllyjen väliin...
Ja miksen haluaisi piiloutua. Äiti ei osaa pukeutua ihmisten ilmoille. Siis ollenkaan. En todellakaan ole pinnallinen, mutta äiti saattaa ostaa kirpputorilta vaikka papan vanhat kalsarit ja karvahatun ja esittelevän ne muotivaatteina...Ei siis tajua että ei ihminen VOI pistää sellaisia päällensä. Kun häpeää ei tunneta niin ihminen voi mennä vaikka alasti kaupungille...
Äiti ei tunne myöskään minkäänlasita empatiaa vaan todellakin nauttii jos muilla menee huonosti. Nykyään harvemmin annan äidille sitä nautintoa, että kerron murheistani sillä vastaus on aina vain pitkä -jaaaa. Eli yhtä kuin olan kohautus. Ilme ei värähdäkään. Eikö normaalit äidit tunne surua lapsensa vuoksi. Ainakin minä tunnen jos lapsellani on joku hätä. Äiti ei pysty tuntemaan sellaista. Tekisi mieli ottaa rinnuksista kiinni ja ravistaa!!!!
Silloin kun asuin kotona äiti varasti minulta tavaroita ja myi niitä, ilman minkäänlaista katumusta. Koskaan minulta ei myöskään kysytty kun vaikkapa kalliita harrastusvälineitäni myytiin eikä siitä ilmoitettu minulle. Ne selvisi minulle vasta sitten kun olin tarvitsemassa tavaroita... Kyse oli tuhansien eurojen arvoisista välineistä. Suksista, coretex-vaatteista, luistimista yms. Välineet äiti myi rahanpuutteessaan kuitenkin vain muutamalla kympillä. Eikä se raha tässä se pointti olekaan.
Mummo oli vuosia vaivalla säästänyt minulle rahaa tilille, mutta kun olin alaikäinen, äiti sai rahat haltuunsa. Otti siis rahat kylmästi omiin tarpeisiinsa. Tarkoitus oli, että minä olisin käyttänyt rahat vaikkapa ajokorttiin täysi-ikäiseksi tultuani.
Äiti on nolannut minut nuoruuden poikaystävienkin edessä niin, että osa on jopa jättänyt minut äidin takia.
Tuossa muutama pieni esimerkki tunne-elämän häiriöistä. Myös lääkäri on kuulemma sanonut äidin kärsivän niistä.
tiistaina, toukokuuta 26
Miksi minä kirjoitan
Mietin kahta eri vaihtoehtoa ennen kuin aloin kirjoittaa tänne tarinaani. 1. Yritän unohtaa vanhat asiat ja elää nyt vain tätä päivää ja pitää katseen tiukasti kiinni tulevassa. Onhan minulla myös oma perhe; rakas aviomies ja pieni lapsikin. tai 2. Päästän ulos asiat, kipeätkin, tänne josta tekstini voivat päätyä luettavaksi kohtalotovereille jotka tietävät luettuaan -en ole ainoa.
Haluan tuoda tunteeni ilmi sillä moni asia piileksii jossakin tuolla syvällä, ehkä alitajunnassa, odottaen oikeata hetkeä. Minusta on tervettä tiedostaa asioita, jotka saattavat olla kompastuskivenä tulevaisuudessa ja etsiä selitystä omalle käyttäytymiselle ja elämässä tehdyille valinnoille. Ja kun luen lehdestä traagisia kohtaloita, joista moni on saanut alkunsa sisälle padotuista tunteista, ajattelen itseäni. Haluan pelastaa itseni enkä ainakaan padota mitään. Ja kun olen nyt itsekin äiti, toivon etten tule siirtäneeksi mitään mallia lapseni elämään, päinvastoin. Haluan onnistua omassa äitiydessäni.
Psykoterapia. Okei, yksi vaihtoehto, mutta vie aikaa ja rahaa. Se vaatisi ehkä todella pitkän ajan. Ja minua pelottaa antaa itseni jonkun sorkittavaksi ja rääkättäväksi. Sitäpaitsi se on liikaa sidottuna aikaan ja paikkaan. Minulla kun saattaa olla tarve purkaa mieltäni vaikka myöhään illalla. Ei ne asiat tule koskaan ulos silloin kuin pitäisi, pakottamalla. Tänne minä voin kirjoittaa aina silloin kun jokin muisto tulee mieleen tai silloin kun haluan pois pahan oloni. Olette varmaan huomanneet, että pyrin erottamaan muistojen katkelmat kursorilla.
Ehkä en auta ketään tai mitään, mutta ennenkaikkea autan kuitenkin itseäni. Olen myös päättänyt vielä joskus antaa blogini osoitteen henkilöille keitä asiat koskevat ja ketkä itsensä niistä tunnistavat. Mutta siihen en ole vielä valmis pitkään aikaan.
Haluan tuoda tunteeni ilmi sillä moni asia piileksii jossakin tuolla syvällä, ehkä alitajunnassa, odottaen oikeata hetkeä. Minusta on tervettä tiedostaa asioita, jotka saattavat olla kompastuskivenä tulevaisuudessa ja etsiä selitystä omalle käyttäytymiselle ja elämässä tehdyille valinnoille. Ja kun luen lehdestä traagisia kohtaloita, joista moni on saanut alkunsa sisälle padotuista tunteista, ajattelen itseäni. Haluan pelastaa itseni enkä ainakaan padota mitään. Ja kun olen nyt itsekin äiti, toivon etten tule siirtäneeksi mitään mallia lapseni elämään, päinvastoin. Haluan onnistua omassa äitiydessäni.
Psykoterapia. Okei, yksi vaihtoehto, mutta vie aikaa ja rahaa. Se vaatisi ehkä todella pitkän ajan. Ja minua pelottaa antaa itseni jonkun sorkittavaksi ja rääkättäväksi. Sitäpaitsi se on liikaa sidottuna aikaan ja paikkaan. Minulla kun saattaa olla tarve purkaa mieltäni vaikka myöhään illalla. Ei ne asiat tule koskaan ulos silloin kuin pitäisi, pakottamalla. Tänne minä voin kirjoittaa aina silloin kun jokin muisto tulee mieleen tai silloin kun haluan pois pahan oloni. Olette varmaan huomanneet, että pyrin erottamaan muistojen katkelmat kursorilla.
Ehkä en auta ketään tai mitään, mutta ennenkaikkea autan kuitenkin itseäni. Olen myös päättänyt vielä joskus antaa blogini osoitteen henkilöille keitä asiat koskevat ja ketkä itsensä niistä tunnistavat. Mutta siihen en ole vielä valmis pitkään aikaan.
Vastakohdat
Olen joutunut taistelemaan maineestani koko elämäni ja olen joutunut todistelemaan että minä ja äiti olemme kaksi eri ihmistä eikä tässä ole nyt kyse geeneistä. Joka ikisellä elämän alueella olen halunnut olla erilainen. Olen halunnut olla siisti, koska äiti on sotkuinen. Olen halunnut luoda uraa, koska äiti on eläkeläinen. Olen halunnut pärjätä koulussa, koska äiti ei pärjännyt. Olen halunnut olla hyvä ruoanlaittaja, koska äiti ei ole. Olen halunnut olla omalle lapselleni se pullantuoksuinen ja välittävä äiti, koska oma äiti ei sitä ollut. Olen halunnut nähdä maailmaa ja matkustella, sillä äiti ei ole. Ennen kaikkea olen HALUNNUT OLLA NORMAALI, koska äiti ei ole.
Siltikin minusta tuntuu, että jokaista tekoani tai sanaani epäillään. En minä siihen ja siihen kykene. Miksi voisinkaan kun äiti on mikä on.
Voi kun voisin olla vapaampi, enkä joutuisi aina miettimään jokaista liikettäni. Kohtahan pian joku luulisi, että nyt minäkin sekosin.
Perusluonteeltani olen jokatapauksessa räväkkä. Mutta minä joudun pidättäytymään jatkuvasti. En ikimaailmassa voisi olla vaikkapa punkkarityttö tai joku muu ääripää, sillä en haluaisi ihmisten katsovan minua ja ajattelevan että -Ton äiti on hullu niin kattokaa nyt mikä tostakin tuli...!
Erittäin surullista, mutta totta.
En voi lentää vapaasti.
Siltikin minusta tuntuu, että jokaista tekoani tai sanaani epäillään. En minä siihen ja siihen kykene. Miksi voisinkaan kun äiti on mikä on.
Voi kun voisin olla vapaampi, enkä joutuisi aina miettimään jokaista liikettäni. Kohtahan pian joku luulisi, että nyt minäkin sekosin.
Perusluonteeltani olen jokatapauksessa räväkkä. Mutta minä joudun pidättäytymään jatkuvasti. En ikimaailmassa voisi olla vaikkapa punkkarityttö tai joku muu ääripää, sillä en haluaisi ihmisten katsovan minua ja ajattelevan että -Ton äiti on hullu niin kattokaa nyt mikä tostakin tuli...!
Erittäin surullista, mutta totta.
En voi lentää vapaasti.
maanantaina, toukokuuta 25
Hyljättynä
Äiti jäi sairaseläkkeelle vuonna -93 ja samoihin aikoihin erosi aviomies nro kakkosesta. Me jäimme äidin kanssa kahdestaan. Veli oli vuoroin isällään, vuoroin meillä. Äiti hajosi ihan täysin. Nukkui aina. "En jaksa rakastaa sinua, kun en jaksa itseänikään", totesi äiti kerran sängynpohjalta. Vietin paljon aikaa parhaan ystäväni kanssa. Se auttoi minut aina hetkeksi unohtamaan mitä kotiseinien sisäpuolella tapahtui. Mutta todellisuudessa olin yksinäisempi kuin koskaan, herkkä ja haavoittuvainen. Samalla elin läpi puberteettiä.
Kotona oli raskasta olla ja hengittää. Minun piti olla kuin aikuinen ja osata huolehtia kaikesta yksin. Olin liian vapaa tekemään jo kaiken oman tahdon mukaan. Ei ollut kotiintuloaikoja, ruoka-aikoja eikä kukaan koskaan ollut kysymässä kuinka koulussa menee. Kaipasin aikuisen tuomaa turvaa ja viihdyin aina kavereiden kotona joissa näki oikeita perhemalleja. Isiä ja äitejä, työssäkäyviä ja ennenkaikkea minulle niin kovin normaaleja.
Äiti ei kyennyt olemaan läsnä ollenkaan. Tajusi kuitenkin hakea apua pahaan oloonsa ja sai lopulta lähetteen mielisairaalaan masennuksensa vuoksi. Siitä alkoikin elämässäni aivan uusi vaihe. Vaihe jolloin olin yksin tai jonkun muun hoidossa, ehkä sijaiskodissa tai tuttavaperheessä. Rieputeltavana eri paikoissa. Irrallaan, kuulumatta mihinkään.
Kotona oli raskasta olla ja hengittää. Minun piti olla kuin aikuinen ja osata huolehtia kaikesta yksin. Olin liian vapaa tekemään jo kaiken oman tahdon mukaan. Ei ollut kotiintuloaikoja, ruoka-aikoja eikä kukaan koskaan ollut kysymässä kuinka koulussa menee. Kaipasin aikuisen tuomaa turvaa ja viihdyin aina kavereiden kotona joissa näki oikeita perhemalleja. Isiä ja äitejä, työssäkäyviä ja ennenkaikkea minulle niin kovin normaaleja.
Äiti ei kyennyt olemaan läsnä ollenkaan. Tajusi kuitenkin hakea apua pahaan oloonsa ja sai lopulta lähetteen mielisairaalaan masennuksensa vuoksi. Siitä alkoikin elämässäni aivan uusi vaihe. Vaihe jolloin olin yksin tai jonkun muun hoidossa, ehkä sijaiskodissa tai tuttavaperheessä. Rieputeltavana eri paikoissa. Irrallaan, kuulumatta mihinkään.
Diagnoosi
Milloinkohan äiti olisi ensimmäisen kerran saanut jonkinlaisen diagnoosin sairauksistaan. Luultavasti samoihin aikoihin kun itse tajusi hakea apua siihen ettei päässyt enää sängystä ylös tai silloin kun hän yritti itsemurhaa.
Yhtenä aamuna herätyskello soi. Sen oli tarkoitus herättää äiti siitä isäpuolen viereltä niin kuin kaikkina muinakin aamuina jolloin äiti heräsi, herätti sitten minut ja veljen aamutoimiin ennen koulua. Me nukuttiin kaikki samassa huoneessa. Minä kerros-sängyn alapedillä, veli yläpuolellani ja äiti sekä isäpuoli siinä parisängyllä. Olin ala-asteella.
Äiti ei kuitenkaan herännyt siihen kovaan pärinään joka kuului vanhanaikaisesta herätyskellosta. Minä heräsin ja kävin sammuttamassa punaisen kellon äidin vierestä. Kummastelin tilannetta unisissa tunnelmissa. Yritin herätellä äitiä.
Äiti ei herännyt.
Ei herännyt vaikka kuinka ravistelin. Paniikki alkoi valtaamaan mielen. Sitten herätin isäpuolen. Hän nosti äidin sängystä ja laittoi eteiseen istuma-asentoon. Äiti alkoi heräämään, mutta pökkyräisenä ja silmät yhä ummessa. Isäpuoli syöksyi keittiöön ja tajusi tyhjistä lääkepurkeista, että lääkkeitä oli otettu yöllä enemmän kuin olisi pitänyt...
Sitten alkoi toiminta. Ambulanssi paikalle. Äiti teho-osastolle. Veli ja minä mummolle. Sillä kertaa ei tarvinnut kouluun mennä. Äidille tehtiin mahalaukun puhdistus ja vähän myöhemmin samana päivänä pääsimme vierailemaan osastolle. Muuta en tuosta tapahtuneesta muista. En edes muista sen jälkeisiä päiviä.
Koska lääkkeitä oli määrätty psykiatrin toimesta niin diagnoosi oli ilmeisesti tehty ennen tuota itsemurhayritystä. Ilmeisesti masennuksesta. Ei meitä lapsia informoitu tilanteesta. Toki näimme että jotakin oli pielessä. Eihän kukaan normaali ihminen puhu puhelimessa neljää tuntia yhteen soittoon aiheuttaen tuhansien markkojen puhelinlaskuja tai yritä itsemurhaa.
Meille lapsille toitotettiin sitä että äiti on sairas, muttei mitään sen tarkempaa vaikka me olimme aina aitiopaikalla näkemässä mitä mielisairaus on. Äidin kohdalla se oli sängynpohjalla makaamista, kyyneliä, välillä riehumista, toisinaan kuvitelmia ja hurjia sairaan mielen tuottamia tarinoita ja uskomuksia. Ja enemmänkin.
Yhtenä aamuna herätyskello soi. Sen oli tarkoitus herättää äiti siitä isäpuolen viereltä niin kuin kaikkina muinakin aamuina jolloin äiti heräsi, herätti sitten minut ja veljen aamutoimiin ennen koulua. Me nukuttiin kaikki samassa huoneessa. Minä kerros-sängyn alapedillä, veli yläpuolellani ja äiti sekä isäpuoli siinä parisängyllä. Olin ala-asteella.
Äiti ei kuitenkaan herännyt siihen kovaan pärinään joka kuului vanhanaikaisesta herätyskellosta. Minä heräsin ja kävin sammuttamassa punaisen kellon äidin vierestä. Kummastelin tilannetta unisissa tunnelmissa. Yritin herätellä äitiä.
Äiti ei herännyt.
Ei herännyt vaikka kuinka ravistelin. Paniikki alkoi valtaamaan mielen. Sitten herätin isäpuolen. Hän nosti äidin sängystä ja laittoi eteiseen istuma-asentoon. Äiti alkoi heräämään, mutta pökkyräisenä ja silmät yhä ummessa. Isäpuoli syöksyi keittiöön ja tajusi tyhjistä lääkepurkeista, että lääkkeitä oli otettu yöllä enemmän kuin olisi pitänyt...
Sitten alkoi toiminta. Ambulanssi paikalle. Äiti teho-osastolle. Veli ja minä mummolle. Sillä kertaa ei tarvinnut kouluun mennä. Äidille tehtiin mahalaukun puhdistus ja vähän myöhemmin samana päivänä pääsimme vierailemaan osastolle. Muuta en tuosta tapahtuneesta muista. En edes muista sen jälkeisiä päiviä.
Koska lääkkeitä oli määrätty psykiatrin toimesta niin diagnoosi oli ilmeisesti tehty ennen tuota itsemurhayritystä. Ilmeisesti masennuksesta. Ei meitä lapsia informoitu tilanteesta. Toki näimme että jotakin oli pielessä. Eihän kukaan normaali ihminen puhu puhelimessa neljää tuntia yhteen soittoon aiheuttaen tuhansien markkojen puhelinlaskuja tai yritä itsemurhaa.
Meille lapsille toitotettiin sitä että äiti on sairas, muttei mitään sen tarkempaa vaikka me olimme aina aitiopaikalla näkemässä mitä mielisairaus on. Äidin kohdalla se oli sängynpohjalla makaamista, kyyneliä, välillä riehumista, toisinaan kuvitelmia ja hurjia sairaan mielen tuottamia tarinoita ja uskomuksia. Ja enemmänkin.
sunnuntaina, toukokuuta 24
Vuosi -91
Tuo vuosiluku on syöpynyt mieleeni erityisen hyvin, sillä silloin menetin isäni.
Leikimme kerrostalolähiömme vieressä olevassa metsässä parhaan ystäväni kanssa. Paksu lumikerros peitti maan ja joulu oli kohta ovella. Olimme kivunneet ystäväni kanssa lumisen rinteen päälle kun hän kysyi "kuinka otit isäsi kuoleman?" "Mitäh, onko isä kuollut?" sain sanottua ja lähdin juoksemaan rinnettä alas kuin sumussa. Juoksin suoraan kotiin äidin luo. Äiti taisi olla kotona yksin. "Onko isä kuollut?" huusin. Äiti myönsi tilanteen ja pyysi anteeksi ettei ollut kertonut aiemmin. Minut haluttiin varjella tiedolta joulun yli. Tietysti ystäväni oli saanut jostain kuulla isäni kuolemasta ja oletti luonnollisesti minunkin jo tienneen.
Sitten tulivatkin kyyneleet. Ja ne tulivat vuolaana. Istuin koulupöytäni ääressä ja itkin. Äiti istui takanani parisängyn laidalla ja yritti lohduttaa. Olin 11-vuotias ja vuoden -91 joulusta en muista mitään.
Leikimme kerrostalolähiömme vieressä olevassa metsässä parhaan ystäväni kanssa. Paksu lumikerros peitti maan ja joulu oli kohta ovella. Olimme kivunneet ystäväni kanssa lumisen rinteen päälle kun hän kysyi "kuinka otit isäsi kuoleman?" "Mitäh, onko isä kuollut?" sain sanottua ja lähdin juoksemaan rinnettä alas kuin sumussa. Juoksin suoraan kotiin äidin luo. Äiti taisi olla kotona yksin. "Onko isä kuollut?" huusin. Äiti myönsi tilanteen ja pyysi anteeksi ettei ollut kertonut aiemmin. Minut haluttiin varjella tiedolta joulun yli. Tietysti ystäväni oli saanut jostain kuulla isäni kuolemasta ja oletti luonnollisesti minunkin jo tienneen.
Sitten tulivatkin kyyneleet. Ja ne tulivat vuolaana. Istuin koulupöytäni ääressä ja itkin. Äiti istui takanani parisängyn laidalla ja yritti lohduttaa. Olin 11-vuotias ja vuoden -91 joulusta en muista mitään.
lauantaina, toukokuuta 23
Uskonto
Äiti tuli uskoon kun olin vasta pieni taapero ja liittyi vapaakirkkoon. Samalla äiti liitti myös minut siihen. Kuljin paljon äidin mukana kokouksissa ja leireillä jotka vapaaseurakunta oli järjestänyt. Katselin ihmisiä jotka olivat toisinaan kuin huumattuja ja puhuivat jokainen eri kieltään samaan aikaan. Se oli hämmentävää, mutta siedettävää sillä usein sain keksittyä muuta puuhaa seurakunnan lapsien kanssa.
Minua tuo uskonto ei koskaan imaissut mukaansa. Sain siitä yliannostuksen. Uskon jumalaan ja taivaaseen, mutta tuosta liiallisesta palvonnasta sain tarpeekseni ja ennen ripille pääsyä erosin vapaaseurakunnasta ja liityin luterilaiseen kirkkoon. Ihan vain siitä syystä, että pääsin kavereiden kanssa nauttimaan samoista ripariseikkailuista enkä halunnut tuntea teininä itseäni piirun vertaa ulkopuolisemmaksi (kuin ehkä jo olin...?).
Myöhemmin äidin sairaus sekoittui tuohon uskontoon vai liekö uskonto ollut jopa osasyy sairastumiseen...Ihmisen mieli on täysin käsittämätön, sitä on vaikea tutkia tieteellisin keinoin ja varmoja vastauksia ei aina saada. Varsinkaan sairauksien puhkeamisen syiksi.
Äiti sai oppinsa näyttämään aina vain pelottavimmilta kun hän huusi halleluujaa psykoosin vallassa tai komensi pahoja henkiä pois meidän asunnosta kädet pystyssä lattiaa tömistämällä. Olin aina vain varmempi että tuo uskonto ei ollut minun juttuni jos se saa ihmisen niin sekaiseksi.
Olin noin kaksikymppinen, kun kävin ammattikoulua ja asuin äidin kanssa kahdestaan kerrostalokolmiossa. Äidille oli puhkeamassa psykoosi. Hän alkoi kuuntelemaan jeesuskasettejaan todella kovalla volyymilla, laulamaan ja taputtamaan käsiään. Välillä hän saattoi istahtaa tai tehdä normaaleja puuhiaan outo seisova katse silmissään, mutta kuitenkin hermostuneena.
Minua ahdisti. Yritin käydä koulua mahdollisimman normaalisti. Nauraa muiden kanssa ja olla kuin mitään outoa ei olisikaan tapahtumassa. En puhunut asiasta kenellekään koulussa. Minulla oli kuitenkin pari hyvää ystävää jotka tiesivät (eivät kuitenkaan koulussa). Hakeuduin tuohon aikaan myös mielenterveyskeskukseen sillä halusin saada purkaa noita ahdistavia tilanteita. Pääsin keskustelemaan yhden mukavan sairaanhoitajan kanssa.
Yhtenä päivänä äiti sekosi ihan täysin ja rummutti jaloillaan lattiaa huutaen halleluujaa niin että naapurit koko korttelissa kuulivat varmasti mistä oli kyse. Minä sulkeuduin oman huoneeni vaatekomeroon ja soitin mielenterveystoimistoon. Siellä he tunsivat äidin sillä sitä kautta psykiatrit olivat passittaneet hänet pakkohoitoon ainakin parikymmentä kertaa. Samana päivänä ambulanssi haki taas äidin.
Minua tuo uskonto ei koskaan imaissut mukaansa. Sain siitä yliannostuksen. Uskon jumalaan ja taivaaseen, mutta tuosta liiallisesta palvonnasta sain tarpeekseni ja ennen ripille pääsyä erosin vapaaseurakunnasta ja liityin luterilaiseen kirkkoon. Ihan vain siitä syystä, että pääsin kavereiden kanssa nauttimaan samoista ripariseikkailuista enkä halunnut tuntea teininä itseäni piirun vertaa ulkopuolisemmaksi (kuin ehkä jo olin...?).
Myöhemmin äidin sairaus sekoittui tuohon uskontoon vai liekö uskonto ollut jopa osasyy sairastumiseen...Ihmisen mieli on täysin käsittämätön, sitä on vaikea tutkia tieteellisin keinoin ja varmoja vastauksia ei aina saada. Varsinkaan sairauksien puhkeamisen syiksi.
Äiti sai oppinsa näyttämään aina vain pelottavimmilta kun hän huusi halleluujaa psykoosin vallassa tai komensi pahoja henkiä pois meidän asunnosta kädet pystyssä lattiaa tömistämällä. Olin aina vain varmempi että tuo uskonto ei ollut minun juttuni jos se saa ihmisen niin sekaiseksi.
Olin noin kaksikymppinen, kun kävin ammattikoulua ja asuin äidin kanssa kahdestaan kerrostalokolmiossa. Äidille oli puhkeamassa psykoosi. Hän alkoi kuuntelemaan jeesuskasettejaan todella kovalla volyymilla, laulamaan ja taputtamaan käsiään. Välillä hän saattoi istahtaa tai tehdä normaaleja puuhiaan outo seisova katse silmissään, mutta kuitenkin hermostuneena.
Minua ahdisti. Yritin käydä koulua mahdollisimman normaalisti. Nauraa muiden kanssa ja olla kuin mitään outoa ei olisikaan tapahtumassa. En puhunut asiasta kenellekään koulussa. Minulla oli kuitenkin pari hyvää ystävää jotka tiesivät (eivät kuitenkaan koulussa). Hakeuduin tuohon aikaan myös mielenterveyskeskukseen sillä halusin saada purkaa noita ahdistavia tilanteita. Pääsin keskustelemaan yhden mukavan sairaanhoitajan kanssa.
Yhtenä päivänä äiti sekosi ihan täysin ja rummutti jaloillaan lattiaa huutaen halleluujaa niin että naapurit koko korttelissa kuulivat varmasti mistä oli kyse. Minä sulkeuduin oman huoneeni vaatekomeroon ja soitin mielenterveystoimistoon. Siellä he tunsivat äidin sillä sitä kautta psykiatrit olivat passittaneet hänet pakkohoitoon ainakin parikymmentä kertaa. Samana päivänä ambulanssi haki taas äidin.
perjantaina, toukokuuta 22
Äidin sairastuminen
Taisin olla reilun kymmenen vanha kun äidin sairastuminen alkoi näyttämään merkkejään. En tiedä mikä äidin masennuksen laukaisi, mutta silloin minä aloin nähdä ensimmäisiä merkkejä ettei äidillä ollut kaikki kohdallaan. Tietysti äidillä on voinut olla paha olo jo paljon aikaisemminkin, mutta lapsen silmin sitä olisi ollut vaikea huomata. Ainakin hänen on pitänyt salata se todella hyvin tai ehkä minä en kiinnittänyt siihen niin paljon huomiota...?
Me asuimme pienessä kerrostalokaksiossa, minä, äiti, äidin aviomies ja heidän yhteinen lapsensa (jota minä kutsun veljeksi). Veli on minua 4-vuotta nuorempi.
Isäpuoli teki reissuhommia. Oli pitkiä aikoja poissa kotoa ja sitten kun palasi kotiin oli humalassa ja väkivaltainen äitiä kohtaan. Minua tai lastansa ei kuitenkaan pahoinpidellyt vaan aina vaan äitiä.
Huono avioliitto taisi ainakin osittain tehdä tehtävänsä. Väkivalta, pettäminen (kuulin isäpuoleni nais-seikkailuista vasta paljon vanhempana) ym. Siitä se alamäki sitten alkoi.
Me asuimme pienessä kerrostalokaksiossa, minä, äiti, äidin aviomies ja heidän yhteinen lapsensa (jota minä kutsun veljeksi). Veli on minua 4-vuotta nuorempi.
Isäpuoli teki reissuhommia. Oli pitkiä aikoja poissa kotoa ja sitten kun palasi kotiin oli humalassa ja väkivaltainen äitiä kohtaan. Minua tai lastansa ei kuitenkaan pahoinpidellyt vaan aina vaan äitiä.
Huono avioliitto taisi ainakin osittain tehdä tehtävänsä. Väkivalta, pettäminen (kuulin isäpuoleni nais-seikkailuista vasta paljon vanhempana) ym. Siitä se alamäki sitten alkoi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg){kind=avatar}
Tekstit
