Hirvee ihminen

Mulla on melkein aina syrjitty olo, paikassa kun paikassa. Ja sellanen olo, että kaikki yrittää painaa alaspäin vaan. Hyviä uutisia, ihmisiä tai kannustusta kohtaa todella harvoin. Aika masentavaa. Kaikki dissaa.

Kivalla kaverilla on aina joku vielä kivempi kaveri. Minä en ole kenellekään se tärkein. Koulukaverit soittelevat keskenään. Mutta kukaan ei soita minulle.

Lapsi huutaa iltaisin jäljellä olevasta yhteisestä vapaa-ajastamme suurimman osan ja se huuto kuulostaa siltä (naapuriin) että täällä tapahtuu jotakin todella väkivaltaista. Jokainen raivohuutosekuntti tuntuu tunnilta, eikä sitä tunnetta helpota se että naapuri koputtaa patteriin toivoakseen äänen hiljentyvän kuin napista.

Se että aina töissä oleva mieheni rakastaa minua, ei vain riitä. Kaukorakkaus ei täytä sitä yksinäisyyden tunnetta ja läheisyyden kaipuuta. Tuntuu yksinäiseltä ja pahalta.

Miljoona tuttavaa ei riitä. Riittäisi yksi sydänystävä, joka voisi tulla spontaanisti käymään ja jolle voisi soittaa vaikka keskellä yötä.

Eikä jaksaisi nyt enää kuulla yhtäkään iloista kertomusta siitä mitä joku tuttava teki parhaan ystävänsä kanssa. Mitäs iloa siitä minulle on. Ai kun olen kamala ihminen.