Uhmaa!

Kun kerron ihmisille minkälaista tämä elämä tällä hetkellä on meidän uhmaikäisen kanssa kotona kaksin iltaisin niin kaikenlaista kommenttia on tullut. "Se on nyt tuo vaihe", "ei meidän lapset vaan", "aika jännä", "älä vaan anna lapses pompottaa", "älä huuda ainakaan sille", "----" (lue:pelkkä katse). Huomaatkos, ei yhtään lohdutusta tms.?!

Tähän kaikki kirosanat. Selviääkö mun hermot tästä riekaloitumisesta vielä? Tuleeko niistä normaalitkin joku päivä, vuosi? Koko ajan tuntuu että viimeistä viedään, milloin pimahdan. Pojan uhmakohtaukset ja riehuminen alkaa oleen nyt sitä luokkaa. Ennen joulua soitin epätoivoisena jo omalle psykologillenikin että mitä teen, homma lähtee kohta lapasesta. Pyysi soittamaan neuvolaan ja esittämään toiveita nähdä perhetyöntekijä joka voisi ihan konkreettisesti tulla kotiin katsomaan tätä touhua, ja auttamaan (?) En soittanut. Tuli joulunpyhät. Minä kitkuttelen. Ja kitkuttelen vieläkin.

Sillä. Jostain syystä multa löytyy taistelutahtoa, vaikka tietysti tässä tilanteessa pitäisi selvitä ILMAN taisteluja. Mutta noin kuvainnollisesti yritän hammasta purren itse taistella omin voimin tästä tilanteesta ulos. Toivoa, ja laskea sekunteja - anna hyvä jumala tämän uhman jo mennä ohi! Tuntuu että olisi luovutusta, jos nyt ottaisin ja soittaisin jonkun ammattilaisen tänne kotiin. Enkö minä nyt oman lapseni kanssa tule toimeen? Musta tuntui että syvä hiljaisuus ja "jännä" katse jonkun "kommenttina" tarkoittanee juuri tuota sekin. Enkö todellakaan tule oman lapsen kanssa toimeen? Olenko huono äiti? Mikä mua vaivaa?

Mutta kyllähän minä tiedän mikä tässä yhtälössä EI toimi.
1) se että mulla ei jumalautavittuperkele ole omaa aikaa OLLENKAAN. Vessaankaan ei pääse rauhassa.
2) minä joudun miehen työaikojen vuoksi pyörittämään tätä kaaosta ihan yksin.
3) joudun pyörittämään tätä kaaosta koulun JA työn lisäksi.

Nuo oli tän yhtälön selkeät virheet. Mutta niitä nyt ei voi korjata enkä halua missään tapauksessa tarjottuja vaihtoehtoja: tukiperhettä tai perhetyöntekijää selvittämään tilannetta meille kotiin. Onhan tämmöisestä muutkin vanhemmat selvinneet. Jopa yksinhuoltajat. Mutta selviänkö minä lopulta. Aika näyttää.

Kiitos.

Heartless

Hermoraunio

Meno on ollut aivan hullua toissayöstä lähtien. Siitä lähtien kun lapsi tuli kipeäksi. Tottakai tuli kipeäksi koska hoitopaikkaan oli tuupattu jonkun ihanan vanhemman toimesta kipeitä lapsia. Siellä ne juoksivat iloisesti räkä poskella tartuttaen muita.

Toissayön menin muutaman tunnin unilla ja sitten lapsi herättikin klo 6 kukonlaulun aikaan. Ennen seitsemää herätin miehen. Seitsemästä lähtien oli varattu muuttoa varten iso kuomullinen peräkärry. Minä jäin yksin kipeän ja erittäin kiukkuisen lapsen kanssa pakkailemaan laatikoihin tavaraa. Onneksi oli sentään vapaapäivä. Illalla klo 22 istuin uuden asunnon sohvalle ja olin ihan töttöröö.

Jäävuoren huippu oli vielä saavuttamatta. Seuraavana päivänä mies lähti töihin. Olisi ollut jo minunkin työpäiväni, mutta päätin jäädä kipeän lapsen kanssa kotiin. Kuumetta ei hällä tuntunut olevan, mutta on se vähintäänkin reilua niitä muita hoitopaikan lapsia kohtaan etten kiikuta räkäistä ja yskivää lasta sinne. Niin sen järjen pitäisi muillekin vanhemmille sanella.

Jäin siis lapsen kanssa pahvilaatikkovuoren keskelle. Kaikki levällään ja jääkaapissa paloi vain valot. Mies vei auton. Aina kun yritin vähän jotain tehdä, tuli lapsi samantien sabotoimaan aikeeni huudolla ja kitinällä. Vonkui syliin tai aloitti pahan teon samantien. Meinasi järki lähteä moneen kertaan. En pystynyt tekemään YHTÄÄN mitään. Lapsi ikävöi kotiin. Yritin selittää että tämä on nyt meidän uusi koti. Vinkui ja kitisi koti-ikävää ja siinä vaiheessa olin ihan ymmällä. En keksinyt miten olisin voinut lohduttaa paremmin kuin sylissä pitämällä.

Tein virheen, mutta niin olisi moni muukin tehnyt jos käpy olisi näinkin syttymisherkkänä kuin minulla tänään. Olin nimittäin kurjista kurjin äiti ja tiuskin ja huusin kipeänä olevalle lapselle vuoron perään. Mutta jos en olisi antanut kitinästä takaisin, niin kohta olisin hypännyt parvekkeelta pää edellä! Sen verran hermoraunio olin tilanteen keskellä. Oli lähestulkoon sietämätöntä istua vain paikallaan lapsen vaatiessa niin vaikka ympärillä olevat laatikot ja pussit suorastaan vaativat purkamista. Ja huomenna minulla on työpäivä.

Ja miksi olen tänään vetänyt lohduksi pitsaa, jäätelöä ja raakaa piparitaikinaa??! Lukekaa rivien välistä...!

All good things come to an end

On niin vaikea katsoa äitiä silmiin tai edes sinne päin kun se puhuu. Sillä nykii suu. Pahasti. Se oire alkoi silloin joskus vuosi sitten kun äiti joutui psykiatrille meidän muiden toimesta. Puhui hulluja ja laitettiin avohoitoon.

Joku aika sitten kysyin äidiltä tuosta nykimisestä. "en mää voi sille mitään, hmph", oli vastaus. Se siitä asian nostamisesta pöydälle. Mistään ei voi puhua. Se alkaa tuntua jo todella pahalta. Äiti tekee paljon asioita joista pitäisi puhua, mutta niistä ei saa eikä voi puhua. Se ahdistaa äitiä.

****************

Haluan antaa omalle lapselleni ikimuistoisen joulun. Joulupukki on tilattu ja muitakin asioita ajateltu jo valmiiksi. Haluan että lapsi uskoo vielä joulupukkiinkin ja tonttuihin ja joulun taikaan. Lapsuuden joulut ovat parasta aikaa. Näin aikuisena se ei enää tunnu enää samalta kuin lapsesta voi tuntua.

Mutta meidän äiti haluaa välttämättä pilata sen taian lapselta. Viikko sitten hän puhui joulupukista minulle kun lapsi leikki siinä vieressä. "Niin onko se X teille joulupukkina?"tokaisi siinä sitten(X=sukulainen). Kiva. Tänkjuu äiti! Selvä salaisuus tollo! Ei vielä joulupukin olemassaolon salaisuuden paljastumista ennen kuin lapsi edes kunnolla tajuaa koko juttua...! Olin raivona.

Tänään sitten äiti istui auton kyydissä, lapsi takapenkillä, minä ajoin. "Ostin tuossa jo sinulle ja X:llekin joululahjoja" (X=lapsi). No voi kiitos taas rakas äiti! Joulupukki ne lahjat tuo, usko jo jumalauta! lapsi kuuntelee takapenkillä, eikä usko kohta jouluun ollenkaan.