Kuinka olla äiti?

Kaikki äidit ovat tulleet mitä luultavammin tämän kysymyksen eteen. Olenko tarpeeksi hyvä? Olenko ankara oikealla tavalla? Annanko lapselle tarpeeksi aikaa? Kysymyksien sarja on melkeinpä loputon. Samalla sitä osaa syyllistää itseään hyvinkin helposti ja omatunto kolkuttaa jo pienistäkin jutuista.

Minulla ei ole oikein ollut mallia ikinä siitä kuinka lasta kasvatetaan. Mikä on oikein ja mikä väärin. Nyt asia on ajankohtainen tietenkin oman lapsen kanssa, olen välillä ihan hukassa. Olen haalinut hyllykaupalla lastenhoito-ja kasvatusoppaita sekä muuta kirjallisuutta mikä vähänkään hipoo aihetta. Mutta kaiken tuon lukemisen jälkeen olen oikeastaan vielä enemmän hämilläni. Toisessa kirjassa joku toinen on ehdottomasti oikein ja jossakin muualla asia tyrmätään aivan täysin. Sitten siihen päälle on päätä sekoittamassa vielä neuvolantädit (joihinka en luota todellakaan ensisijaisesti). Tässä kohtaa minulla, äidillä, tulisi olla se mututuntuma, mutta minulla on vain syyllisyyden tunne, viha, rakkaus ja omatunto joka kolkuttelee säännöllisen epäsäännöllisesti, ei muuta.

Joten. Juuri tässä kohtaa tarvitsen perhetyöntekijää joka tuleekin meille jo huomenna. Olen miettinyt valmiiksi muutaman kysymyksen jolla aion häntä "vaivata".
- Saanko jättää lapsen illalla huutamaan sänkyyn lopulta, sillä mikään tyynnyttelykeino ei auta?
- Kuinka saan lapseni kävelemään portaat ylös kodillemme aina ylimpään kerrokseen saakka itsenäisesti, sillä suurimmaksi osaksi minä raahaan painavaa lasta painavien kauppakassien kanssa kaikki ne tuhat porrasta, ellen halua huudattaa lasta tuntikaupalla kaikuvassa rappukäytävässä...
- Mistä revin itselleni omaa aikaa?
- Miksei lapsi viihdy hoitopaikassaan vielä kuukausienkaan jälkeen?

Ja keksin tässä vielä lisää illan tunteina, varmasti. Onhan meillä sitten ruhtinaalliset 45 min. tapaamiseen täällä meidän kotona.

Sober

Mikä siinä on, että tämä kappale saa karvat pystyyn...? Koskettava.

Hei!

Nyt en ole tänne blogiin kamalasti jaksanut narista mitään. Haluaisin alkaa ajattelemaan asioista positiivisemmin ja paljon edistystä on tapahtunutkin. Ehkä se on ollut eräänlaista kasvamista tai jopa vahvistumista.

Perhetyöntekijä tulee käymään meillä vielä tämän kuun lopulla. Sain jopa sellaisen ajan, että koko perhe on paikalla, mikä on tietysti ideaalitilanne.

                     *************************

Äidistä. Olen tainnutkin jo kertoa kuinka äiti on kova soittelemaan lähipiirilleen ja hänen takiaan jouduin vaihtamaan omankin puhelin numeroni. Soittelu on siis päivittäistä mitä turhemmista asioista ja yksi puhelu ei riitä. Ihmiset ärsyyntyvät sillä turhat puhelinsoitot keskeyttävät ja jarruttavat ihmisten päivittäisiä puuhia. Mutta kun ei äidillä ole muuta elämää...

Veljen avovaimo suuttui eilen totaalisesti äidin puhelinhäiriköinnistä ja tilanne laukesi käsiin kun äiti kerjäsi rahaa tekstiviestitse häneltä. Vastausta ei kuulunut, josta äiti sitten huomautti hänelle ja sai lukea kovaa tekstiä puhelinkäyttäytymisestään ja häiriköinnistään. Kuka tietää vaikka jostakin suunnasta tulisi jo lähestymiskielto. Ei sitä jaksa kukaan.

Uskoin psykologia

Paniikkikohtaukset nostavat päätään tämän kaiken paineen keskellä. Ja ne kohtaukset tulevat melkein poikkeuksetta aamuisin kun taistellaan poikaa ja aikaa vastaan. Joudumme huristelemaan talla pohjassa pisteestä A pisteeseen B jne. jotta emme myöhästyisi. Joka aamu tulee kiire. Siinä lapsen raivon ja kiukun keskellä meinaa happi loppua. Ja ilman haukkominen jatkuu vielä automatkallakin viedessä lasta hoitoon.

Tänä aamuna pojan kohtau alkoi siitä kun en laittanutkaan hänelle kenkää jalkaan oikealla tavalla (lue:niin että poika istuu sylissäni). Herranjestas mikä pommi! Yksi kenkä! Siitä kengästä huudettiin kurkku suorana puoli tuntia ja raahattiin väkipakolla kantaen lapsi sitten autoon. Siellä raivo jatkui niin että kohta poika oli jo onnistunut riuhtomaan itsensä irti takapenkillä olevasta istuimestaan...Ajomatka oli kuin painajainen! Minulla oli kiire psykologille ja lapsi piti keritä viemään ajoissa hoitoon ennen sitä.

Psykologille lopulta päästyäni kerroin heti että vieläkin on kohtaus päällä. Happi kulki vaivoin. Kamalaa. Mutta selitin tilannetta ja nyt hän ehdotti sitä että perhetyöntekijään otettaisiin yhteyttä. Hän voisi tehdä sen suoraan ilman neuvolaa välissä. Suostuin. Jos työntekijä antaa neuvoja tai tulee meille kotiin juttelemaan tästä niin se sopii. Enää en jaksa miettiä kuin sitä, että jotain on tehtävä!

Olemme miehen kanssa kuin kaksi rättiä iltaisin. Toisella 12 h työpäivä takana, minulla lyhyempi, mutta loppupäivä mennyt aina rattoisasti ottamalla vastaan kaikki mitä pojasta irti lähtee. Koti on kuin kaaos. Pelkään että niin on kohta tämä avioliittokin. Ei vielä, mutta kauanko ihmiset voivat kestää normaaleina ja pitämään liittonsa mukavina tällaista elämää eläen?

(Toisessa blogissa rakkaudesta lisää.)