Köyhyys ja katkeruus

Köyhyys=häpeä. Äidin pienet tulot ovat aina kertoneet minulle suoranaisesti sen mikä onkin jo ollut itsestäänselvyys. Äiti ei voi tehdä töitä. Äidillä on lisäksi ollut aina hyvä taito saada viimeisetkin lantit katoamaan. Rahan käyttö ei ole ollut millään lailla hanskassa. Surullista. Sillä äidin toimista ja vastuuttomuudesta olemme me lapset toki saaneet osamme. Ja se sattui.

Minä unelmoin omakotitaloasumisesta kaupungin vuokrakaksion sijaan. Halusin oman huoneen ja viihtyisän kodin. Unelmoin kivoista vaatteista ja asusteista. Minusta tuntui ettei minulla ollut mitään mitä muilla oli. Isän kuoltua aloin saamaan pientä eläkettä tililleni, jolla sitten itsenäisesti kustansin monet tarpeeni huonekaluista vaatteisiin. Jos jollekin kalliimmalle olisi ollut tarvetta, sitä varten olivat unelmat. Oli paha olla. Koulussa jo ala-asteella oli selvä jako rikkaiden ja köyhien/friikkien välillä. Väärät vaatteet ja pelkkä asuinalue pistettiin merkille. Kadehdin jopa normaalia perhe-elämää ja duunarien lapsia. Minä en kuulunut edes niihin.

Velkaannuin auttamattomasti muuttaessani omaan asuntoon lukiovuosien aikana, heti täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Ilman opintolainaa en olisi pärjännyt.

Minussa elää katkeruus. Jopa työttömät osaavat säästeliäinä elättää jälkipolvensa kylvämällä heihin rahan käytön viisauksia ja vastuuta. Minä jouduin opiskelemaan saman kantapään kautta. Eihän kukaan minulle näyttänyt kuin huonoa esimerkkiä.

Tuhlailu ja holtittomuus kuuluvat äidin sairauteen. Turha siis olla katkera (?) Milläs revin tämän kiukun sisältäni kun en saanut vaikkapa ajokorttia ja autoa vanhemmiltani. Tukea oman asunnon perustamiseen. Raha-apua opiskeluihin tai matkoihin. Tai muuten vaan apua tiukkaan tilanteeseen. Eipä olisi tarvinnut elää pienessä opiskelijaboksissa niin montaa vuotta pelkällä makaroonilla ja kaurapuurolla.

Elämänkoulu, sitä koulua käyn vieläkin, sillä tänä päivänäkin maksan pankille siitä köyhyyden turvasta jota opiskelijan oli mahdollista saada. Menneisyyttä ei pääse pakoon vaikka kuinka lujaa juoksisi.

Pidä musta kii

Syksy

Masentavaa aikaa. Eikä siinä lohduta kynttilät ja lämpimät viltit. Se ei vaan ole mun vuoden aika vaikka syksyllä syntynyt olenkin. Kevät on mun aikaa. Ehdottomasti.

Syksyllä on oma tuoksunsa. Sellainen kirpeä ja jännittävä. Se mielleyhtymä liittyy aivan varmasti koulujen alkamiseen jollakin lailla. Suomalaislapset ovat käyneet jo elokuusta koulua, mutta tämä aika kuuluu vielä siihen aloittamiseen. Ehkä uusi koulu, aamulla lätäköt jäässä ja kylmä tuuli. Posket punaisena kirpeästä aamuilmasta koulumatkalla. Sitten kun syystalkoot on suoritettu niin odotan lumentuloa innolla. Ihana valkoinen lumi. Ja taas muuttuu pimeys valoksi.

sairastelua ja psykologiaa

Maanantaina jo aiemmin itsestään ilmoitellut flunssa iski sitten kunnolla päälle. Se päivä oli onneksi etäpäivä koulusta. Tiistaina menin lääkärin kautta kouluun kun ei kuumetta nostanut. Lääkärin tuomio: keuhkoputkentulehdus, virusperäinen. Ei antibiootteja, mutta kaikenlaisia muita lääkkeitä kyllä. Nyt on keskiviikko, vielä en ole käynyt apteekissa. Olen sinnitellyt koulussa ja kotona yrittänyt levätä. Normaalisti olisin jo vetänyt huiviin kaiken maailman särkylääkkeitä, mutta tämä kerta on aivan erilainen: sain viikonlopun aikana vieroitettua itseni niistä särkylääkkeistä. Nyt en niihin kajoa kovinkaan helpolla enää. Saa nostaa kovan kuumeen ennen kuin turvaudun niihin! Sen verran kamalaa se vieroitus oli!

Maanantaina kerkisin ensimmäiselle psykologi käynnille. 45 minuuttia meni nopeasti, yritin tiivistää kaiken olennaisen heti ensimmäiselle kerralle. Muutaman kyyneleenkin vieritin. Mutta nyt on asiat lähteneet etenemään. Tästä voi lähteä nyt ponnistamaan uuteen nousuun pienellä avustuksella. Minulle jäi psykologikäynniltä yksi lause pyörimään päähän. Hän sanoi "lapsenhoito on raskasta". Tuon lauseen jälkeen hanat olivat auki. Se kolahti. Asia sanottiin ääneen. Se riitti. Se oli itsestään selvyys. En ollutkaan enää ainoa joka niin ajatteli, ääneen. Helpotus. Sen jälkeen oli helppo avautua. Pystyin olemaan oma itseni. Panssarit riisuttiin siihen paikkaan.

Nyt annan itselleni luvan ottaa hiukan lunkimmin. Lepäilen ja kerron tänne uudet kuulumiset sitten kun on hyvä olo. Toivottavasti flunssa hellittää viikon loppuun mennessä!

Särkylääkeriippuvuus

Tajusin vasta hiljattain, että mulla on riippuvuus särkylääkkeistä. Mitä se sitten on:

"Runsas ja usein toistuva särkylääkkeen käyttö saattaa päänsärkypotilaalla johtaa tilanteeseen, jossa lääke itsessään pitää kipukierrettä yllä. Ensimmäiset särkylääkepäänsärkyä käsittelevät kansainväliset julkaisut nostivat esiin asetosalisyylihapon ja parasetamolin, maailman ehkä käytetyimmät päänsärkylääkkeet. Sama ongelma saattaa yhtälailla syntyä myös ibuprofeenin tai ketoprofeenin runsaasta käytöstä. Mikä tahansa tulehduskipulääke voi aiheuttaa päivittäisessä tai lähes päivittäisessä käytössä särkylääkepäänsäryn. Saman tapainen ilmiö tunnetaan myös aiemmin migreenin lääkkeenä usein käytettyjen ergotamiinijohdosten kohdalla. Hoitona on lääkevierotus, joka saattaa vaatia jopa sairaalahoitoa."

Joskus olen lääkäreiltä ohimennen kuullut ilmiöstä, mutta en ole vaivannut asialla itseäni sen enempää. Särkylääkkeitä tulee syötyä kuin leipää. Vähän selkää särkee tai enemmänkin, niin äkkiä särkylääkettä jotta selviää koulupäivästä tai mistä tahansa arkisesta tehtävästä. Päänsäryn yritän poistaa äkkiä särkylääkkeillä myös, ennen kun migreeni iskee päälle ja tadam! Olen särkylääkeriippuvainen. Tänä aamuna heräsin karuun todellisuuteen. Todella karuun. Lapsi herätti 6.30 aamulla ja mulla oli olo kuin pahimpana krapulana voi vaan olla. En meinannut saada silmiä auki ja pää oli niin kipeä, etten muista milloin viimeksi. Herätin miehen ja jatkoin unia. Ennen sitä otin 800 mg ibumaxia (särkylääkettä). 2 h ja heräsin, mutta päänsärky ei ollut lähtenyt edelleenkään. Olen ollut yöpaitasillani koko päivän, vaikka tänään oli siivouspäivä. Olen ollut toimintakyvytön.

Miten saan itseni vieroitettua särkylääkkeistä. Mitä teen kun kipu iskee kovana? Olen pulassa! Jos en saa särkylääkettä, saan kamalan pääkivun. Joudun olemaan paikallani. Käytännössähän paikallaan olo on kuitenkin täysin mahdotonta.

"Erillistä lääkehoitoa tähän päänsärkymuotoon ei ole olemassa. Usein on enemmän apua käytössä olevan lääkityksen hyötyjen ja haittojen läpikäymisestä ja mikäli mahdollista, lääkityksen vähentämisestä, jopa lopettamisesta."

Pitäisi siis lopettaa särkylääkkeet ja yrittää olla migreenissä ilman kohtauslääkettä. Neurologi sanoi että niitä ei saisi ottaa kovin monta kuukautta kohti. Niihin tulee riippuvuus eikä ne sitten palvele itse migreeniä. Niitäkin olen ottanut runsaasti. Ehkä enemmän kuin olisi sopivaa. Migreenikipu on sen verran kovaa, että kaikki apukeinot haluaa käyttää. Varsinkin jos pitää olla tolpillaan lapsen vuoksi. Ja minunhan pitää.

Valoa tunnelin päässä?

Tein eilen ratkaisevan päätöksen. Päätin vihdoin hakea apua tähän stressiin ja uupumukseen. Varasin ajan yksityiseltä lääkäriltä ja aika oli tänään. Hommat lähtivät rullaamaan saman tien. Naislääkäri, erittäin sympaattinen ja lämmin ihminen, kuunteli minua 45 minuuttia. Voitteko ajatella? Terveyskeskuslääkäri kuuntelee sinua max. 15 min. ja toivottaa tervemenoa. Olipa onni että eksyin ihanalle lääkärille - käynti 55,00 euroa. Sen voin hyvinkin maksaa asioiden selkiinnyttämiseksi.

Lääkäri kirjoitti pitkän hoitokertomuksen siinä samalla ja tulosti tarkastukseni jälkeen sen ulos. Seuraava askel oli ottaa perheneuvolaan yhteys - lääkärin kehoituksesta. Siellä työskentelee psykologeja jotka pitävät ensisijaisen tärkeinä perheitä joissa pieniä lapsia. Sain jo tänään perheneuvolan psykologin puhelimen päähän. Ajan olisin saanut jo huomiseksi, mutta sanoin pääseväni maanantaina, sillä koulusta on silloin etäpäivä. Sain ajan maanantaille. Psykologi langan päässä kysyi - jaksanko maanantaihin? Kyllä jaksan, vastasin. Minulle on puoli voittoa että tiedän avun olevan tulossa ja joku välittää, auttaa.

Puhelun jälkeen kyyneleet tulivat. Helpotuksesta. Mies oli siinä vieressä hiljaa, ei osannut sanoa mitään. Sanoja ei tarvittu. Lapsi oli päiväunilla, sain itkeä pahan olon pois. Ja se helpotti.

Joskus vaan piisaa

Avioliiton rikkomisyrityksiä

Äiti yritti taas saada aikaiseksi eripuraa minun ja mieheni välille. Eipä ollut ensimmäinen kerta, tuskin viimeinenkään. Miehellä tuli mitta niin paljon täyteen, että ei kuulemma vaadita kuin yksi kerta lisää niin hän ei tahdo olla missään tekemisissä äitini kanssa enää. Eivätpähän ole tähänkää mennessä juuri olleet kun mies on aina töissä, mutta ei sitten halua sitäkään vähää mikäli äiti vielä haluaa laittaa kapuloita rattaisiin.

Mies lähti perjantaina töihin ja palasi illalla ennen klo 23.00. Sai kutsun lähteä vielä yöksikin töihin, eri kaupunkiin. Kävi suihkussa ja nukkui puoli tuntia, sitten lähti. Tuli aamuyöllä, nukkui ja lähti taas töihin. Minulla meni lauantain siivouspäivä mönkään kun en saanut organisoitua sitä yksin. Olin väsynyt ja kiukkuinen. Kiukuttelin äidille vielä puhelimessa ja mainitsin myös siitä kuinka Onur oli yön töissä paikassa X (matkaa n. 60 km sinne). Äiti sitten siihen inhottavaan ja vihjailevaan äänen sävyyn "miten se on aina siellä töissä?". Puhe vihjasi siis siihen suuntaan että mies valehtelee ja käykin töiden sijasta pettämässä minua jonkun kanssa! Meni kuitenkin hiljaiseksi kun sanoin että rahaahan sieltä tulee ja mies on itse halunnut lisätöitä sillä rahalle on tarvetta.

Voitte kuvitella miehen reaktion kun hän raataa yötäpäivää perheensä leivän eteen ja sitten anoppi ottaa ja vihjaa siihen sävyyn että kusetusta kaikki...! Tuskin mieheni haluaa kovin innokkaasti nähdä äitiä enää tuon jälkeen. En minäkään haluaisi hänenä. Mikään muu ei voi olla inhottavampaa kuin ilkeä anoppi. Pistetäänkö tuo vihjailu sairauden piikkiin vai ei. Vaikea sanoa. Esimerkkejä avioliiton rikkomisyrityksistä on siis useita, mutta niistä lisää joskus myöhemmin.

Mikä mulla on?

En selvästikään osaa lukea omaa kehoani tarpeeksi. Ainakaan tätä nykyistä olotilaani. Väsyttää aivan kamalasti (ei jaksa liikkua), joka paikkaa särkee, pienestä liikkumisesta hengästyy (istumaan nousu tms), kurkku on todella kipeä ja silmiä kirvelee. Luulisin, että nyt on joku virus iskenyt koska nämä oireet alkoivat samoihin aikoihin kun mies ja lapsi olivat kipeinä. Mutta missä ovat nuha tai kuume? Jotakin sen tapaista saisi oikeastaan tulla koska sillälailla tämä menisi ohikin joskus! Nyt vaan piiitkittyy ja piiiitkittyy (huom! hermot eivät pitkity samaa vauhtia).

Silmät lurpsuu ja unta voisi vetää palloon hurjia määriä. Sängystä ei meinaa päästä ylös. Koska tätä on kestänyt vasta viikon, jaksan vielä odotella mitä tuleman pitää ja mihin suuntaan tämä menee. Toivottavasti tämä ei ole kuitenkaan mitään psyykkistä...

Ylireagointia

Äiti halusi lähteä kauppaan ostamaan meidän lapselle jotakin vaatetta ja meidät mukaan. Pakkasin itseni ja lapsen autoon ja lähdimme ajelemaan kohti äidin asuinaluetta tarkoituksena napata äiti kyytiin ja ajaa lastenvaatekauppaan. Matkalla huomasin meidän kylän katuvalojen palavan. Keskellä kirkasta päivää. Ihmettelin sitä ja ihmettelin vielä äidillekin vielä kun olin poiminut hänet kyytiin. Äiti olikin asiasta jo valmiiksi aivan hysteerinen...! Siis päivällä palavista katuvaloista! Hän sanoi kiihtyneesti: "en oikein tiennyt mihin olisi pitänyt soittaa kun katuvalot on päällä keskellä päivää?? Soitin sitten huoltomiehelle."

Öööö, okei. Se oli mun ihmetyksen sekainen reaktio. Äidillä ei mene hyvin, ja tuo oli selvä merkki siitä. Nyt on ilmeisesti taas menossa joku huono kausi enkä minä tiedä mistä se johtuu. Onko jotakin tapahtunut? Lääkkeet jätetty syömättä? Näitähän voi vain arvailla sillä ikimaailmassa en uskalla suoraan kysyä ilman kovaa hyökkäystä takaisin tai mököttämistä, jota ei jaksa kukaan. En halunnut pilata päivääni joten totesin vain "Eihän se ole sinun asiasi siitä huolehtia, kyllähän kaikki muutkin ovat sen huomanneet että valot palavat keskellä päivää...".

Seurataan tilannetta.

Kyllä hullun kaikki tuntee

Välillä haluaisin olla mahdollisimman näkymätön, mutta se ei onnistu mitenkään päin pienellä paikkakunnalla. Kaikki tuntevat kaikki. Joku on aina sukua jollekin. Juuri tuo sukulaisuus painaa harteilla liian raskaasti. Täällä kaikilla vanhemmilla ihmisillä on tapana kysyä tietyissä tilanteissa että "kenenkäs tyttöjä sitä ollaan?" ja sitten tapahtuu paljastus viimeistään. Äitini on se ja se ja samantien kysyjälle käy selväksi että aha, tuon äiti on se hullu. En edes uskalla ajatella mitä meistä tai äidistäni ylipäätään juoruillaan pienen kylän ihmisten kesken. Kukapas ne minulle paljastaisi. Jos minun äitini on hullu, on siis sama kuin minä olisin hullu, monen mielestä. Se on periytyvää heti niiden mielestä. Kaikista pahinta kun ei pääse puolustautumaan, kun sellaista hulluus-tabua ei oteta koskaan puheenaiheeksi.

Hulluista väännetään paljon vitsejä. Jostain syystä ne vitsit eivät koulussakaan koskaan naurattaneet. Niitä vitsejä väännettiin tämän kylän lähimmästä mielisairaalasta joka on siis sama mielisairaala, jossa äitikin on ollut monet kerrat.