Nyt

Jostain syystä tämä blogi on ollut enemmänkin mun mielen kaatopaikka kuin kevyt hengailupaikka. Varmasti tosi raskasta ja ahdistavaakin luettavaa. Anteeksi en kuitenkaan pyytele, onhan blogi edelleen minun määräysvallassani. Enkä tarkoituksella halua aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Enpä tiedä miksi tuollainen asia piti nyt kirjoittaa, tulipahan tehtyä.

Hirveä päivä ja ahdistus. Jotenkin syrjäytynyt olo. En ole sitä mitä pitäisi olla enkä jaksa esittää mitään. Ja sitten muita asioita jotka veetuttaa. Raha, raha ja raha, rasistinen asuntoesittelijä, kaksinaamainen koulukaveri, laiskuus, kivi rinnassa, kurkkukipu ja heikotus, epäsiisti asunto, extra epäterveellinen ruokavalio ja lihominen, aikaansaamattomuus. Pitkä lista. Ainiin ja tulevat koulutehtävät jotka arvioidaan.

Mutta nyt iltaa kohden olo parani kun juttelin yhden kaverin sekä hyvän ystävän kanssa puhelimessa. Parannettiin maailmaa. Ystäväni jonka olen tuntenut polvenkorkuisesta, kertoi jo pari viikkoa sitten omasta uupumisestaan. Nyt oli helppo puhua puhelimessa kun molemmilla tunteet pinnassa ja samanlaisia ongelmia. Tuli hyvä olo ja itku. Mulla on varmaan joku hormoonihäiriö kun tunteiden vuoristorata puuskuttaa vaan eteenpäin. Mutta vaikka itku olisikin merkki jostakin(epänormaalista?), en jaksa välittää juuri nyt, sillä kyyneleet todellakin puhdistavat ja vievät ison osan pahasta olosta mennessään.

On olemassa kipua,
jota on suostuttava kestämään,
sekä kipua,
josta on suostuttava luopumaan.
~Paula Sainio

Jumalaton migreeni

Alkoi perjantaina hulluna väsymyksenä. En meinannut pysyä edes koulussa,- kaikesta skarppauksesta huolimatta, hereillä. Kotiin päästyä tein jo kuolemaa. Oli niin paha olo. Tänä aamuna olo oli ok mutta siivoustempauksen jälkeen tuli taas kamalat fiilarit. Kun se vikkosiivous on tehtävä...Lähetin miehen aptekkiin hakemaan 2 nappia kohtaukseen. Yksi ei auttanut. Iltapäivällä otin toisen, ei mitään vaikutusta. Halusin olosta eroon joten kokeilin vahvaa särkylääkettä. Ei auttanut enää sekään.

Olisi tekemistä, olisi suunnitelmia. Kuten haukata vaikka ulkoilmaa edes pienen määrän viikonlopun aikana. Taas on edessä pitkä kouluviikko ilman etäpäiviä, ilman ulkoilmaa. Jep.













Työiästä puheen ollen, pelottaa jo vähän etukäteen kuinka kahden kuukauden mittainen työharjoittelu vaateliikkeessä tulee onnistumaan. Työvuorot 10-17. Joskus lauantaisinkin. Lauantaista saan yhden arkipäivän vapaaksi. Migreeni ja työnteko ovat aina huono yhdistelmä. Koko aiemman työhistoriani työt ovat olleet päivätöitä. Homma menee näin. Ensin töihin, sitten kotiin ja väsyneenä sohvalle. Ei puhettakaan liikunnasta. Ja tuo aikana ILMAN perhettä. Olin siis väsynyt ilman kotitöitäkin. Tunnollisena työntekijänä panostin työhön 100 % ja risat. Viikonloppuna vapaiden tultua, laukesi jännitys ja stressi ---> tuli migreeni. Nyt on sama juttu. Ensin viikko koulussa ja viikonloppu migreenissä. Tähän toimettomaan olotilaan uppoaa ihan liikaa perheellisen aikaa! Tää on vihainen!

Myytti: Migreeni ei haittaa ihmisten elämää.
Todellisuus: Kyllä se haittaa - useammin kuin on haittaamatta - ja paljon vakavammin kuin voisi luulla. Migreenipotilaat arvioivat elämänlaatunsa huonommaksi kuin potilaat, jotka sairastavat muita kroonisia tauteja kuten artriittia, diabetesta, masennusta ja selkävaivoja.

Ei mitään lisättävää.

Paskaa sataa

Tämä viikko on kyllä ollut aikamoista vuoristorataa tunnetasolla. Kai tämäkin joku stressin oire on. Maanantaina alkoi pankkireissun jälkeen tulemaan hiljalleen jonkinasteinen lamaannus. Asuntolainan saaminen mutkistui kun mummo ei suostunut takaamaan sitä summaa mikä olisi jäänyt takaajalle valtion ja asunnon jälkeen. Muita vaihtoehtoja ei ollut enää jäljellä. Lopullinen isku tuli tiistai-iltapäivänä kun sain lopullisen EI-tuomion. Siinä samalla kaikki unelmat tuntuivat lipeävän käsistä, suunnitelmat joita oltiin keritty tekemään jo pitkällekin. Totuushan on se että muiden pankkien tuomiot ovat vielä saamatta. Silti tuntuu että noinkin negatiivinen pohja vesittää kaikki haaveet. Yksi ei riittää paskaan oloon.

Tunteet heilahtavat ääripäästä toiseen. Suuttumuksesta masennukseen. Masennuksesta onneen. Alkaako tässä jo kehittymään jonkinasteisia tunnepuolen häiriöitä. Ne on niin nähty äidissä. Karmiva ajatus olisi nähdä ne myös itsessä joskus. En jaksa pelotella itseäni enempää vaan toivon että tämä on ohimenevää.

Tänään oli psykologi. Hän ei juuri saanut suunvuoroa kun taas yritin tiivistää koko laajan paskaskaalan tuntiin. Mutta lopussa sai kysyttyä, että haluatko että katotaan uutta aikaa? Siis selvä kysymys, ei minkäänlainen toteamus...Tuli paska olo. Olin juuri tunnin verran valittanut (enemmän kuin yleensä) kuinka olen väsynyt ja kaikkea. Sitten kysytään haluanko VIELÄ uutta aikaa (lue: tarviiko sun nyt vielä tulla tänne naukuun veronmaksajien kustannuksella). Kyllä tuli arvoton olo! Arvottomampi kuin aikoihin.

Jos en ole ihan väärin käsittänyt, niin terapiasta pitäisi saada jotakin irti - kuten apua. Ilmeisesti liikaa vaadittu niiltä veronmaksajien rahavaroilta...Tätä se on kun kaikki pyörii rahan ympärillä yhteiskunnassa. Talous menee tietenkin ihmisen hyvinvoinnin edelle. Ainiin! Tosiaan! Kerkisin jo luulla jotain muuta. Muut arvot lakaistaan maton alle suit sait. Olen kapula yhteiskunnan rattaissa??

Uusi aika jäi sitten auki. Mutta jos ja kun me vielä tuon psykologin kanssa tavataan, aion todellakin kertoa mitä mietin viimeisestä...!

7 asiaa jota ette vielä tiedä minusta

1. Olen koukussa Big Brotheriin...
2. Minulla on siniset silmät ja hiukseni ovat oikeasti maantien harmaat.
3. Haaveilen aivan liikaa ja toisinaan kärsin kovasta vauvakuumeesta.
4. En vieläkään tiedä mitä työtä haluaisin tehdä "isona".
5. En oikein osaa sanoa ei vaikka pitäisi (lupaudun liian moniin juttuihin).
6. En pidä syysauringosta (siitä joka mollottaa kirkkaana ja aivan liian matalalla).
7. Syön lähes joka päivä supersalmiakkia (ai olenko addiktoitunut ;D).

Sain tähän haasteeseen idean jostakin sisustusblogista ja haluan myös haastaa kaikki lukijat tekemään saman omaan blogiinsa (ja anonyymit kommenttiosioon tänne) :)

Terapiaa

Onnistuneeseen terapiaan vaikuttaa kovin monia asia. Pääasiassa varmastikin se kuinka hyvin terapeutin kanssa "osuu yksiin". Oma terapeutti on n. 50-vuotias nainen joka on hyvin rauhoittava pelkällä läsnäolollaan. Siihen lisättynä lämminsävyinen ääni ja vilpittömät silmät, kaikki on kohdallaan. Hänellä on sellainen vaikutus minuun, että on helppo puhua kipeistäkin asioista ja tuntuu, että aina itku pyrkii ulos. Joka kerralla helpottaa.

Tunnesyöpöttely on nyt kirjattu ylös. Kerroin siitä vähän ennen istunnon loppua. Siitä ei keritty puhumaan, mutta kynä kävi kun sen kerroin ja muutama lisäkysymyskin tuli. Ehkä ensi kerralla lisää.

Nyt on sellainen olo, että olen turvassa. Asioitani hoidetaan ja työstetään. Psykologin mielestä kaikki paha olo on tullut juuri nyt pintaan, kun itse olen tuore äiti. Äitiys herättää kipeitä muistoja omasta äitisuhteesta. Vertaankin sitä usein omaan äitiyteeni ja taistelen jo pelkkää ajatusta vastaan, että olisin itseänsä toteuttava ennuste. Tiedättehän? En halua olla samanlainen äiti kuin oma äitini. Minusta tuntuu, että muut saattavat joskus niin ajatella, että tulisin samanlaiseksi tai ehkä minä itse ajattelen kauhulla sitä. Pelkään että ennustus toteuttaa itsensä.

Tärkeintä terapiassa on se, että saan tärkeän ja asiantuntevan heijastuspinnan ongelmilleni. Saan välitöntä palautetta ajatuksistani.

Olen kuulemma selvinnyt ihailtavan hyvin. Ikäni kertoo sen että kriittisestä ajasta on selvitty. Oli kyllä ihanaa kuulla se. Vakavimmat oireet olisivat tulleet jo paljon aiemmin ilmi, mutta eivät siis tulleet, olen selvinnyt pahimman yli. Voittajana!

Ja taas tultiin tähän.

Flunssan jälkeen aloitin taas aktiivisesti kotijumpan, sain uuden jumppadvd:n postissa ja oli hyvä olo. Sai myös herkutella hyvällä omallatunnolla, koska ylimääräiset kalorit tuli poltettua. Kauan sitä iloa sitten kestikin. Kaksi päivää taas ollut kurkku kipeänä ja kamalan voimaton olo. Aloitin liikkumisen liian nopeasti flunssan jälkeen tai sitten tämä on taas jotakin psyykkistä. Oli miten oli, hermot ovat menneet jo useampaan otteeseen ja taas on tullut äkäiltyä muille perheen jäsenille :( Reilua.

Mikään muu ei voi vihastuttaa enempää kuin voimattomuus. Sormeakaan ei jaksaisi liikuttaa ja koko ajan nukuttaisi.

Ja millä minä parannan pahaa oloani. Sillä mikä on helpointa. Käpertymällä sohvalle syömään ja katsomaan telkkaria. Jäätelöä, sipsejä, suklaata, karkkeja ihan joka ilta. Ja sen jälkeen vielä pahempi olo. Toivotonta. Melkein aina odotan jo iltaa herkutteluhetkineen O:

Tajusin, että näinhän tämä on mennyt aina. Siis ihan aina. Aloitan jonkin liikuntarupeaman iloisin mielin kunnes fysiikka pettää. Yleensä viikon tai kahden jälkeen. Tulee kurkkukipu, leposykkeet ovat huimat ja väsyttää tai sitten jalat alta vievä migreeniputki. Voiko tämä mennä näin aina vaan...Miksi??

Torstaina on seuraava psykologin käynti. Ajattelin ottaa puheeksi jälleen tuon somaattisen puolen ja avautua tunnesyöpöttelystä.

Aiemmin lääkäri selitti viisaasti nelitassu-mallista. Ihmisen elämässä on kuin neljä tukipylvästä, tassua.
- koulu/työ
- terveys
- perhe
- ystävät, harrastukset

Koira pääsee eteenpäin vielä kolmellakin tassulla. Aivan kuten ihminenkin, vaikka yksi tassuista/tukipylväistä puuttuisikin. Jopa kahdellakin tassulla vielä mennään jotenkuten(huonosti tosin), mutta jos jäljellä on enää yksi tassu, tapahtuu kaatuminen. Omassa elämässäni on jotakuinkin "kunnossa" 2 tukipylvästä (perhe, koulu), mutta ne kaksi muuta puuttuvat melkeinpä kokonaan. Horjun jo uhkaavasti, sanoi lääkäri. Tiedänhän minä sen. Sitäpaitsi sairastelu vaikuttaa myös muihin osa-alueisiin.

Ihana