Haparointia

En meinannut uupumukseltani jaksaa tulla edes kirjoittamaan kuulumisia tänne, mutta sitten pakotin itseni. Enhän sitä ole kenellekään velkaa, mutta yritän pitää blogia pystyssä (vaikka edes hatarasti). Nyt ei ole aikaa levätä yhtään. Ja se kyllä alkaa näkymään. Alan olla aika kypsä totaaliseen romahdukseen. Päivä päivältä raahustaan velvoitteiden kanssa painiskellen iltaan. Useimmiten tuntuu pahalta, joskus ihan ookoolta, mutta viime päivinä enemmän pahalta. Sellaiselta ettei jaksaisi edes kynää käsissä pitää.

Olen yksinkertaisesti uupunut. Liikaa duunia, liikaa velvoitteita ja vastuuta. Ennen kaikkea vastuuta. Isoin vastuu mitä voi olla, on vastuu toisesta ihmisestä. Ja jos se ihminen on polvenkorkuinen, huolehtimisvelvollisuus sitä suurempi.

Itseäni en jaksaisi kannatella, saati toista tai muita.

Tuleeko burn out hiljaa hiipien vai yhtäkkiä? Olen vähän huolissani itsestäni. 3 viikkoa oli taukoa etten käynyt psykologilla, kunnes hänen lomansa oli pidetty ja aikataulut osuivat yksiin viikko sitten. Otin puheeksi edellisen ja sen kuinka pieni kielellinen lipsaus sai minut surulliseksi. Psykologi pyysi anteeksi että oli möläyttänyt typerästi ja päätimme että jatkan siellä käyntiä. Eipä tässä muitakaan vaihtoehtoja ole.

Tuntuu vaan että se 45 minuuttia ei riitä tämän kaiken läpijauhamiseen. Tarvitsisen paljon enemmän kerralla aikaa. Samalta tuntuu kuin ajatus katkaistaisiin ajan päätyttyä ja joku tärkeä asia voi jäädä päättämättä. Käsittelemättä kokonaan. Pintaa raavitaan, mutta muuhun ei jää aikaa.

Toivon kuitenkin että saan avun ennen kuin on liian myöhäistä. Haluan uskoa että asiat järjestyvät, tavalla tai toisella. Toivon että pärjään omilla jaloillani ainakin niin kauan että saan lapseni kunnialla isoksi. Lasta tässä siis eniten ajattelen. En haluaisi pienen viattoman nähdä äidin romahdusta.

Edelleenkin vedän aika hyvin ja suurin osa ihmisistä ei tiedä mitään tästä rämpimisestä. Ei, vaikka kohtaisin heidät joka päivä. En halua enkä osaa puhua niin, että väsymys otettaisiin vakavasti eikä jatkettaisi eteenpäin olan kohahduksella. Parempi olla siis hiljaa ja leikkiä että kaikki on hyvin vaikka tuntuisi että lyyhistyn tähän paikkaan.

Haloo Helsinki!

Mustan suvun musta lammas

Tänään on tapahtunut isoja asioita. Isoin on tietysti aamulla ostettu ensiomistusasunto! Nyt se on tehty, voi huokaista, sanoi kuka mitä tahansa.

Pyysin tänään anteeksi äidiltä. Valitettavasti en edes muista milloin olisin niin viimeksi toiminut. Ajattelin pistää sen ylpeyteni edelle. Halusin kuitenkin vielä puhua äidille miksi haistattelin ja selvittää asian. Mutta. Äiti ei pysty siihen vaan yrittää aina vakavien keskustelujen tultua paeta paikalta mahdollisimman pian. Puhuimme puhelimessa ja äiti yritti lopettaa puhelua kun päästiin itse asiaan. Taidan arvata miksi äiti aina haluaa vältellä syvällisiä keskusteluja. Luultavasti siksi että äiti kokee suurta syyllisyyttä toiminnoistaan eikä halua katsoa peiliin. Syyllisyys taas tuo pahaa oloa. Äiti ei halua ehdoin tahdoin lisätä sitä. En kyllä minäkään. Olisi vaan kiva joskus puhua face to face asiat ilman syyllistämisiä ja aikuisten tapaan. Mutta tuntuu että ihan sama millä sävyllä puhun, niin äiti kokee tilanteen ahdistavana.

Töissä ollessani tajusin, että mulla ei ole välit kunnossa enää yhteenkään sukulaiseeni. Joka ikinen sukulainen jonka olen päästänyt lähelleni, on kääntänyt asiani minua vastaan ja puukottanut empimättä selkään. Ajattelin siis jossakin vaiheessa, että mitä minä teen sellaisilla ihmisillä elämässäni. Voin toki tervehtiä, mutten mitään sen enempää enää koskaan.

Oli kova pala törmätä tänään työpaikallani tätiini ja serkkuun. He tulivat ostoksille nokka pystyssä nuristen. Mitään eivät ostaneet ja eivät edes morjestaneet poistuessaan. Menee todella yli tuollainen käytös aikuisilta ihmisiltä. Muistutukseksi kaikille, etten ole heille mitään pahaa edes tehnyt. He ovat vain synnynnäisiä kusipäitä, kuuluvat kusipääsukuni klaaniin, se riittää syyksi käytökselle. Naurettavaa ja verenpaineet nostattavaa...! Olin jo valmis näpyttämään tekstiviestin perään, mutten sitä kuitenkaan onneksi tehnyt. Ei voisi vähempää kiinnostaa oikeasti. En ainakaan halua näyttää vihastumistani tai lähteä vetämään uutta selvittelydraamaa. Pääsen paljon helpommalla kun vedän panssarit eteeni.

Olen oikeasti sosiaalinen ja tulen yleensä ihmisten kuin ihmisten kanssa toimeen. Mutta suvun kanssa on aivan sama kuinka päin seison tai mitä teen, aina minua vihataan. Olenko minä nyt se musta lammas sitten (ja viaton-oikeasti!) ? Vai onko se musta lammas äitini, jonka leiman minäkin olen saanut vain olemalla äidin perillinen. Ei voi tietää todellakaan, saati ymmärtää.

Päivän funny bunny

Maailmanlopun meininkiä

Lihaksia nyppii, maha on kipeä ja ahdistus aika isoissa mittasuhteissa. Tuntuu jotenkin niin yksinäiseltä. Meidän pitäisi tehdä perjantaina asuntokaupat ja edes oma äiti ei kannusta asiassa, saati auta millään lailla, päinvastoin. Kaikista negatiivisista puolista on kyllä muistanut mainostaa ja masentaa minut maanrakoon. Eilinen puhelu loppui -haista-paska-lauseeseen, sillä mulla loppu ymmärrys. Haistatin paskat ja löin luurin korvaan. Mun on pakko nähdä jotain rajaa kaiken tämän paskan keskellä. En pysty ottaan enää yhtään lyöntiä vastaan.

Missä on tuki kun sitä tarvitaan?

Kaiken stressaamisen keskellä me tapellaan miehen kanssa kaikista ihan pienistäkin asioista. Lapsi siinä jaloissa kärsii ja joutuu kuuntelemaan. Ilmapiiri on päässyt liian kireäksi. Mistään ei pysty tai kerkiä nauttimaan kun nämä isot stressaavat jutut pyörii mielessä.

En ikinä unohda kuinka äiti opetti maailmanlopusta pari asiaa. Tai suoranaista julistamistahan se oli. Äiti taisi oikein odottaa välillä maailmankaikkeuden loppua. Kiihkouskovaisen saarna meni näin:

Maailmanloppu on raamatun mukaan ennustettu tulevan silloin kun teknologia on mennyt yli (eettiset arvot tms.). Kaikki lähimmäiset käyvät piruiksi toisilleen, kaikki on yhtä riitaa eikä vanhempia enää kunnioiteta missään perheessä. Suvut riitelee. Maailmanloppua ennustaa myös viivakoodien ja mikrosirujen tulo (ne joita istutetaan esim. eläimiin). Kaikki on merkitty saatanalle kuuluvaksi. Kaikissa saatanalle kuuluvissa on joku merkintä, tatuointi, viivakoodi tai mikrosiru. Ja vain sellaiset henkilöt saavat ostaa ja vaihtaa tavaraa (kuten ruokaa toimeen tullakseen). Maapallon luonnonmullistukset saavat jättimäisen mittakaava. Tulee suuria tulvia, maanjäristyksiä jne.
Siinä muutama asia.

En tiedä miten raamattu sen kirjoittaa, mutta nuo asiat ovat kuulemma kristittyjen tiedossa. Äidin mukaan jeesus tulee hakemaan sitten omansa, kaikki uskovaiset ihmiset. Tuota äiti on puhunut jo ainakin 20-vuotta ja tarkkaa päivää tai vuotta ei ole maailmanlopulle tiedossa.

Mutta jokatapauksessa. Jos katselemme äidin teorian silmin maailman menoa nyt. Eikö se ole jo aika lähellä sitä maailmanloppua?? Teknologia alkaa olemaan jo niin pitkällä esim. kloonaustieteen silmin. Kasvihuoneilmiö näyttää vuosi vuodelta enemmän pahalta. Autiomaat leviävät. Tulvat ja maanjäristykset lisääntyvät. Sademetsät on kohta tuhottu. Luonnonvarat käytetty.

Joka paikkaan on yleistynyt "pirun merkit" kuten viivakoodit ja mikrosirut. Kaikki ovat jossakin rekisterissä. Ihmiset ovat vain materian perään ja toisarvoiseksi jäävät ihmiskontaktit, luonnon ja toisiemme kunnioitus. Kaikki on niin kylmää ja perheet hajoavat useammin.

Tuo kaikki on ollut kirjoitettuna raamattuun tavalla tai toisella. Myös koraani kirjoittaa pääpiirteittäin samankaltaisen tarinan.

Uskotko sinä maailmanlopun tulevaksi vielä? Minä en tiedä mitä uskoa. Mutta sen tiedän, että aikamoiselta maailmanlopun meiningiltä on tuntunut viime päivinä...!

Mietteitä

Blogiystäväni MaaMaa mietti postauksessaan aiemmin mielenkiintoisia asioita. Samat jutut pyörivät minunkin pääkopassani sillä hetkellä. Sainkin luvan kopioida kysymykset omaan blogiini ja avata mietteitäni :) Kiitos M!

Nämä;
Suretko menneitä, kadutko tehtyjä, mietityttääkö miksi jotain piti tapahtua?
Pelkäätkö tulevaa, uskotko Murphyn lakiin, tuntuuko ettet voi vaikuttaa kohtaloon? Onko kohtalo jo valmiiksi kirjoitettu?

Suren valitettavasti usein menneitä ja joskus tuntuu että olisin voinut elää koko elämäni aivan toisin! Olen tehnyt todella tyhmiä asioita, loukannut jotakuta, käyttäytynyt väärin jne.

Kadun joskus niin kovaa, että saatan saada käsittämättömän paniikkikohtauksen. Se syntyy ajatuksesta, että en voi enää tehdä asialle mitään.

Uskon jollakin lailla kohtaloon. Jos et voi saada yrityksistä ja ponnisteluista huolimatta jotakin mitä kovin haluat, on kohtalolla ollut sormensa pelissä. Niin on tarkoitettu. Tämä asia tuli varsinkin mieleen siinä kohtaa kun asuntokaupoista ei meinannut tulla mitään. Oliko niin tarkoitettu? Uhmaanko kohtaloa nyt kun kaupat mitä luultavammin toteutetaankin kaiken väännön jälkeen? Sattuuko asunnossa saman tien vaikkapa vesivahinko tai muu iso paha asia tulee esiin...?

Pelkään tulevaa, mutta myös odotan sitä. Haaveilen, unelmoin, uskon. Mutta silti pelkään. Ja ajattelen aina pahinta. Mitä jos vuoden päästä käykin näin tai jotakin pahaa tapahtuu. Jostakin syystä ajattelen että minulle käy hullusti. Sairastun vakavasti tai jopa kuolen...! Hallitsevia ajatuksia, joista pitäisi ehdottomasti puhua psykologille...;)

Murphyn laki on mielenkiintoinen teoria, mutta ei välttämättä "toimi" aina.

Miettiessäni vielä kohtaloa, voi hyvin olla mahdollista että kohtalo on jo kirjoitettu kohdallamme, mutta toisaalta se on ristiriidassa omien valintojemme kanssa. Mitä jos valitsemme niin kuin kohtalo ei meille kirjoittanutkaan ja silti selviämme? Voiko niin tapahtua ja mitä sen jälkeen? Kohtalo kirjoitetaan taas uudestaan? :D Luultavasti kukaan ei ymmärtänyt edellisestä yhtään mitään, mutta annettakoon anteeksi, nyt on yö ja minun pitäisi oikeastaan olla jo nukkumassa....X-)

Sanat

Miksi joidenkin ihmisten sana painavat niin paljon. Hyvät ja pahat. Pahat enemmän. Joku sinulle tärkeä ja läheinen henkilö voi musertaa hetkessä pelkillä sanoilla. Sellaisesta toipuminen saattaa kestää todella kauan. Mutta miksi? Siksi koska sitä alkaa todella miettimään onko asia oikeasti niin??

Me ihmiset olemme laumaeläimiä, peilaamme itseämme muiden mielipiteiden kautta. Tietysti välinpitämättömät ihmiset ovat asia erikseen. Heitä ei voisi vähempää muiden sanomiset kiinnostaa.

Jos saisi valita, otanko turpaan vai kuuntelenko pahimmat loukkaukset minulle rakkaalta ihmiseltä, valitsisin ensimmäisen vaihtoehdon. Henkiset haavat ovat voimakkaat ja syvät syvät, jopa parantumattomat.

Olen ollut liian monta kertaa tilanteessa jossa minut on lyöty ihmisenä lyttyyn pelkästään sanoilla. Viimeksi tiistaina. Oma äidin äitini, ihminen jota kunnioitan enemmän kuin ketään muuta, painoi sanoillaan minut maan tasalle. Polki ihmisarvoni olemattomaksi. Se sattui niin paljon ja tuli minulle sen verran suurena yllätyksenä, että jouduin jonkinlaiseen shokkiin. Sain kaksi päivää sairauslomaa koulusta, en pystynyt nukkumaan, itkin vain.

Itse tapahtuman sisältöä sen enempää erittelemättä, mummoni ei edes selitä minulle (koska ei vastaa puheluihini) mistä tämä yhtäkkinen selkään puukottaminen johtuu. Olen ihmeissäni, surullinen ja vihainen. Kuin oma äitini muuttuisi salaman iskusta piruksi. Vaikka perusluottamukseni ihmisiin on mennyt jo aikoja sitten, jaksan edelleen olla ihmeissänä. Kuinka oma mummo voi loukata niin syvästi...

Tässä surussani yritän mennä päivä kerrallaan eteenpäin. Olen menettänyt mummoni ikiajoiksi vaikkei hän olekaan kuollut. En aio yrittää ottaa enää yhteyttä enkä halua nähdä niin pahojen tekojen jälkeen mummoa enää. Kuinka voisin katsoa silmiin tai edes haluta sellaisen ihmisen lähelle.

asuntotarjous=paniikkikohtaus

En tahdo aloillani pysyä kun jänskättää niin kamalasti tulevat asuntokaupat. Menimme tänään asuntoesittelyyn ja kyseinen asunto oli heti kuin oma koti. Kaikki natsasivat.

Kyse on kuitenkin päätä huimaavista summista. Samantien kun laitoin kirjalliseen tarjoukseen allekirjotuksen ja pääsin kotiin - alkoi mietintä. Teimmekö nyt oikein, mitä jos mitä jos....Jos jos...Ja sitten tuli paniikkikohtaus. Naama punottaa, sydän hakkaa, huimaa ja on ihan sekava olo.

Tähän asunnon hankinta hommaan on lyöty tuhottomasti energiaa ja aikaa sekä suuria odotuksia. Ja nyt this is it! Pelottaa kamalasti. Tulenko katumaan? Mitä tässä tapahtuu? Miksen osaa olla huoleton ja vapaa turhista pohdinnoista? Itse itselleni sen paniikin aiheutan...Miten saan tämän laantumaan?

Niin totta

Kysy keneltä tahansa
varhaisimpia lapsuusmuistoja:
Onnelliset ihmiset muistavat
päällimmäisenä
että joku piti sylissä
onnettomat vain sen
ettei pidetty

~Maaria Leinonen