lauantaina, huhtikuuta 24

Yksin peloissaan

Olin usein mummolla ja papalla viikonloppuisin (isän vanhempien), silloin kun olin ala-asteella. Mummo teki minulle vuoteen olohuoneen sohvalle. Sohvan päässä oli pönttöuuni, ihanasti lämmittävä.

Mentiin aina aikaisin nukkumaan. Mummo ja pappa nukkuivat siinä ihan lähellä makuualkovin tapaisessa makuuhuoneessa. Papalla oli tapana kuunnella hetki radiota ennen nukahtamista. En tiedä nukahtivatko mummo ja pappa sitten aina melkein heti, mutta minä en ainakaan nukahtanut. En saanut happea, pelotti. Että joku tulee sisälle taloon ja hyökkää minun kimppuuni. Tai että tukehdun siihen paikkaan, en pääse sohvalta ylös. Piti nousta oikeasti istumaan siinä pimeässä monta kertaa, ihan vain varmistamaan että pystyn.

Voiko paniikkihäiriö alkaa jo lapsena?? Ihan pikkuisena? Miksi muuten olisin haukkonut ilmaa ja pelännyt kuolemaa?

Mummun ja papan edessä piti aina esittää reipasta, jostain syystä. En saanut sellaista turvaa mitä olisin tarvinnut. En voinut kauhukohtauksen yllättäessä kömpiä mummon kainaloon ja kertoa peloistani. Piti taas taistella yksin ja silloin pelotti lisää.

Muistoja jotka yhtäkkiä tulivat jostain mielen syvyyksistä.