perjantaina, heinäkuuta 31

Hulluja tempauksia osa 2

Tänään kuulin mummolta äidin viimeisimmästä päähänpistosta. Äiti oli saanut päähänsä alkaa tilailemaan joululahjoja sukulaisille postimyyntifirmasta joka myy pääasiassa tekstiilejä (verhoja, lakanoita) ym.). Okei. Muuten hyvä, mutta äidillä ei ole rahaa. Vasta muutama päivä äiti kysyi minulta lainaksi. En kyllä tiedä onko muutenkaan normaalia tilata kesällä joululahjoja. Lahjat oli kuulemma tarkoitettu kaikille mahdollisille sukulaisille. Sellaisillekin joita äiti ei ole tavannut vuosikymmeniin. Ja sellaisille joilla on rahaa kuin roskaa, eivätkä tarvitse mitään, saati arvosta esim. halpoja lakanoita. Äidillä on taas todellisuudentaju hukassa...Köyhän ihmisen olisi tärkeää tajuta asioiden tärkeysjärjestys. Ja sen jälkeen miettiä onko vielä ylimääräistä tuhlattavaksi kaukaisiin sukulaisiinkin.

Mielestäni henkilöllä jolla ei ole ymmärrystä rahankäyttöön, pitäisi olla joku virallinen taho raha-asioiden hoitoon. Se että edes ajattelen asiaa, kertoo taas kenellä on vastuu. En edes tiedä mistä voin hakea apua äidin raha-asioiden pelastajan kyselemiseksi. Sosiaalitoimistosta? Mistä? Minkälaiset ehdot siinä on? Tekisi mieli unohtaa koko juttu. En jaksa olla kiinnostunut juuri nyt kun haluaisin keskittyä vain itseeni ja kaiken kasassa pitämiseen. Mistään en osaa taikoa lisää energiaa.

Puhelinterroristi

Tänään olen saanut taas kuulla ison litanian äidin tekemisistä ja asialla oli, kukapas muukaan, kuin mummoni (äidin äiti). Siitä on tullut tapa, että aina kun puhumme mummon kanssa, keskustelu kääntyy äitiin. Tänäänkin soitin mummolle vain kysyäkseni haluaako hän lähteä mukaani isompaan kauppaan (naapurikaupunkiin). Oli niin kipeä ettei jaksanut, mutta purki kuitenkin äidistä johtuvan vihastuksen puhelumme aikana.

Äidillä on tapana soitella mummolle monta kertaa päivässä ihan vaan kertoakseen jos vaikka tiskasi tai vei roskat...Mummo alkaa olemaan aika kypsä turhiin soittoihin. Äidillä kun ei ole muuta elämää kuin makoilu kotona ja soitteleminen. Ihan kaikki valittavat äidin soitteluista. Se on rasittavaa, ihan kaikista. Ymmärrän ja he ymmärtävät kyllä miksi vaihdoin puhelin numeroni enkä antanut uutta numeroa äidille.

Vihastuttaa mielettömästi että puhelinterroristilla saa olla puhelin! Pitäisi lailla kieltää! Vanhaa äitiäänkin vaivaa jatkuvalla rimputtelulla. Tuo pakkomielteinen soittelu on vaivannut äitiä niin kauan kuin muistan.

torstaina, heinäkuuta 30

Masennustesti

Kuulun kaikenlaisen testien ystäviin. Halusin testata myös olenko masentunut täältä:

http://www.tohtori.fi/?page=3459083

Sain 13 pistettä ja tuloksen perusteella näyttää siltä, että poden masennusta. "Keskustele asiasta lääkärin kanssa."

Aika ironista. Kyseinen testi on siis DEPS-seula. Ja siitä sanottiin näin:

"DEPS-seulan pistemääriä tulkittaessa tulee ottaa huomioon, että tulos on vain suuntaa antava. Mikään pistemäärä ei välttämättä merkitse, että kysymyksessä todella olisi diagnostisoitava masennus. Diagnoosia ei voi tehdä pelkästään DEPS-seulan antaman tuloksen perusteella, vaan siihen tarvitaan aina lääkärin tutkimus. Lääkärien kokemukset ovat osoittaneet, että jos on saanut DEPS-seulassa 12 pistettä tai enemmän, keskimäärin joka toisessa tapauksessa kysymyksessä on ollut diagnostisoitava masennus. Yleisesti ottaen depression todennäköisyyden on todettu kasvaneen DEPS-pistemäärän kasvaessa.

Jos arvelet, että sinulla on masennus, käänny lääkärin puoleen. Masennus eli depressio on yleinen psyykkinen häiriö, jonka hoitoon on tehokkaita menetelmiä."

Haa! Olen siis masentunut? Tai edes sinne päin? Mistäs se kertoo että pistemäärät vaihtelevat riippuen siitä minä päivänä sen teet? Pari päivää sitten samainen testi antoi 9 pistettä. Kertooko vaihtelu maanis-depressiosta? Mene ja tiedä. Odottelen tässä sitä aikaa vielä "ammattilaisille" ;)

Kaupungin mielenterveyspalvelut

Olen ollut todella väsynyt ja uuvuksissa viime päivinä. Pyörittelin mielessäni yhtä vaihtoehtoa. Jospa pääsisin taas juttelemaan vanhalle tutulle sairaanhoitajalle mielenterveyskeskukseen. Purkamaan mieltä painavia asioita. Ajatus avun olemassaolosta jo helpotti. Tosin viime puhumiskerrasta minulle jäi paha mieli. Koska kunta tarjoaa kyseiset mielenterveyspalvelut, niin veronmaksajat maksaa ne. Kyseinen sairaanhoitaja kertoi aiemmin paljonko yksi 45- minuuttinen maksaa - valtiolle, veronmaksajille. En ilmeisesti ollut tarpeeksi "pipipäinen" jotta voisin käyttää psykiatrisia palveluja kunnassamme. Voi jestas! Jos olen väsynyt, uupunut, asiat painaa jne. niin haluaisin hakea apua ajoissa, enkä vasta sitten kun ei enää jaksa! Ennaltaehkäisevästi...Tiedättehän...

Otin sitten rohkeasti puhelimen kouraan eilen - sadannen kerran. Oli todella suuri kynnys painaa kännykän vihreää nappia . Sain tutun hoitajan puhelimen päähän. Tuomio oli tyly. Pidättelin kyyneleitä. "Täällä on puolet porukasta lomautettuna...". "Kuinka kiireellinen asiasi on...?" "Onko se ensiaputasoa?" "Minä jään viikon päästä lomalle." Sitten aloin vähättelemään ongelmaani. "Ei kai tässä mikään hoppu ole.." "Kai niitä minua kiireellisimpiäkin tapauksia on..." Puhelun jälkeen puhkesin itkuun.

Psykologille tarvitsee lähetteen lääkäriltä. En todellakaan halua mennä omalle lääkärille juttelemaan uupumuksestani. Kerran kun he terveyskeskuksessa kirjaavat sinne vähänkin mielenterveyttä hipovia ongelmia, niin myöhemmin he eivät usko minua muissa asioissa. Senhän tietää.

Hoitaja sanoi että hänen hoitajaparinsa voi tarjota ongelmieni kartoittamisaikaa elokuulle. Ottavat tekstiviestitse yhteyttä. Sitten he katsovat tarvitsenko psykologia. Kylläpäs on kiemuraista ja byrokraattista! Ei ihme että kynnys avun hakemiseen on suuri! Pitäisi vaan jatkaa asioiden pyörittelyä omassa päässä. Puhelun jälkeen tuli vielä pahempi olo ja koko loppupäivän olin erittäin ahdistunut.

Odottelen tässä vieläkin yhteydenottoa. Eipä ole kuulunut. Onko minut unohdettu? Nimeni präntätty pienelle muistilapulle ja lappu kadotettu?

Tuntuu kamalalta ajatukselta että apua annetaan vain akuutteihin tapauksiin kuten psykooseihin tai muille jotka tarvitsevat esim. kriisiapua äkillisien elämänmuutoksien sattuessa.

Minusta ei edes näy ulospäin että olen todella väsynyt. Pitäisi varmaan mennä hirttonaru kaulassa mtk:n tiskille niin aika irtoaisi. Kamalaa, todella kamalaa. Se että apua ei olekaan saatavilla tarvittaessa, on pelottavaa.

Olisi myös plussaa että saisi puhua henkilölle joka kuuntelee eikä vain huokaile vastaukseksi minun "pieniin" ongelmiini.

Katsotaan tuleeko sitä yhteydenottoa. Jos ei, harkitsen todella kannattaako soittaa uudestaan. Eli jatkanko piittaamatta väsymyksestä.

maanantaina, heinäkuuta 27

sunnuntaina, heinäkuuta 26

Sääliä, vihaa, tunteiden sekamelskaa

Äiti otti minuun yhteyttä muutama päivä sitten veljeni kautta. Äidillä ei ole minun puhelin numeroa, enkä sitä hänelle anna. Äiti halusi ottaa lapsen hoitoon kun kuulemma veljen lapsikin olisi menossa lauantaina. Minulla oli kamala migreeni ja tiesin että se saattaa jatkua vielä päivätolkulla (se aika kuusta). Suostuin sitten. Lauantaina heitin lapsen sinne ja sanoin tulevani noutamaan parin tunnin päästä.

Näin äidin pitkästä aikaa enkä voinut katsoa edes häntä silmiin. Varmasti näki kilometrin päähän että koko tilanne oli minulle epämukava. Äiti avasi meille oven tukka pystyssä ja oli tyylilleen uskollisena pukeutunut vähemmän kauniisiin lökävaatteisiin. Veljen muksu ei ollut vielä saapunut paikalle. Äiti aloitti nauramaan paniikkinaurua ja se kuulosti todella hullulta. Jeesuskasetti soi taustalla. "Onpas ihana nähdä pitkästä aikaa" hän kiljaisi naurun seasta. Minua arvelutti koko tilanne. Mutta olkoon, ajattelin, minulla on kamala migreeni ja kai ne pari tuntia pärjää. Oli pakko päästä lepäämään.

Parin tunnin päästä palasin äidin asunnolle ja nyt vasta pääsin näkemään asunnon paremmin sisältä sillä istahdin sohvalle hetkeksi. Mattoja ei ollut lattialla, mutta tupakanpuruja kyllä riitti. Siellä ne lapset konttailivat purujen seassa ja ties minkä lian. Tuntui pahalta ettei hän ollut saanut sen verran siivottua ennen lapsien tuloa, että olisi edes isoimmat roskat saanut pois. Kuitenkin lapsien kyläilystä oli sovittu pari päivää aikaisemmin.

Huomasin äidin myös paisuneen vielä entisestään. Päättelin kaikesta näkemästäni, että äidillä oli ollut pitkä jakso neljän seinän sisällä. Nukkumista, tupakkaa, kahvia ja mässäämistä. Selviä mökkiytymisen merkkejä näkyi. Epänormaali nauru oli yksi niistä.

Kysyin lapsilta että mitenkäs teillä on mennyt täällä mummin kanssa. Äiti vastasi itse kysymykseen kovalla volyymilla ennen kuin lapset pääsivät edes suutaan aukaisemaan. "Hyvin meillä on mennyt!".

Minusta tuntuu etten jätä lastani äidin hoitoon enää edes lyhyiksi ajoiksi. Saa hän lastani nähdä, joskus, ja valvotuissa olosuhteissa. Eli paikalla tulee aina olemaan myös joku täysijärkinen aikuinen. En antaisi itselleni ikinä anteeksi jos jotain sattuisi. Puhuin asiasta myös veljelleni jolla on ollut samantapaisia mietteitä. Uskaltaako äidille jättää lasta hoitoon enää ollenkaan.

lauantaina, heinäkuuta 25

Pakenemista ja pelkoa

Muistan useita kertoja, kun jouduimme lähtemään äidin kanssa evakkoon ja pakenemaan omasta kodistamme. Syynä oli väkivaltainen isäpuoli. Jälkeenpäin tunnen suurta sympatiaa äitiäni kohtaan, kun tajuan mitä hän kärsi tuon huonon avioliiton aikana. Uskon edelleen että monet tapahtumat ajoivat äitiä yhä lähemmäs sairastumista sillä useimmat niistä tapahtuivat ennen sitä.

Muutama muisto pakenemistilanteista.

Yksi talviyö tilanne kiristyi kotona ja ilmeisesti äidillä suuri pelko tulla pahoinpidellyksi sillä me lähdimme äidin kanssa ulos karkuun eikä me keritty edes pukeutumaan sillä me juoksimme ulkona pelkissä yöpaidoissa. Oli tulipalopakkanen kun äiti talutti minua tien yli toisen kerrostalon pihaan. Palelin lyhyessä yöpaidassani. Alimmassa kerroksessa asui isän veli perheineen joten suuntasimme sinne. Alaovet olivat lukossa, mutta äiti sai jonkun avaamaan meille oven heittämällä lumipalloja ikkunaan. Sen yön me vietimme isäni alkoholistiveljen ja hänen perheensä viinanhajuisessa ja tunkkaisessa asunnossa, jo valmiiksi yöasuihin pukeutuneina. Olin ala-asteella, mutta tarkkaa ikääni en muista.



Isäpuolen veli asui perheineen omakotitalossa kun meidän perhe lähti sinne kylään. Isäpuoli alkoi ottamaan viinaa veljensä kanssa. Seuraavaksi muistankin vain kun isäpuoleni veljen vaimo yritti estää kännistä isäpuoltani tappamasta äitiä. Äiti oli ilmeisesti pakenemassa ovesta kun humalainen isäpuoli oli saanut jostakin käsiinsä pitkävartisen harjan. Harjaa kohottaen muistan vain hänen sanat "minä tapan sinut!". Seisoin siinä vieressä ja näin koko tilanteen. Pääsimme taas jotenkin ihmeen kaupalla pakenemaan äidin kanssa ulos, jonne oli soitettu poliisit. Kohta istuimmekin äidin kanssa poliisiauton takapenkiltä. Saimme heiltä kyydin pois sieltä.



Kerran kerrostalossa asuessamme muistan kun äiti antoi minulle luvan mennä ystävälleni yökylään. Ystäväni asui äitinsä ja siskonsa kanssa samassa rapussa ylimmässä kerroksessa. Meillä oli hauskaa, katsoimme televisiota ja leikimme. Myöhään illalla kun vielä olimme hereillä joku koputti oveen. Ystäväni äiti ei kuitenkaan uskaltanut avata ovea enää siihen aikaan. Talossamme asui paljon alkoholisteja ja meitä pelotti yöllinen koputtelu. Seuraavana aamuna selvisi, että se koputtaja olikin äitini. Hän oli joutunut pakenemaan taas nopeasti väkivaltaisesta tilanteesta ja oli nukkunut rappukäytävässä koko yön asunaan pelkkä yöpaita. Minulle tuli todella paha mieli äidin puolesta koska näin hänet niin haavoittuneena. Tunsin myös jollakin lailla todella huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä kun emme olleet avanneet ovea äidille.



Tiedän että suurimmasta osasta kamalista tapahtumista en tiedä mitään sillä saatoin olla yökylässä viikonloppuisin tai lomilla sukulaisilla tai mummolassa. Äiti on kärsinyt huonossa liitossaan mutta on onnistunut peittämään monia tilanteita meiltä lapsilta.

perjantaina, heinäkuuta 24

Mielikuvitusta

Aikaisemmin olen kirjoittanut siitä kuinka paljon lapsuudessa oli leikkejä joihin sai uppoutua unohtamalla kaiken muun. Mutta oli myös jokin muu johon käytin suurta mielikuvitustani. Se oli kirjoittaminen. Lisäpotkua kirjoittamiselle toi lukeminen. Kun luki muiden tekstejä, sai vahvistusta omiin tarinoihin ja niiden rakenteisiin.

Kirjoitin koulussa kympin aineita, kun tarinan sai keksiä. Minun ei paljon tarvinnut miettiä kun kynä sauhusi täyttä päätä. Tarinani kiehtoivat opettajaa. En ikinä unohda kuinka tuo sama äidinkielenopettaja antoi kympin aineestani ja oli kirjoittanut konseptin loppuun jotakin tämän kaltaista "En ole koko 14-vuotisen urani aikana antanut vielä kenellekään aineesta täyttä kymppiä. Oletko harkinnut kirjailijan uraa tulevaisuudessa?" Häkellyin ja sydäntäni lämmitti. Kaikki halusivat tietää mistä aineeni kertoi. Saivat sen muutkin lukea. Ei se ollut mikään salaisuus vaan ennemminkin kummajainen. Siinä kuvailtiin miten kotona asuva lapsi koki ympärillä tapahtuvat asiat, äänet, hajut, valot, ihmiset, eläimet...Ei siis mitään sen kummempaa. Kerronta tyylistä tulivat pisteet. Näin oletan.

Minusta tuntuu että lapsuuteni on suonut minulle keskivertoa enemmän mielikuvitusta. Kun oli kurjaa, niin pakenin kuvitteelliseen maailmaan. Useimmat tarinoistani kertoivat nuoresta tytöstä ja hänen elämästään. Tarinassa oli tietenkin äiti, isä ja normaali ydinperhe. Oli hienoa kuvitella kaikki ne ja miettiä miltä tuntuisi olla sen onnekkaan tytön asemassa joka sai tarinassani elää kaiken sen.

torstaina, heinäkuuta 23

Hengähdystauko

Viime päivinä olen ollut vähän alamaissa. En tiedä sitten johtuuko se stressistä, väsymyksestä vai mistä. Blogiinkaan ei ole syntynyt tekstiä. Yksi syy siihen on kyllä varmasti se, että en ole ollut vähään aikaan tekemisissä äidin kanssa. Pakko pitää taukoa taas. Eli kun äiti ei ole ollut näköpiirissä, niin muistotkin ovat jääneet taas taka-alalle. Toisaalta ihan hyvä, sillä on raskasta jos kaikki huonot muistot pulpahtavat pinnalle uudestaan ja uudestaan.

Minulla on elokuussa syntymäpäivät. En niitä sen kummemmin vietä, mutta tänään minulle tuli postia. Muun postin joukosta erottui punainen kirjekuori ja siinä oli selkeästi äidin käsialalla kirjoitettu nimeni sekä osoite. Vaikka äiti asuu vain joidenkin kilometrien päässä, oli kirje postitettu eikä tuotu postilaatikkoon...Odotin jotakin suurta draamaa tai vuodatusta, mutta kaikessa lyhykäisyydessä kirjekuoresta löytyi vain onnittelukortti ja "äiti" allekirjoituksena. Ei muuta. Äiti halusi muistuttaa olemassaolostaan jotenkin yksinkertaisesti, oletan, sillä synttäreihin on aikaa vielä reilu viikko ja posti kulkee päivässä...

lauantaina, heinäkuuta 18

Pohdintaa...

Olen tässä miettinyt. Blogini taitaa olla tabu aiheineen. Vanhempiaan tulee kunnioittaa. Mutta missä tulee raja? Eikö rajan ylittymisestä saa puhua ääneen, julkisesti? Niistä vihan tunteista jota se nostattaa. Onko äitini teot pieniä? Entä äidin sairaus? Onko mielisairauskin vielä tabu joka ehkä saa lukijan ymmärtämään äitiä? Hyppäämään hänen puolelleen? Olisi kiinnostavaa tietää, mitä ajatuksia blogini herättää. Teenkö väärin kun julkistan tunteeni?

tiistaina, heinäkuuta 14

Vanha koira ei opi...

Minä olen se koira siis joka ei opi.

On se niin jännä juttu, että annan äidin sekoittaa pääni vieläkin, koska en vaan voi turruttaa tunteitani sen ihmisen kohdalla. Vaikka haluaisin. Kahden päivän sisällä olen polttanut päreeni niin pahasti äitiin, että olisin voinut vaikka lyödä häntä ja kovaa! Sisältä kumpuava viha on niin maksimaalinen. Se viha tulee todellakin syvältä eikä kyde pinnan alla kun jotain sattuu. Äiti saa minut sellaisen raivon valtaan!

2 Päivää sitten pyysin pienen puhumattomuustauon jälkeen äidin meille koska minulla oli oman lapsen lisäksi hoidossa veljen tyttö. Olin rättipoikkipuhki. Halusin hengähtää ja pyysin äitiä seuraksi lapsille, edes sen verran että voin valmistaa heille kunnollisen aterian ilman jatkuvaa keskeyttelyä. Äiti tuli, mutta vaivoin.

Olen pari kolme kuukautta nyt ollut dieetillä, onnistuneella sellaisella sillä haluan laihduttaa muutaman ylimääräisen raskauskilon hiljalleen pois. Kaikki syömiset on aika tarkkaan mietitty. Äitihän tietää sen, mutta mitään tukea on turha edes miettiä siltä suunnalta. Siltikin röyhkeäksi voisin haukkua tyyppiä joka tietää kuuristani ja sitten kantaa tarkoituksella herkkuja eteeni! Varmaan arvaatte kuka sen tekee. Äiti on itse sellainen ylipaksu lyllerö joka on tuomittu saamaan hetkenä minä hyvänsä diabeteksen tai jonkin ihanan sydän-tai verisuonitaudin. Sekös tuntuu mielenvikaisesta äidistä pahalta, että oma tytär onnistuu jossain mitä itse ei jaksa edes suunnitella. Ajatelkaa. Oma lapsi onnistuu - oma äiti vihastuu. Se on juuri sitä sairautta.

Äiti kävi lastenhoitokeikan jälkeen kaupassa, pyysin häntä tuomaan minulle yhden maitotölkin samalla kun odottelin lapsen kanssa autossa. Äiti palasi kaupasta ja antoi minulle erillisen pussin jonka sisällä oli rasvaton maito sekä rasvaisia leivoksia. Pussi oli läpinäkyvä ja kuin hidastetusta filmistä äiti ojensi pussin nenäni eteen seuratessaan kohta punaiseksi muuttuvaa naamaani ylpeänä itsestään.

Ja voi kuinka äiti nautti seuraavana päivänä vallasta. Tietää hyvin kuinka väsyksissä olen ja kuinka kipeästi apua tarvitsen toisinaan. Halusin soittaa pari tärkeää puhelua, mikä ei onnistu uhmaikäisen lapsen kanssa kahden ollessa. Jouduin taas vasten tahtoani pyytämään äitiä pitämään silmällä lasta sen verran, että voin hoitaa kyseisiä puheluja vaikka ulkona tarvittaessa. Äiti tokaisi siihen, taas kylmästi myhäillen (siis myhäillen!), että -"minähän olen aina teillä". Olin raivon vallassa taas, sormia napsauttamalla kiehumispisteeni oli saavutettu! Kiitos äiti. Minun tuskin tarvitsee perustella tämän blogin lukijoille, että tuo lause oli suora valhe ja sen kertoja sairas kusipää.

Tämä on todella rajua tekstiä omasta äidistä, mutta viime päivinä olen ollut niin kiihtyneessä tilassa äidin takia, että en ole jaksanut säästellä sanojani. Piste.

Tämä vanha koira oppi taas sen, että vanha koira ei opi eikä ole oppinut enää mitään uutta. Ehkä kuitenkin sen, että tämän suurempia vihan tunteita tuskin voi tulla - ketään kohtaan.

torstaina, heinäkuuta 9

Paniikkihäiriö

Paniikkihäiriöni diagnisoinnista on jo yli 10 vuotta. Muistan tarkasti ensimmäisen paniikkikohtaukseni.

Olin matkalla kaukosuhteeni luo. Olimme seurustelleet jo pari vuotta. Minä olin 18-vuotias. Usein taitoin välimatkat matkustamalla ensin tunnin junalla ja siitä jatkoin vielä tunnin bussilla. Istuin ikkunapaikalla täyteen suljetussa linja-autossa. Käytävällä seisoi ihmisiä ja vieressäni istui tuntematon keski-ikäinen nainen. Katselin ikkunasta ulos ohi vilistävää maisemaa kunnes yhtäkkiä tuntui että happi alkaisi loppumaan ja keuhkoni pienenemään, tekemään hengityksestäni vaikeaa ja haukkovaa. Tunsin kuolevani. Kylmä hiki valtasi vartaloni ja kasvojani alkoi pistelemään. Olin pakokauhun vallassa. Yritin peitellä tuskaista oloani ja samalla mietin kuumeisesti selitänkö tilanteen vieressä istuvalle naiselle joka ehkä saisi bussin pysähtymään ja ambulanssin paikalle.

En tehnyt kuitenkaan mitään vaan olin jähmettynyt kauhusta. Hengitin todella vaivalloisesti ja toivoin että loppumatka taittusi nopeasti. Minua pyörrytti ja tilanne ahdisti ja pelotti kamalasti. Keskitin kaikki voimani hengittämiseen. Selvisin matkasta ja bussista ulos päästyäni olo helpotti samantien.

Säikähdin kuitenkin niin paljon, että kotiin palattuani menin lääkäriin. Halusin selvittää mikä minua vaivasi. Minulle tehtiin kaikenmaailman hengitystestejä ja mittauksia. Epäilemäni astmaa se ei kuitenkaan ollut. Testien jälkeen juttelin mukavan naislääkärin kanssa joka alkoi kyselemään elämäntilanteestani. Kerroin eläväni hankalassa parisuhteessa ja kerroin myös vaikeasta historiastani. Lääkäri kehoitti minua eroamaan hullusta poikaystävästäni ja kertoi minun kärsivän paniikkihäiriöstä. Lääkärin siskokin kuulemma kärsi samasta vaivasta.

Vastaanoton jälkeen olin aivan ihmeissäni. Paniikkihäiriö?! Elin todellakin huonossa suhteessa, josta en osannut irrottautua. Poikaystäväni oli tunteeton narsisti ja käytti minuun henkistä väkivaltaa. Suhteemme vain paheni mutta sitä enemmän hain rakkautta ja ripustauduin. Olin tyhmä ja kokematon. Jaksoin häntä 2 vuotta siitä vielä lisää kunnes neljännen vuoden kohdalla hän jäi rysän päältä kiinni pettämisestä ja sydämeni särkyi palasiksi. Tuon jälkeen luulin etten koskaan enää nouse jaloilleni ja se kestikin pitkän aikaa. Itsetuntoni koki kovan kolauksen.

Niin suuri oli rakkauden nälkäni, että etsin sitä mahdottomasta paikasta. Elin sumuverhossa tärkeän ajan nuoruudestani. Olisin ansainnut parempaa, mutta minulle kelpasi huonokin. Poikaystäväni oli renttu jota yritin parantaa. Hän oli kokenut rankan lapsuuden ja joutui maksamaan kokemuksistaan vielä aikuisenakin. Minä halusin antaa hänelle kaikkeni saamatta mitään takaisin. Menetin kunniani ja kasvoni suostumalla nöyryyttävään suhteeseen. Koko tuon ajan minua yritettiin neuvoa jättämään kamala poikaystävä, mutta rakkaus oli sokea. Enkä ole ihan varma oliko se rakkautta vaiko enemmänkin riippuvuutta...

Aika pian diagnisoinnin jälkeen sain puheapua aikaisemmin teksteissäni mainitsemaltani sairaanhoitajalta ja sitä kautta sain myös lääkkeitä paniikkihäiriöön. Ilman loppumisen tunne tuli usein ja todella voimakkaasti. Minua helpotti tietää mikä minua vaivasi ja että tilanteista selvittäisiin. Lääkkeet helpottivat todella paljon ja koulussa käyntikin alkoi sujumaan hiukan paremmin.

Alussa häiriön oireet olivat enemmänkin fyysisiä, mutta jossain vaiheessa alkoi tulemaan erilaisia pelkoja kuten sekoamisen pelko. Se oli pahempaa kuin esim. pelko että pyörtyy hapen puutteesta. Oireet vaihtelivat kausittain ja vuosien varrella kohtaukset vähentyivät merkittävästi. Lääkkeistä en ole vieläkään uskaltanut luopua, mutta tiedän että luovun niistä heti kun lapsemme kasvaa eikä tarvitse miettiä univelkoja tai muuta stressiä. Lapsen hoidossa haluan olla 100 prosenttisen turvallinen, enkä miettiä milloin kohtaus tulee jos olen lapsen kanssa kahden.

tiistaina, heinäkuuta 7

Silloin kun olisin sinua tarvinnut äiti...

Niitä hetkiä kun olin iloinen
ehkäpä saavuttanut jotakin
olisin halunnut iloita sinun
kanssasi, äiti.
Olisin tarvinnut lohdutuksen sanoja
äidin sanoja,
kun olin maassa ja maailmani
minua murjoi.
Missä sinä olit, äiti?
Vierellä, mutta
poissa.

Äidin henkinen poissaolo oli varmasti pahinta niinä aikoina, kun vielä asuin kotona. Ja sama poissaolo on riipinyt sieluani vielä aikuisenakin. Ja mitä enemmän olen olettanut ja pitänyt itsestäänselvänä, sitä pahemmin olen pettynyt.

Pari päivää lapseni synnytyksestä itkin vuolaasti vieraan maan ja kaupungin katuvilinässä. Olin saanut juuri kuulla, että vauvani joutuu sairaalaan sinivalohoitoon joksikin aikaa. Olin melkein shokissa hormoonien vaikutuksesta. Asuin siis tuolloin ulkomailla ja lapsemme syntyi siellä keisarileikkauksella. Jo synnytyksen jälkeisenä päivänä pääsi kotiin tai oikeastaan joutui ellei halunnut maksaa kalliita sairaalakuluja.

Pääsimme vauvan kanssa siis kotiin, kaikki oli hyvin, mitä nyt leikkaushaava oli kipeä ja kävely sattui. Päätimme viedä vauvan vielä kontrolliin perhelääkärille. Menimme kaupungin keskustaan, jossa vastaanotto oli. Lääkäri lähetti meidät laboratoriotesteihin joista selviäisi kaikki tarpeellinen. Testit tulivatkin melkein saman tien ja tulos kertoi lapsemme keltaisuudesta. Puhelimessa lääkäri kertoi, että lapsi oli saatava heti sairaalaan hoitoon.

Seisoimme laboratorion odotusaulassa kun kuulin uutisen. Olin väsynyt ja kipeä. Kyyneleet tulivat valtoimenaan. En olisi halunnut enää vaikeaa sairaalarumbaa. Laboratorion ulko-ovella halusin soittaa äidille Suomeen. En tiedä miksi. Se oli vaistomainen reaktio, on varmaan usealle ihmiselle. Ovathan äidit ja isät parhain tuki ja turva vaikeissa tilanteissa.

Kerroin kyynelehtien tilanteen äidille joka sanoi vain "-hmph, onko tuo nyt niin vakavaa." Voitteko kuvitella?! Äiti lyttäsi tilanteen yhdellä lauseella ja sai minut luhistumaan. En ole ikinä maailmassa halunnut lohdutuksen sanoja niin paljon kuin tuolloin. Sydämeni mureni, löin luurin korvaan ja lyhistyin. Kyyneleet eivät meinanneet loppua. Lyötyä lyötiin. Ja mikä pahinta, sen teki oma äiti.

Oletin, että saan lohduttavia sanoja ja ennen kaikkea ymmärrystä. Pidin sitä vielä itsestään selvänä hormoonipöllyjen vaikuttaessa.

sunnuntaina, heinäkuuta 5



Stressiä stressiä

Olen aika kova stressaaja. Minulla on ollut elämässäni monta hetkeä jolloin olen pelännyt saavani hermoromahduksen. Tilanteista on aina selvitty tavalla tai toisella, mutta nyt huomaan taas potevani aika kovaa stressiä. Syitä on monia. Olen 2 vuotta huolehtinut yksin perheemme raha-asioista, kodista, lapsesta ja monista sellaisista asioista jotka useimmiten tehdään puolison kanssa yhdessä. Mieheni on kuitenkin aina töissä, joten käytännössä yhdessä huolehtiminen on mahdotonta. Minulla alkaa taas hiipimään pelko omasta jaksamisesta. Tarvitsisin tukea moniin asioihin ja haluasin jakaa lapsenhoidosta vastuuta. Nyt on muutenkin paljon edessä asioita joista otan paineita. Potalle opettelu, siisteyskasvatus jne.

Olen myöskin suoraansanottuna aika hukassa miksikä haluan isona. Vaihtoehtoja olisi monia, mutta rahatilanteen takia en voisi niistä toteuttaa kuin joitakin. Kolmenkympin kriisi alkaa hiipimään...Nyt olen kotona lapsen kanssa, mutta syksyksi pitäisi keksiä jo jotakin sillä lainanlyhennys alkaa taas. Paineita!

Välillä tuntuu, että elän pelkästään lapsellemme enkä ole koskaan osannut olla tietyllä tavalla "itsekäs", että olisin huolehtinut lapselle hoitajan ja lähtisin harrastuksiin tms. Lapsemme ei ole kertaakaan ollut vaikkapa yökylässä jotta olisin voinut nukkua edes yhtenä aamuna pitkään. On sitäpaitsi erittäin vaikea ottaa lomaa kovaa eroahdistusta potevasta lapsesta. Joskus se olisi kyllä välttämätöntä oman jaksamisen kannalta.

Oireilen stressistä tällähetkellä näin: niskat ja selkä jatkuvasti jumissa, päätä särkee, hermostun kaikesta ja olen hermostunut koko ajan, äkäilen, haluan lohturuokaa, muisti pätkii, ahdistaa, mistään ei pysty nauttimaan, keskittyminen on vaikeaa, puhti on poissa, itkettää.

Olen myös aika raivoissani äidille. Kun hän valittaa että ei ole rahaa ja sitten puolet tuloista menee bensarahan maksamiseen kun äiti ei jaksa kävellä kilometrin matkaa lähimpään kauppaan! Taas tänään kyseli kyytiä ja sanoin että ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja kävele sinne kauppaan! - En jaksa kun on tuota painoa niin paljon...Niin eikös sitä painoa tule jos vaan syö eikä ikinä liiku- tivahdin ja löin luurin kiinni!! En jaksaisi yhtään kantaa vastuuta maailman saamattomammasta ihmisestä! Ottaa niin aivoon ja olen taas raivon vallassa äidin takia. Olen sanonut että kävele hiljakseen sinne kauppaan vaikka joka päivä ja tuo jotain pientä niin ei tarvitse kerralla kantaa montaa säkkiä tavaraa. Eihän normaalikuntoinenkaan sellaista jaksaisi. Kaikesta pitää sanoa ja neuvoa äitiä ja siltikään mitään ei tapahdu!

Onhan noita stressin aiheita, mutta tärkeintä olisi nyt tietää miten ihmeessä niistä selvitään kun ne alkavat olemaan kokoluokaltaan jo näinkin suuria. Toivoisin omaa rauhaa ja tilaa hengittää, vastuuvapautta edes päiväksi tai kahdeksi, aikaa huolehtia itsestäni ja aikaa suunnitella myös tulevaisuutta. Ennenkaikkea pitkä loma tekisi hyvää.

lauantaina, heinäkuuta 4

Olen haavoittunut

En siedä yhtään jos mua kohdellaan huonosti ja saatan nopeasti asiaa yhtään sen enempää miettimättä pistää välit poikki johonkin ihmiseen. Sietokyky on todella alhainen. Johtunee siitä, että olen jo ottanut iskuja ihan tarpeeksi vastaan ja pienistäkin vastoinkäymisistä saan allergisen reaktion. Tässä ihmisiä joihinka olen viimeisen vuoden sisällä laittanut välit poikki..
- isän äiti
- isän sisko
- äiti - moneen kertaan jopa
- 2 eri naapuria
- yksi tuttava

Lista olisi loputon jos luettelisin kaikki ne joihin olen laittanut välit poikki elämäni aikana.
Ja ainoastaan äidille olen sanonut suorat sanat. Ehkä sekin kertoo aika paljon. En halua huudella haavoittuvaisuudestani, mutta joskus saatan sanoa suoraan jos ottaa päähän jonkun törkeä käyttäytyminen. Minusta elämä on liian lyhyt, että viettäisin sen ilkeiden ja välinpitämättömien ihmisten seurassa. Loukatuksi tuleminen sattuu. Toisinaan mököttäminen ja välien rikkoutuminen saa minut tuntemaan yksinäisyyttä. Kuten juuri nyt kun pienen ajan sisällä on tapahtunut paljon asioita ja tuttava/sukulaispiiri on pienentynyt.

Yritän (alitajuisesti?) kuitenkin paikata menettämiäni suhteita. Esim. kun lakkasin pitämästä tätiini yhteyttä, niin toisaalla välit enoon lämpenivät. Ymmärrän, että kaikissa kanssakäymisissä ihmisten kanssa tulee vastaan kitkaa, mutta minulla on inhimilliset odotukset odottaa anteeksipyyntöä jos minua on loukattu. Yleensä se menee niin. Minä olen mukava ja yks kaks joku tekee törkeän tempun tai puhuu erittäin ilkeitä asioita. Minä tietenkin juoksen karkuun tilanteesta ja jään odottamaan anteeksipyyntöä, jota ei siis useimmiten kuulu. Joskus anteeksipyyntö on sen verran mitätön tai se ei enää auta niin annan olla. Kaikkea ei pysty unohtamaan. Äidinkin teot ovat syöpyneet joka soluuni.

Minusta tuntuu, että minussa on joku piirre, että minua on jollakin lailla helppo satuttaa. Jopa asiakaspalvelutyössä olen ollut helppo kohde purkautumiselle.

Tällä hetkellä olen aika maissa. Elämä tuntuu niin hauraalta ja ihmiset ilkeiltä. Ja juuri silloin kun janoaa rakkautta, saakin vihaa.

keskiviikkona, heinäkuuta 1

Hulluja tempauksia

Yksi äidin sairauden häpeällisimpiä oireita on äkkinäiset erittäin hullut päähänpistot tai keksinnöt. Aiemmin teksteissäni onkin tullut jotain jo esille. Minulle tuli tässä mieleen muutamia tapahtumia.

Yläasteella minulla oli atk:n opettaja jolla oli hiplarin maine. Mies oli naimisissa toisen opettajan kanssa ja heillä on yhteinen lapsi. Kaikki oppilaat puhuivat keskenään kuitenkin miesopettajasta joka tykkäsi tulla turhan lähelle opettaessaan tietotekniikkaa. Kyseinen opettaja ei minua kuitenkaan häiriköinyt ja minua hän ei opettanutkaan kuin joitakin tunteja koko yläasteen aikana. Äiti sai kuitenkin kuulla tuosta opettajasta ja päätti soittaa hänelle kotiin ja valehdella että minä olin kotona puhunut äidille kuinka opettaja hiplaa! Hävetti aivan kamalasti, tottakai, kamala syytös syyttömälle. Mutta opettajien puolelta en jutusta kuullut koskaan. Ehkä kyseisestä soitosta ei koululle asti sana levinnyt. Sitä en koskaan saanut tietää.

Vuosia sitten muistan kun äidillä taisi olla psykoosi päällä, kun hän käveli lähikioskille ja sanoi että ottaa ruokaa, muttei anna rahaa. Rahat kyllä tulevat jumalalta...Jeesuksen nimeen äidin ei kuulemma tarvinnut antaa rahaa. Hän siis käveli pois kioskilta ruokakassin kanssa ilman maksamista. Miten juttu jatkui, sitä en tiedä.

Vajaa vuosi sitten äiti soitti yhtäkkiä äidilleen paniikin vallassa että on kuolemassa nälkään. Valehteli sitten siinä samalla, että minä olisin ottanut hänen viimeiset rahansa...! Äiti oli kyllä antanut ilman pyyntöä rahaa minulle 50 euroa. Mummo oli mennyt sellaiseen paniikkiin itsekin, että sydänvikaisena joutui turvautumaan sydänlääkkeisiin kohtauksen estämiseksi. Mummo soitti minulle ja mietti mitä hän vanha ja autoton ihminen voi tehdä. Yritin soittaa äidille että vien rahaa, mutta puhelin oli suljettu. Menin postiluukusta tiputtamaan sitten seteleitä jotta aikuinen ihminen ei kuolisi nälkään...Taas aivan absurdi tilanne.