Äidin vihamiehet

Niitähän riittää. Äiti tuntuu riitaantuvan kaikkien kanssa sillä äidillä on taito vääntää draamaa pienistäkin asioista.

Kukaan sukulaisistamme ei pidä äidistä sillä kaikki häpeävät häntä ja pitävät äitiä suvun "mustana lampaana". Äiti myös lainaa jatkuvasti rahaa heiltä ja pyytää autokyytiä. He pitävät äitiä rasitteena.

Myös äidin ystävät riitaantuvat jatkuvasti äidin kanssa. Ja sitten kun äiti jälkeenpäin selittää riidan syytä, niin siinä ei tunnu olevan päätä eikä häntää.

Äiti elää huomiolla ja sillä ei ole yhtään väliä onko huomio huonoa vai hyvää. Normaalit ihmiset kalastelevat yleensä kehuja, mutta äiti on sen verran draamanhakuinen ettei häntä hetkauta vaikka maine menisi aina vaan hullummaksi. Kun häpeän tunne puuttuu...

Mietin kuitenkin nyt omaa suhdettani äidin inhokki-ihmisiin ja ihmisiin joista äiti pitää, mutta he eivät pidä äidistä. Uskokaa tai älkää, äidistä ei ole helppo edes yrittää pitää. On hänessä joitakin hyviä piirteitäkin, mutta valitettavasti ne huonot puolet jatkavat voittokulkuaan.

Jotkut ihmiset ovat pistäneet välit kerrasta poikki äidin kanssa ja eivät ole jääneet katsomaan enää lisää sekoiluita. Useimmat meistä ovat kiinni äidissä kuitenkin juuri sukulais-suhteen vuoksi. Esim. äidin oma äiti ei pidä liiemmin omasta lapsestaan, mutta tuntee velvollisuutta kuitenkin sen verran ettei ole halunnut välejä kokonaan katkaista.

Jos äiti tekee jotakin hullua niin arvaatteko keneen ollaan heti yhteydessä? No minuunpa tietenkin. Ja mitäs minä sitten teen. Olen vastuussa tilanteesta? Joudun kantamaan seuraukset niskoillani. Ja seuraavassa hetkessä huomaankin jo soittavani mielenterveystoimistoon ja kertovani mitä äidin elämässä tapahtuu. Ei ole muita kuka sen ikävän tehtävän hoitaisi. Enkä minä vanhimpana lapsena halua sälyttää sitä pikkuveljeni harteillekaan.

Niin se vaan menee, ja on aina mennyt. En voi paeta sitä mihinkään vaikka en haluaisi olla vastuunkantajana seurauksista. Mutta sen verran minulla on kuitenkin sukulais-suhdetta omaan äitiini...Etten voi perääntyä tilanteista ja nostaa käsiä pystyyn, koska sehän olisi yhtä kuin hylkäys.

Kaikki tempaukset kertovat siis yleensä aina siitä, että äidin tila on ainakin hetkellisesti huonontunut.

Jostakin kumman syystä kuitenkin äidin vihamiehet ovat minulle ihmisiä joidenka kanssa tulen toimeen ja välillä minusta tuntuu että olemme kuin samassa veneessä heidän kanssaan. Äiti on eri veneessä tietenkin. Siinä asetelmassa on suuri ristiriita, sillä minun kuuluisi kunnioittaa omaa äitiäni ja puolustaa häntä heille. Sitä en kuitenkaan ole ikinä tehnyt, mutta koen silti syvällä sisimmässäni ahdistusta. Aivan kuin pettäisin äitini, ihan vain kuuntelemallakin jotakuta kuka purkautuu minulle äidin tekemisistä. Minulla on omatunto. Ja se kolkuttaa.

Sukuriita

Tässä on nyt ollut aika hulinaa viimepäivinä. Järjestin lapsemme 2-vuotis synttäreitä ja mitä jäi käteen? Ainakin erittäin paha mieli. Aikuiset ihmiset kehtasivat pitää pienen lapsemme syntymäpäiviä riitojen huipentumana. Näyttäisi siltä, että nyt on aika ottaa itseä niskasta kiinni ja puhdistaa lähipiiriä enemmänkin. Tietyt ihmiset näyttivät oikeat karvansa todella. Ja kuten arvata saattaa, rakas äitini hämmensi soppaa myös omalla kauhallaan.

Kaikki alkoi siitä, kun tätini(isän sisko) pyysi minua talvella Wanhojen tansseja katsomaan. Jouduin kuitenkin perumaan menoni vielä samana päivänä koska minulle iski aivan kamala migreeni. Siitähän tätini ei sitten pitänyt koska oli äidilleen eli mummolleni varmastikin sepustanut jotakin tyyliin"tekosyyn keksi, ettei tarvinnut lähteä". Tuo minun selän takana kyräily paljastui kun menin myöhemmin mummolla käymään. Juttelin siitä, että minulla on nyt neurologille lähete jotta migreenilääkkeet katsotaan taas kohdilleen. Siihen mummo tokaisi pokalla "Onko se nyt sitten varmasti migreeniä?". Mitäh???!!! Kaikki tietävät kuinka olen teini-ikäisestä asti kärsinyt erittäin vaikeasta migreenistä ja olen saanut siihen diagnoosin sekä lääkkeitä. Törkeää epäillä toisen sairautta! Sama kun minä epäilisin hänen sydänvikaansa!! Selvisi, että täti oli päivitellyt puhelimessa kuinka peruin hänen kanssaan sovitun menon migreenin takia ja ilmeisesti he pitivät sitä molemmat tekosyynä. Minä lähdin mummolta itkien, enkä ole sen koommin ollut yhteydessä. Eipä ole sieltäkään yhteyttä otettu vaikka ehkä se anteeksipyyntö olisi ollut kohdillaan..

Tätiin oli myöskin kuukauden verran aika kylmät välit kunnes taas aloimme pitää yhteyttä. Täti asuu täällä samalla paikkakunnalla.

Tuo mummon kommentti ei ollut ainoa laatuaan vaan ilkeitä kommentteja on tullut niin kauan kuin muistan. Tuo viimeisin taisi olla se vihoviimeinen niitti arkussa. Ei vaan jaksa enää ottaa ilkeilyitä vastaan milloin mistäkin. Rouvalle ei saa sanoa mitään takaisin sillä vain hänellä on yksinoikeus loukata...Jostain syystä mummo ei ole koskaan myöskään luottanut minuun vaan aina pitänyt valehtelijana..?? En sitäkään ymmärrä, sillä kertaakaan en ole valehdellut tms.!

Sitten alkoivat lapsemme synttärit lähestyä. Kutsuin tädin ja sanoin, että ota mummo mukaan koska en halunnut suoraan itse kutsua häntä. Kerta ei ole anteeksi pyytänyt tai soittanut niin en viitsi sitten minäkään vaivautua. Lastamme saa tulla onnittelemaan, sillä minkäs lapsi ilkeille aikuisille voi. Kutsu meni siis kiertotietä ja vielä äitikin sanoi puhelimessa että kutsun on saanut. Oli kuitenkin sanonut että "selkä on niin kovin kipeä, ei pysty tulemaan..." Okei.

Tätini ilmestyi sitten yksin synttäreille "muka" päivää liian aikaisin. Ovella jo sanoi, "ai tulinko muka päivää liian aikaisin?" ennen kuin kerkesin moikkaamaan....Eli tiesi tulevansa vääränä päivänä. Toi itseltään lahjan sekä mummolta. Sanoin että kai sitten tulet huomennakin kun on kakkua. Oletin että tietenkin tulee. Seuraavana päivänä sitten ei alkanut kuulua niin pistin viestiä jossa kysyin aikooko tulla kun kello alkoi olemaan jo paljon. Vastasi vaan "en tuu, olen yhdellä mökillä!" Toi nyt oli jo törkeyden huippu koska tätini tietää kuinka tärkeitä kaikki lähisukulaiset ovat sillä heitä on vain kourallinen täällä ja olisi tärkeää, että lähisuku myös tulisi synttäreille kun kerran on kutsuttu ja sovittu...Pistin vielä viestiä jossa kerroin pettymykseni ja hän vastasi vielä että "Kävinhän eilen jo ja kävin isäsi haudalla kertomassa kuka täyttää kaksi vuotta!" Toi oli sitten jo hulluin viesti ikinä. Sekottaa kuollut isäkin vielä tähän! Kyllä luulen, että 2-vuotias olisi kiitollisempi jos onnittelijat olisivat täällä paikan päällä kuin jossain hautausmaalla...!

Kerroin sitten asiasta äidillekin joka suureen ääneen ihmetteli (tottakai koska ovat tädin kanssa riidoissa). Iltaa kului kunnes tädiltä tuli viesti "Heips. Toivon, että mummoo ei tarvi sun äitis mennä ojentaan..miten sen kuuluu elää ja käyttäytyä. Vanha ihminen ja kasvattanut omat penskansa. En ymmärrä mikä mättää..." Tuon viestin jälkeen olin ihan kahvilla, sillä en tiennyt, että äiti oli mennyt soittamaan mummolle. Vastasin vaan" En ymmärrä, mitä on tapahtunut ja en ole vastuussa äitini tekemisistä." Herranjumala kun minua moititaan äidin sekoiluista. Täti ei ole vastannut mitään. Ja on se kumma, että jos on vanha niin on oikeus haukkua muut vaikka maan rakoon...

Yhden viestin pistin tädille vielä eilen illalla "En muuta tiedä tästä sotkusta kun että mua on loukattu aika monet kerrat vaikka en ole tehnyt mitään pahaa kellekään. Enkä voi sekaselle äitilleni yhtään mitään."

Tietysti olin todella vihainen äidilleni, että oli mennyt puuttumaan asiaan joka ei hänelle kuulu. Äidin sekoilu ja puuttuminen on melkein aina odotettavissa, mutta "terveet" ja aikuiset sukulaiset ihmetyttää.

Olen toivonut, ettei viaton lapsemme ole huomannut pettymystä äidistään, sillä sydänhän tässä särkyy lapsen puolesta.

Nyt annan tämän pölyn laskeutua enkä tee mitään.

PS. Mummolla ei ollut selkä kipeänä, vaan se oli tekosyy. Hän ei tullut ylpeyttään koska minä en ollut kutsunut...Ja sitten minua epäillään valehtelemisesta...!

Teknisiä ongelmia

Se etten nyt ole päässyt tänne postailemaan pariin päivään johtuu ihan siitä, että meidän koneessa on joku virus joka sekoittaa monia sivustoja. Tämän viikon aikana asennetaan windows uudestaan, jotta saadaan taas homma pelittämään.

Ja sitten on vähän revittävä huumoriakin. Eli ainakin minulla olisi ollut
tälläiselle paniikkinappulalle paljonkin käyttöä...

Enneuni?

En ole aivan olinko kuuden vai viiden vanha, kun näin unen jota en ole unohtanut, sillä jossakin vaiheessa aloin miettimään josko tuo sama uni olisi ollut ennustus tulevasta.

Uni oli hyvin totuudenmukainen. Siinä näkyi meidän sen hetkinen pieni yksiömme ihan samanlaisena. Leikimme pikkuveljen kanssa vessassa. Roikuimme päältätäytettävän pesukoneen täyttöaukossa. Äiti tuli sitten meitä komentamaan ja hermostui tilanteesta niin että halkesi pystysuunnasta kahtia. Se oli todella pelottavan näköistä. Toinen puoli kehosta oli ns. hyvä ja toinen paha. Olin kauhusta kankeana.

Noin 4-5 vuotta sen jälkeen äiti sairastui ja minä olen pitänyt tuota unta ja äidin ruumiin kahtijakoa siinä oikeasti enteenä. En tiedä miksi. Näin tuon saman unen uudestaan ja uudestaan kunnes vuosien myötä se loppui.

Näin jälkeenpäin selitettynä uni saattaa kuulostaa aika koomiseltakin, mutta pienen tytön unena se oli kammottava.

Lapsuuden leikkejä

Lapsena oli kiva leikkiä ja uppoutua mielikuvitusmaailmaan. Kaikki koti-leikit (kotis) olivat mukavia sillä niihin pystyi kuvittelemaan isän, äidin ja kaikkea mitä normaaliin perhe-elämään saattoi kuulua. Leikki on lapselle elintärkeää ja siitä olen kyllä omien kokemuksieni kautta aivan samaa mieltä.

Minulla on aina ollut paljon mielikuvitusta. Usein lapsena hakeuduin lähimetsään keksimään erilaisia leikkejä ystävieni kanssa. Sopivan kokoiset kivet olivat lemmikkikaneja ja niille rakennettiin pesiä kannonkoloon tai puiden juurien väliin. Pesää siivottiin, laitettiin heinistä nukkumapaikkaa, ruokittiin siemenillä ym. Kävyt olivat marsuja tai hamstereita. Rakennettiin näkymättömille mielikuvitushevosille karsinoita ja aitauksia. Joskus suunnittelimme kerrostalon pyörävarastoon hevostallia.

Lapsuuden metsät tunnen kuin omat taskuni ja siellä ei koskaan ollut tylsää. Vietin muutenkin suurimman osan päivästä ulkona leikkien. Oli hyppynaruja, piilosta, leikkikenttäleikkejä ja paljon muuta. Muiden kanssa oli kiva vaihtaa vaikka viikoksi polkupyörää ja saada kuin uusi hetkeksi itselle.

Talvella luisteltiin ja leikittiin niitä samoja mielikuvitusleikkejä metsässä.

Lapsen mieli on ihmeellinen. vaikka ei olisi lelun lelua, niin tyhjästäkin voi nyhjäistä yllättävän helposti.

Äiti kertoi, että hänellä oli lapsena vain yksi lelu, rakas nukke, jonka hänen äitinsä oli polttanut lopulta leivinuunissa. Äiti oli surrut tuota nukkea kovasti. Myös pienet lapset saattavat kiintyä vaikkapa unirättiin tai leluun, jotka saattavat olla erikoisen tärkeässä asemassa ja tyynnytyksen apukeinona. Sellaisen hävittämisestä saattaa saada pahoja traumoja ja hajujensa vuoksi sitä ei saa edes pestä. Voin vain kuvitella miltä äidistä tuntui kun ainoa lelu tuhottiin. Syytä nuken polttamiselle äiti ei osaa kertoa.

Selviytymiskeinoja

Niin täydelliseen epätoivoon en ole koskaan vaipunut, etteikö sisälläni jossain olisi ollut edes pieni toivon liekki. Kaikki asiat kun tuppaavat selkiytymään tavalla tai toisella. Tietenkin tässä vuosien varrella on tullut keksittyä ja löydettyä mitä erilaisimpia keinoja taistella pohjamudista päivänvaloa kohti.

Puhuminen (lue:valittaminen)
Olen aina ollut kova valittamaan ja sen tietää varmasti jokainen minut tuntevakin. Jos joku ärsyttää niin kyllä usein sanon sen ääneen. Mutta useimmiten on kysymys isommista asioista sen pienen ärsytyksen takana. Sitä en välttämättä sitten paljastakaan mistä oikeasti kiikastaa. Jokatapauksessa jonkinasteinen valittaminen auttaa..

Luovuusharjoitukset
Eli pakko kirjoittaa, ommella, kutoa, virkata, piirtää, maalata, ihan mitä vaan vastaavaa silloin kun ahdistaa. Se auttaa todella tehokkaasti.

Erilaiset listat ja kalenterit
Useimmiten stressiä saa aikaiseksi murehtimalla "mitäköhän minä nyt unohdin"-tyyppisiä asioita. Kaikki tapaamiset ovat puhelimen kalenterissa. Kuukauden kulut ja maksupäivät ovat tarkkaan kirjattu. Ilman kauppalistaa kauppaan ei ole menemistä jne. Teen listoja myös muistakin asioista, kuten hankittavista tavaroista tai mitä asioita pitää muistaa hoitaa. Tilanteita on pakko hallita tuolla keinolla jotta muistamattomuus ei ahdista. Riittää kun kaikki käytännön asiat ovat jossakin ylhäällä. Niin vain on aina ollut. Enkä varmasti pysty ikinä siitä tavasta enää luopumaan. Kun on sen tyyppinen ihminen, että kantaa kilokaupalla isoja murheita niskassaan, aiheuttaa se myös hajamielisyyttä ja sitten muistamattomuutta...

Rutiinit
Tietyt asiat tehdään tietyllä tavalla jotka ovat pinttyneet (valitettavasti) rutiineiksi. Okei, onhan meillä kaikilla omat juttunsa ja ne vain korostuvat lapsien tulon myötä. Tosin kammoan ihmisiä jotka suurinpiirtein kuolevat jos päivä ei mene aina samalla tavalla. Jos aamun sanomalehti myöhästyy niin ehkä ei suoli toimi (yksi ent. työkaveri on elävänä esimerkkinä). Pystyn kuitenkin lähtemään rennosti lomalle tms. Mutta lähinnä lapsen takia on ainakin päivärytmit oltava suurinpiirtein samanlaiset. Kuten säännöllinen ruokailu ja uni.

Esimerkkejä mun rutiineista:
Lapsi istuu makuuhuoneen matolla klo 19.00 (vaikka meillä on vieraita), sillä lapsen sisäinen kello kertoo, että siihen aikaan ollaan menty iltapesulle aina. Ja se istuu silloin aina siinä matolla kun aletaan riisumaan vaatteita ennen pesua.

Kävelen vaikka unissani saman reitin joka ilta. Vessaan pesulle ja pisulle, sitten keittiön lääkekaapille ottamaan migreeninestolääke ja täyttämään vesilasi. Kännykkä laitetaan äänettömälle, herättämään, otetaan vesilasi, mennään makkariin viemään vesilasi yöpöydälle jonka jälkeen menen kännykän valossa peittelemään lapsen. Ja sitten palaan sänkyyni, laitan kännykän aina samalle paikalle jotta löydän sen tarvittaessa pimeässä tunnustelemalla.

Tuossa vain pari esimerkkiä ja tietysti kauhistelen ihmisiä, joilla ei ole mitään rutiineja, elävät epäterveellisesti ja itsestään välittämättä. Mutta sisällä sisimmissäni tiedän, että heistä useampi ei tarvitse samanlaisia selviytymiskeinoja kuin minä...

Äitihahmoja, isähahmoja, esikuvia ja pettymyksiä

Jokaisella lapsella on omat esikuvansa ja useimmilla sellaisina toimivat omat vanhemmat. No minun kohdalla se ei oikein toiminut äidin toimittaessa sairaan virkaa joko kotona sängynpohjalla tai sairaalassa. Isän kanssa emme koskaan olleet kovin läheisiä ennen hänen kuolemaansa. Mitä sitten jäi ja ketä ihailin? Kuka toimitti äidin virkaa?

Aika moni, sillä huomasin alituiseen hakevani "sijaisäitiä" itselleni lähiympäristöni ihmisistä. Huomaan tekeväni sitä vielä näin aikuisenakin, vähintään alitajuisesti.

Naispuoliset pomot tai työkaverit.
Minulla on ollut monta läheistä naispuolista esimiestä tai työkaveria, jotka ovat suunnilleen oman äitini ikäisiä. Ja he ovat ottaneet minut helposti siipiensä suojaan. Ehkä olen heidän seurassaan käyttäytynyt jollakin lailla siipirikon lailla ja toimittanut orvon lapsen virkaa. Sitä on vaikea selittää, mutta tietyissä tilanteissa toimin kuin "lapsi" heille. Viimeisin pomoni on jäänyt erityisesti mieleen. Hän oli juuri menettänyt oman aviomiehensä kun työsuhteeni hänen sihteerinänsä alkoi. Hänellä oli kaksi teini-ikäistä poikaa. Pystyin myötäelämään heidän tilanteessaan ja varsinkin hänen lapsiensa tilanteessa omien kokemuksien vuoksi. Olin kuin osa heidän perhettään työsuhteeni ajan.

Sama esimies sanoi monesti puolileikillään että hän voi olla kakkosäitinä minulle (hän tiesi paljon huonosta suhteestani omaan äitiini). Se lämmitti sydäntäni erityisesti. Työsuhteeni päättyi ulkomaille muuttoni vuoksi ja samalla yhteydenpito jäi pikkuhiljaa. Se oli jollakin lailla minulle menetys, sillä taisin todella pitää tuota henkilöä minulle esikuvana ja ennen kaikkea äitihahmona.

Muutin sijaiskotiin asumaan puoleksi vuodeksi vähän isän kuoleman jälkeen. Perheessä oli erittäin lämmin äiti, sekä isä. He olivat ihania ihmisiä ja minulle jäi sieltä erittäin positiiviset muistot. En pidä siellä asumista yhtään pahana kokemuksena sillä sain paljon varastooni mallia normaalista perhe-elämästä.

Kuitenkin perheessä oli minun lisäkseni 2 muuta tyttöä; heidän oma lapsensa (3-vuotias) ja pitkäaikainen sijaislapsi (ala-asteiässä). Tunsin itseni välillä eniten ulkopuoliseksi heistä. Olin perheessä niin vähän aikaa, että en kerinnyt pääsemään "heidän" lapsiensa rooliin. Olin kuin joku kaukainen serkkutyttö joka oli tullut moikkaamaan lomalla.

Mummot.
He ovat kertoneet elämän viisauksiaan minulle, enkä niitä varmasti koskaan unohda, mutta ovat sukulaisuudestaan huolimatta jääneet vähiten merkittäviksi äitihahmoiksi. Jollekuille muille mummot saattavat tulla heti äidin perässä. Niissä suhteissa minulla on kuitenkin ollut kompastuskivenä oman äidin virheet. Hehän tietävät ne läpikotaisin. Olen ollut heille välillä yhtä kuin äiti. He siis kuuluvat niihin ihmisiin jotka olettavat ilman muuta meidän olevan sama henkilö. Aivan kuin moni muukin sukulaiseni. Huoh. Ehkä myös heidän ansiostaan päässäni leijuu olettamus, että kaikki ihmiset ajattelevat näin. Kuitenkin huomaan heidän ajatuksensa tulevan juuri sukulais-siteen takia.

Isähahmoja en ole hakenut samoin kuin äidin korvikkeita. Kaikki sellaiset (potentiaaliset) henkilöt ovat tuntuneet jollakin lailla pelottavilta enkä osaa käyttäytyä heidän seurassaan luontevasti. Uskon sen johtuvan pelottavasta isäpuolestani. Olihan hän minulle jossakin vaiheessa kuin isä, mutta ei oikein toiminutkaan odotusten mukaisesti.

Blogin tuomaa tunnetta

Huomasin blogin aloittamisen jälkeen, että mielialani vaihtelevat todella rajusti. Välillä olen aivan maassa, kun taas joinakin hetkinä onnellinen. Onnen hetkinä pystyn elämään täysin tässä päivässä ja iloitsemaan asioista joita minulla on nyt. Ymmärrän hyvin, kuinka jotkut psykoterapiassa käyvät saattavat mennä vielä enemmän sekaisin, kun aletaan uudestaan avaamaan vanhoja haavoja.

Itselläni on jollakin tavalla koskettanut tämä prosessi ja vaikeiden asoiden läpikäyminen. Mietinkin onko aina järkevämpää käsitellä vanhat asiat alta pois vai antaa menneiden olla vain?

Muistan katsoneeni hiljattain dokumentin joka kertoi kahdesta nuoresta naisesta. He olivat eläneet vuosikaudet teini-iästä lähtien hullun pedofiilin kellarissa vankeina ja heitä oli käytetty hyväkseen koko sen ajan. Toinen tytöistä oli synnyttänyt miehelle myös lapsia. He eivät olleet nähneet päivänvaloa niiden vuosien aikana.

Dokumentissa näytettiin heidän elämäänsä nykypäivänä. Terapiassa he eivät olleet käyneet vaan ajatelleet asian niin, että menneet ovat menneitä ja elivät kummatkin tahoillansa ns. normaalia elämää avioliitossa. Tuo dokumentti shokeerasi monella tavalla. Voiko niin järkyttävistä tapahtumista selvitä ilman traumoja?? Ja vaikka menisikin hyvin, niin entäs myöhemmin? Pettääkö mieli vai onko oikeasti parempi haudata niin pahat asiat mahdollisimman syvälle? Onko takeita etteivät ne asiat tule kummittelemaan jollakin tavalla? Ehkä pahimmalla mahdollisella.

Jos blogissani ei välillä tapahdu yhtään mitään, johtuu se ainoastaan siitä, että otan happea sekä etäisyyttä aina tarpeen tullen. Jos menneitä on tullut mietittyä liikaa ja pahat muistot laskevat varjon mielen päälle, ei auta muu kuin tauon pitäminen. Toivottavasti kuitenkin pystyn käsittelemään asioita etäältä, vaikka kyse onkin omasta elämästä.

Äiti mummona

Kaikista inhottavin juttu minulle äidin sairaudessa on se, että hän ei kykene olemaan lapselleni normaali mummo. Hän ei osaa/pysty/jaksa olla lapsenvahtina kuin lyhyitä hetkiä ja nykyään ne hetket ovat silloin kun minulla on jotakin todella tärkeitä asioita hoidettavana ja lähden asioille, kun lapsi on päiväunilla. Tuona aikana äiti pystyy istumaan/makaamaan toisessa huoneessa. Tekemättä mitään.

Lapsi on kuitenkin kutakuinkin ainoa syy miksi olen yhteydessä äitiini. Lapsellani ei ole muita mummoja ja pappoja Suomessa. Eikä minulla ole minkäänlaista tukiverkkoa auttamassa lapsenhoidossa. Veli nyt joskus, mutta harvoin.

Monesti mietin seuratessani äidin kontaktia lapseeni, että kuinka ihmeessä tuo ihminen on joskus kasvattanut veljeni ja minut???!!! Äiti ei osaa komentaa ja turhautuu heti jos taapero ei olekaan kuin nukke vaan laittaa vastaan ja kapinoi kera kiukkukohtauksien. Olen aika monesti kommentoinut äidille, että -sinä olet se aikuinen ja tuo tuossa on lapsi. Sinä sanot miten toimitaan, ei lapsi. Mutta ei äiti jaksa vaivautua. Kaikesta pienestä purnauksestakin tehdään iso haloo ja hyvä ettei äidiltä itku tule, kun lapsi ei heti uskokaan.

Äiti on sanonut ettei meillä ollut lapsena niin tarkkaa ruoka-tai nukkuma-ajoista. Voin vain kuvitella...Ja nykyisessä perheessäni rytmeistä pidetään kiinni aika tarkasti. Sen verran pitäisi tietää, että rytmit tuo lapsen elämään turvaa.

Joskus äidin parempina aikoina olen pyytänyt josko äiti tulisi meille yöksi ja samalla lapsenvahdiksi. Eli jos itse laittaisin lapsen nukkumaan niin äidin tehtäväksi ei jäisi muuta kuin nukkuminen. Me ollaan miehen kanssa toivottu omaa iltaa vaikka vain ajellen autolla tai että menisimme syömään illallista ravintolaan. Lapsi on kohta kaksi vuotta, eikä meillä ole ollut yhteistä vapaa iltaa vielä kertaakaan...Mutta äiti ei tule, sillä hän pelkää että lapsi herää yöllä eikä äiti saa lasta rauhoittumaan. Olen kyllä sanonut että on erittäin harvinaista että niin tulisi käymään ja vaikka lapsi heräisikin hetkeksi, osaa hän nukahtaa yksin ilman tyynnyttelyä hyvin nopeasti. Sekä onhan nykymaailmassa puhelimetkin keksitty. Mutta äiti tietää, että hän on ainoa joka voisi sallia meille vapaa illan, ja se on se syy miksi ei tule meille. Siis piruuttaan....

Arvaatteko olenko ollut tuosta asiasta vihainen??!! Ja anelu ei kannata, sillä hän saa siitä lisää tyydytystä ja tuntee itsensä kovin tärkeäksi. Nauttii silmin nähden tilanteesta. Kiduttamisesta. Minä en anna kyyneleiden tulla, minähän ei tuota sairautta ruoki enää.

Olin työttömänä äitiysloman jälkeen, kunnes sain yllättävän puhelinsoiton. Minulle olisi kuukauden pituinen pesti tiedossa. Työt piti aloittaa mahdollisimman nopeasti. Ja minä olin onnesta soikeana. Hinkusin jo takaisin työelämään ja pidin tuota kuukauden pätkää juuri sopivana lapsenkin kannalta. Meillä oli myös rahalle iso tarve.

Sanoin äidille, että hän voisi varmaankin mielellään auttaa lapsen hoidossa, sillä työt piti aloittaa jo seuraavalla viikolla ja olin varma ettei päivähoitoa järjestyisi ikinä niin nopeasti. Kerroin myös, että hänelle tulisi vain 12 puolitoista päivää yhteensä. Äiti suostui ja kerroin työnantajalle, että voin ottaa työn vastaan. Kaiken piti olla hyvin.

Oli torstai ja työt piti aloittaa seuraavan viikon keskiviikkona kunnes äiti sitten yhtäkkiä pamautti, ettei taidakaan jaksaa olla lapsen kanssa....Paniikki tuli saman tien, ja raivo. Äiti katsoi kärsimysnäytelmääni taas nauttien. Huusin kyynelehtien, että mitäs minä nyt teen??!! En pääsekään töihin, olen ilmoittanut jo meneväni! Tämän siitä saa kun luottaa OMAAN ÄITIINSÄ!

Tämä tapahtu reilu pouli vuotta sitten ja sen jälkeen menikin välit äitiin ja äidin tila paheni.

Onneksi lapsen hoitoasia selvisi kaikesta huolimatta. Sain seuraavana päivänä päivähoidon toimistolta työntekijän kiinni joka alkoi kuumeisesti etsimään lapselle hoitopaikkaa. Tosin olin alun alkaen suunnitellut, että minulla olisi töiden alkaessa kosolti aikaa totuttaa lasta uuteen järjestelyyn tutustumalla hoitopaikkaan rauhassa. Siihen ei jäänyt äidin ohareiden takia kuitenkaan aikaa ja pettymys oli kamala sillä se koski myös omaa pientä lastani. Mutta itsehän olin (taas) typerä ja luotin sairaaseen äitiini. Se olikin viimeinen kerta.

Kyyneleitä?

Latasin tuohon soittolistalle kappaleita jotka koskettavat minua jollakin lailla sekä tuovat paljon mieleen eri ajanjaksoja elämästäni. Haluaisin itkeä, mutta jostakin syystä kyyneleet viipyvät jossakin, pienenä möykkynä kurkussa. Tai sitten niitä pidättelee, koska itkusta ei tulisi pian loppua.

Itku yleensä auttaa ja yksin ollessa sitä on helpompi vapautua kyynelehtimään. Taidankin vielä odottaa sopivaa omaa hetkeä jolloin voin itkeä itkuni ilman kenenkään kyselyitä mikä vaivaa. Ei niitä kyyneleitä tarvitse kauaa houkutella.

Oire osa 2

Äiti on vätys. Siis sellainen mitään aikaansaamaton henkilö. Ja en erota aina johtuuko se todellisesta laiskuudesta vai onko se kokonaan sairauden syytä.

Äiti ei ajattele itseään ja omaa terveyttään OLLENKAAN. Polttaa ketjussa sätkää ja huuhtelee tupakan maun sitten kahvilla alas. Sätkävehkeet ja purut ovat aina levällään jossakin missä pitäisi oikeasti olla hygienista kuten keittiössä. Yritä siinä sitten laittaa ruokaa, leipoa tai voidella voileipää purujen keskellä.

Äiti on reilusti ylipainoinen. Ja nyt sillä alkaa menemään selkä. Äiti ei liiku ikinä. Liikkuu sen mitä liikkuu kaupan sisällä tai kotona. Mutta yli 30 metriä kauemmas asunnostaan ei ole liikkunut vuosiin. Ei edes kauppaan tai asioille. Roskat vie kun jaksaa. Äiti käyttää muita mielisairaita kavereitaan kuskeina ja syytää bensoihin viimeiset rahansa. Edes ajatus omin voimin mihinkään kävelemisestä tuottaa tuskaa ja ahdistusta hänelle. Äiti on 50-vuotias. Pitäisikö hänellä olla elämää kenties edessä vielä 30-40 vuotta? Ei tule tapahtumaan.

Äiti ei välitä itsestään. Ei ole väliä vaikka ihonsa väri vaihtelee valkoisesta purppuran violettiin. Ei ole väliä vaikka puolet hampaista puuttuu ja ne jäljellä olevatkin ovat harmaan keltaiset. Millään ei ole mitään väliä - hänelle.

Kauppareissuilla mukaan tarttuu kahvia, maitoa, pullaa, keksejä ja kaikkea epäterveellistä.

Välinpitämättömyyttä, itseinhoa, kuolemanhalua....? Pahalta tuntuu katsoa vierestä, omaa äitiä sellaisena. Ei auta vaikka kuinka olen puhunut elämäntapojen kohentamisesta. Äiti haluaa kuolla. Mitä muutakaan se voi olla. Olen voimaton. Ja taas haluaisin normaalimman äidin. En äitiä jota saa yrittää vetää suosta yksin ja viimeisillä voimilla, eikä silti saa otetta ja luovuttaa. Siis olen jo luovuttanut, enkä jaksa edes tosissani yrittää. Kohta vajoan itsekin.