Kun kerron ihmisille minkälaista tämä elämä tällä hetkellä on meidän uhmaikäisen kanssa kotona kaksin iltaisin niin kaikenlaista kommenttia on tullut. "Se on nyt tuo vaihe", "ei meidän lapset vaan", "aika jännä", "älä vaan anna lapses pompottaa", "älä huuda ainakaan sille", "----" (lue:pelkkä katse). Huomaatkos, ei yhtään lohdutusta tms.?!
Tähän kaikki kirosanat. Selviääkö mun hermot tästä riekaloitumisesta vielä? Tuleeko niistä normaalitkin joku päivä, vuosi? Koko ajan tuntuu että viimeistä viedään, milloin pimahdan. Pojan uhmakohtaukset ja riehuminen alkaa oleen nyt sitä luokkaa. Ennen joulua soitin epätoivoisena jo omalle psykologillenikin että mitä teen, homma lähtee kohta lapasesta. Pyysi soittamaan neuvolaan ja esittämään toiveita nähdä perhetyöntekijä joka voisi ihan konkreettisesti tulla kotiin katsomaan tätä touhua, ja auttamaan (?) En soittanut. Tuli joulunpyhät. Minä kitkuttelen. Ja kitkuttelen vieläkin.
Sillä. Jostain syystä multa löytyy taistelutahtoa, vaikka tietysti tässä tilanteessa pitäisi selvitä ILMAN taisteluja. Mutta noin kuvainnollisesti yritän hammasta purren itse taistella omin voimin tästä tilanteesta ulos. Toivoa, ja laskea sekunteja - anna hyvä jumala tämän uhman jo mennä ohi! Tuntuu että olisi luovutusta, jos nyt ottaisin ja soittaisin jonkun ammattilaisen tänne kotiin. Enkö minä nyt oman lapseni kanssa tule toimeen? Musta tuntui että syvä hiljaisuus ja "jännä" katse jonkun "kommenttina" tarkoittanee juuri tuota sekin. Enkö todellakaan tule oman lapsen kanssa toimeen? Olenko huono äiti? Mikä mua vaivaa?
Mutta kyllähän minä tiedän mikä tässä yhtälössä EI toimi.
1) se että mulla ei jumalautavittuperkele ole omaa aikaa OLLENKAAN. Vessaankaan ei pääse rauhassa.
2) minä joudun miehen työaikojen vuoksi pyörittämään tätä kaaosta ihan yksin.
3) joudun pyörittämään tätä kaaosta koulun JA työn lisäksi.
Nuo oli tän yhtälön selkeät virheet. Mutta niitä nyt ei voi korjata enkä halua missään tapauksessa tarjottuja vaihtoehtoja: tukiperhettä tai perhetyöntekijää selvittämään tilannetta meille kotiin. Onhan tämmöisestä muutkin vanhemmat selvinneet. Jopa yksinhuoltajat. Mutta selviänkö minä lopulta. Aika näyttää.
Kiitos.
tiistaina, joulukuuta 29
keskiviikkona, joulukuuta 16
perjantaina, joulukuuta 11
Hermoraunio
Meno on ollut aivan hullua toissayöstä lähtien. Siitä lähtien kun lapsi tuli kipeäksi. Tottakai tuli kipeäksi koska hoitopaikkaan oli tuupattu jonkun ihanan vanhemman toimesta kipeitä lapsia. Siellä ne juoksivat iloisesti räkä poskella tartuttaen muita.
Toissayön menin muutaman tunnin unilla ja sitten lapsi herättikin klo 6 kukonlaulun aikaan. Ennen seitsemää herätin miehen. Seitsemästä lähtien oli varattu muuttoa varten iso kuomullinen peräkärry. Minä jäin yksin kipeän ja erittäin kiukkuisen lapsen kanssa pakkailemaan laatikoihin tavaraa. Onneksi oli sentään vapaapäivä. Illalla klo 22 istuin uuden asunnon sohvalle ja olin ihan töttöröö.
Jäävuoren huippu oli vielä saavuttamatta. Seuraavana päivänä mies lähti töihin. Olisi ollut jo minunkin työpäiväni, mutta päätin jäädä kipeän lapsen kanssa kotiin. Kuumetta ei hällä tuntunut olevan, mutta on se vähintäänkin reilua niitä muita hoitopaikan lapsia kohtaan etten kiikuta räkäistä ja yskivää lasta sinne. Niin sen järjen pitäisi muillekin vanhemmille sanella.
Jäin siis lapsen kanssa pahvilaatikkovuoren keskelle. Kaikki levällään ja jääkaapissa paloi vain valot. Mies vei auton. Aina kun yritin vähän jotain tehdä, tuli lapsi samantien sabotoimaan aikeeni huudolla ja kitinällä. Vonkui syliin tai aloitti pahan teon samantien. Meinasi järki lähteä moneen kertaan. En pystynyt tekemään YHTÄÄN mitään. Lapsi ikävöi kotiin. Yritin selittää että tämä on nyt meidän uusi koti. Vinkui ja kitisi koti-ikävää ja siinä vaiheessa olin ihan ymmällä. En keksinyt miten olisin voinut lohduttaa paremmin kuin sylissä pitämällä.
Tein virheen, mutta niin olisi moni muukin tehnyt jos käpy olisi näinkin syttymisherkkänä kuin minulla tänään. Olin nimittäin kurjista kurjin äiti ja tiuskin ja huusin kipeänä olevalle lapselle vuoron perään. Mutta jos en olisi antanut kitinästä takaisin, niin kohta olisin hypännyt parvekkeelta pää edellä! Sen verran hermoraunio olin tilanteen keskellä. Oli lähestulkoon sietämätöntä istua vain paikallaan lapsen vaatiessa niin vaikka ympärillä olevat laatikot ja pussit suorastaan vaativat purkamista. Ja huomenna minulla on työpäivä.
Ja miksi olen tänään vetänyt lohduksi pitsaa, jäätelöä ja raakaa piparitaikinaa??! Lukekaa rivien välistä...!
Toissayön menin muutaman tunnin unilla ja sitten lapsi herättikin klo 6 kukonlaulun aikaan. Ennen seitsemää herätin miehen. Seitsemästä lähtien oli varattu muuttoa varten iso kuomullinen peräkärry. Minä jäin yksin kipeän ja erittäin kiukkuisen lapsen kanssa pakkailemaan laatikoihin tavaraa. Onneksi oli sentään vapaapäivä. Illalla klo 22 istuin uuden asunnon sohvalle ja olin ihan töttöröö.
Jäävuoren huippu oli vielä saavuttamatta. Seuraavana päivänä mies lähti töihin. Olisi ollut jo minunkin työpäiväni, mutta päätin jäädä kipeän lapsen kanssa kotiin. Kuumetta ei hällä tuntunut olevan, mutta on se vähintäänkin reilua niitä muita hoitopaikan lapsia kohtaan etten kiikuta räkäistä ja yskivää lasta sinne. Niin sen järjen pitäisi muillekin vanhemmille sanella.
Jäin siis lapsen kanssa pahvilaatikkovuoren keskelle. Kaikki levällään ja jääkaapissa paloi vain valot. Mies vei auton. Aina kun yritin vähän jotain tehdä, tuli lapsi samantien sabotoimaan aikeeni huudolla ja kitinällä. Vonkui syliin tai aloitti pahan teon samantien. Meinasi järki lähteä moneen kertaan. En pystynyt tekemään YHTÄÄN mitään. Lapsi ikävöi kotiin. Yritin selittää että tämä on nyt meidän uusi koti. Vinkui ja kitisi koti-ikävää ja siinä vaiheessa olin ihan ymmällä. En keksinyt miten olisin voinut lohduttaa paremmin kuin sylissä pitämällä.
Tein virheen, mutta niin olisi moni muukin tehnyt jos käpy olisi näinkin syttymisherkkänä kuin minulla tänään. Olin nimittäin kurjista kurjin äiti ja tiuskin ja huusin kipeänä olevalle lapselle vuoron perään. Mutta jos en olisi antanut kitinästä takaisin, niin kohta olisin hypännyt parvekkeelta pää edellä! Sen verran hermoraunio olin tilanteen keskellä. Oli lähestulkoon sietämätöntä istua vain paikallaan lapsen vaatiessa niin vaikka ympärillä olevat laatikot ja pussit suorastaan vaativat purkamista. Ja huomenna minulla on työpäivä.
Ja miksi olen tänään vetänyt lohduksi pitsaa, jäätelöä ja raakaa piparitaikinaa??! Lukekaa rivien välistä...!
perjantaina, joulukuuta 4
All good things come to an end
On niin vaikea katsoa äitiä silmiin tai edes sinne päin kun se puhuu. Sillä nykii suu. Pahasti. Se oire alkoi silloin joskus vuosi sitten kun äiti joutui psykiatrille meidän muiden toimesta. Puhui hulluja ja laitettiin avohoitoon.
Joku aika sitten kysyin äidiltä tuosta nykimisestä. "en mää voi sille mitään, hmph", oli vastaus. Se siitä asian nostamisesta pöydälle. Mistään ei voi puhua. Se alkaa tuntua jo todella pahalta. Äiti tekee paljon asioita joista pitäisi puhua, mutta niistä ei saa eikä voi puhua. Se ahdistaa äitiä.
Haluan antaa omalle lapselleni ikimuistoisen joulun. Joulupukki on tilattu ja muitakin asioita ajateltu jo valmiiksi. Haluan että lapsi uskoo vielä joulupukkiinkin ja tonttuihin ja joulun taikaan. Lapsuuden joulut ovat parasta aikaa. Näin aikuisena se ei enää tunnu enää samalta kuin lapsesta voi tuntua.
Mutta meidän äiti haluaa välttämättä pilata sen taian lapselta. Viikko sitten hän puhui joulupukista minulle kun lapsi leikki siinä vieressä. "Niin onko se X teille joulupukkina?"tokaisi siinä sitten(X=sukulainen). Kiva. Tänkjuu äiti! Selvä salaisuus tollo! Ei vielä joulupukin olemassaolon salaisuuden paljastumista ennen kuin lapsi edes kunnolla tajuaa koko juttua...! Olin raivona.
Tänään sitten äiti istui auton kyydissä, lapsi takapenkillä, minä ajoin. "Ostin tuossa jo sinulle ja X:llekin joululahjoja" (X=lapsi). No voi kiitos taas rakas äiti! Joulupukki ne lahjat tuo, usko jo jumalauta! lapsi kuuntelee takapenkillä, eikä usko kohta jouluun ollenkaan.
Joku aika sitten kysyin äidiltä tuosta nykimisestä. "en mää voi sille mitään, hmph", oli vastaus. Se siitä asian nostamisesta pöydälle. Mistään ei voi puhua. Se alkaa tuntua jo todella pahalta. Äiti tekee paljon asioita joista pitäisi puhua, mutta niistä ei saa eikä voi puhua. Se ahdistaa äitiä.
****************
Haluan antaa omalle lapselleni ikimuistoisen joulun. Joulupukki on tilattu ja muitakin asioita ajateltu jo valmiiksi. Haluan että lapsi uskoo vielä joulupukkiinkin ja tonttuihin ja joulun taikaan. Lapsuuden joulut ovat parasta aikaa. Näin aikuisena se ei enää tunnu enää samalta kuin lapsesta voi tuntua.
Mutta meidän äiti haluaa välttämättä pilata sen taian lapselta. Viikko sitten hän puhui joulupukista minulle kun lapsi leikki siinä vieressä. "Niin onko se X teille joulupukkina?"tokaisi siinä sitten(X=sukulainen). Kiva. Tänkjuu äiti! Selvä salaisuus tollo! Ei vielä joulupukin olemassaolon salaisuuden paljastumista ennen kuin lapsi edes kunnolla tajuaa koko juttua...! Olin raivona.
Tänään sitten äiti istui auton kyydissä, lapsi takapenkillä, minä ajoin. "Ostin tuossa jo sinulle ja X:llekin joululahjoja" (X=lapsi). No voi kiitos taas rakas äiti! Joulupukki ne lahjat tuo, usko jo jumalauta! lapsi kuuntelee takapenkillä, eikä usko kohta jouluun ollenkaan.
sunnuntaina, marraskuuta 29
Haparointia
En meinannut uupumukseltani jaksaa tulla edes kirjoittamaan kuulumisia tänne, mutta sitten pakotin itseni. Enhän sitä ole kenellekään velkaa, mutta yritän pitää blogia pystyssä (vaikka edes hatarasti). Nyt ei ole aikaa levätä yhtään. Ja se kyllä alkaa näkymään. Alan olla aika kypsä totaaliseen romahdukseen. Päivä päivältä raahustaan velvoitteiden kanssa painiskellen iltaan. Useimmiten tuntuu pahalta, joskus ihan ookoolta, mutta viime päivinä enemmän pahalta. Sellaiselta ettei jaksaisi edes kynää käsissä pitää.
Olen yksinkertaisesti uupunut. Liikaa duunia, liikaa velvoitteita ja vastuuta. Ennen kaikkea vastuuta. Isoin vastuu mitä voi olla, on vastuu toisesta ihmisestä. Ja jos se ihminen on polvenkorkuinen, huolehtimisvelvollisuus sitä suurempi.
Itseäni en jaksaisi kannatella, saati toista tai muita.
Tuleeko burn out hiljaa hiipien vai yhtäkkiä? Olen vähän huolissani itsestäni. 3 viikkoa oli taukoa etten käynyt psykologilla, kunnes hänen lomansa oli pidetty ja aikataulut osuivat yksiin viikko sitten. Otin puheeksi edellisen ja sen kuinka pieni kielellinen lipsaus sai minut surulliseksi. Psykologi pyysi anteeksi että oli möläyttänyt typerästi ja päätimme että jatkan siellä käyntiä. Eipä tässä muitakaan vaihtoehtoja ole.
Tuntuu vaan että se 45 minuuttia ei riitä tämän kaiken läpijauhamiseen. Tarvitsisen paljon enemmän kerralla aikaa. Samalta tuntuu kuin ajatus katkaistaisiin ajan päätyttyä ja joku tärkeä asia voi jäädä päättämättä. Käsittelemättä kokonaan. Pintaa raavitaan, mutta muuhun ei jää aikaa.
Toivon kuitenkin että saan avun ennen kuin on liian myöhäistä. Haluan uskoa että asiat järjestyvät, tavalla tai toisella. Toivon että pärjään omilla jaloillani ainakin niin kauan että saan lapseni kunnialla isoksi. Lasta tässä siis eniten ajattelen. En haluaisi pienen viattoman nähdä äidin romahdusta.
Edelleenkin vedän aika hyvin ja suurin osa ihmisistä ei tiedä mitään tästä rämpimisestä. Ei, vaikka kohtaisin heidät joka päivä. En halua enkä osaa puhua niin, että väsymys otettaisiin vakavasti eikä jatkettaisi eteenpäin olan kohahduksella. Parempi olla siis hiljaa ja leikkiä että kaikki on hyvin vaikka tuntuisi että lyyhistyn tähän paikkaan.
Olen yksinkertaisesti uupunut. Liikaa duunia, liikaa velvoitteita ja vastuuta. Ennen kaikkea vastuuta. Isoin vastuu mitä voi olla, on vastuu toisesta ihmisestä. Ja jos se ihminen on polvenkorkuinen, huolehtimisvelvollisuus sitä suurempi.
Itseäni en jaksaisi kannatella, saati toista tai muita.
Tuleeko burn out hiljaa hiipien vai yhtäkkiä? Olen vähän huolissani itsestäni. 3 viikkoa oli taukoa etten käynyt psykologilla, kunnes hänen lomansa oli pidetty ja aikataulut osuivat yksiin viikko sitten. Otin puheeksi edellisen ja sen kuinka pieni kielellinen lipsaus sai minut surulliseksi. Psykologi pyysi anteeksi että oli möläyttänyt typerästi ja päätimme että jatkan siellä käyntiä. Eipä tässä muitakaan vaihtoehtoja ole.
Tuntuu vaan että se 45 minuuttia ei riitä tämän kaiken läpijauhamiseen. Tarvitsisen paljon enemmän kerralla aikaa. Samalta tuntuu kuin ajatus katkaistaisiin ajan päätyttyä ja joku tärkeä asia voi jäädä päättämättä. Käsittelemättä kokonaan. Pintaa raavitaan, mutta muuhun ei jää aikaa.
Toivon kuitenkin että saan avun ennen kuin on liian myöhäistä. Haluan uskoa että asiat järjestyvät, tavalla tai toisella. Toivon että pärjään omilla jaloillani ainakin niin kauan että saan lapseni kunnialla isoksi. Lasta tässä siis eniten ajattelen. En haluaisi pienen viattoman nähdä äidin romahdusta.
Edelleenkin vedän aika hyvin ja suurin osa ihmisistä ei tiedä mitään tästä rämpimisestä. Ei, vaikka kohtaisin heidät joka päivä. En halua enkä osaa puhua niin, että väsymys otettaisiin vakavasti eikä jatkettaisi eteenpäin olan kohahduksella. Parempi olla siis hiljaa ja leikkiä että kaikki on hyvin vaikka tuntuisi että lyyhistyn tähän paikkaan.
lauantaina, marraskuuta 21
perjantaina, marraskuuta 20
Mustan suvun musta lammas
Tänään on tapahtunut isoja asioita. Isoin on tietysti aamulla ostettu ensiomistusasunto! Nyt se on tehty, voi huokaista, sanoi kuka mitä tahansa.
Pyysin tänään anteeksi äidiltä. Valitettavasti en edes muista milloin olisin niin viimeksi toiminut. Ajattelin pistää sen ylpeyteni edelle. Halusin kuitenkin vielä puhua äidille miksi haistattelin ja selvittää asian. Mutta. Äiti ei pysty siihen vaan yrittää aina vakavien keskustelujen tultua paeta paikalta mahdollisimman pian. Puhuimme puhelimessa ja äiti yritti lopettaa puhelua kun päästiin itse asiaan. Taidan arvata miksi äiti aina haluaa vältellä syvällisiä keskusteluja. Luultavasti siksi että äiti kokee suurta syyllisyyttä toiminnoistaan eikä halua katsoa peiliin. Syyllisyys taas tuo pahaa oloa. Äiti ei halua ehdoin tahdoin lisätä sitä. En kyllä minäkään. Olisi vaan kiva joskus puhua face to face asiat ilman syyllistämisiä ja aikuisten tapaan. Mutta tuntuu että ihan sama millä sävyllä puhun, niin äiti kokee tilanteen ahdistavana.
Töissä ollessani tajusin, että mulla ei ole välit kunnossa enää yhteenkään sukulaiseeni. Joka ikinen sukulainen jonka olen päästänyt lähelleni, on kääntänyt asiani minua vastaan ja puukottanut empimättä selkään. Ajattelin siis jossakin vaiheessa, että mitä minä teen sellaisilla ihmisillä elämässäni. Voin toki tervehtiä, mutten mitään sen enempää enää koskaan.
Oli kova pala törmätä tänään työpaikallani tätiini ja serkkuun. He tulivat ostoksille nokka pystyssä nuristen. Mitään eivät ostaneet ja eivät edes morjestaneet poistuessaan. Menee todella yli tuollainen käytös aikuisilta ihmisiltä. Muistutukseksi kaikille, etten ole heille mitään pahaa edes tehnyt. He ovat vain synnynnäisiä kusipäitä, kuuluvat kusipääsukuni klaaniin, se riittää syyksi käytökselle. Naurettavaa ja verenpaineet nostattavaa...! Olin jo valmis näpyttämään tekstiviestin perään, mutten sitä kuitenkaan onneksi tehnyt. Ei voisi vähempää kiinnostaa oikeasti. En ainakaan halua näyttää vihastumistani tai lähteä vetämään uutta selvittelydraamaa. Pääsen paljon helpommalla kun vedän panssarit eteeni.
Olen oikeasti sosiaalinen ja tulen yleensä ihmisten kuin ihmisten kanssa toimeen. Mutta suvun kanssa on aivan sama kuinka päin seison tai mitä teen, aina minua vihataan. Olenko minä nyt se musta lammas sitten (ja viaton-oikeasti!) ? Vai onko se musta lammas äitini, jonka leiman minäkin olen saanut vain olemalla äidin perillinen. Ei voi tietää todellakaan, saati ymmärtää.
Pyysin tänään anteeksi äidiltä. Valitettavasti en edes muista milloin olisin niin viimeksi toiminut. Ajattelin pistää sen ylpeyteni edelle. Halusin kuitenkin vielä puhua äidille miksi haistattelin ja selvittää asian. Mutta. Äiti ei pysty siihen vaan yrittää aina vakavien keskustelujen tultua paeta paikalta mahdollisimman pian. Puhuimme puhelimessa ja äiti yritti lopettaa puhelua kun päästiin itse asiaan. Taidan arvata miksi äiti aina haluaa vältellä syvällisiä keskusteluja. Luultavasti siksi että äiti kokee suurta syyllisyyttä toiminnoistaan eikä halua katsoa peiliin. Syyllisyys taas tuo pahaa oloa. Äiti ei halua ehdoin tahdoin lisätä sitä. En kyllä minäkään. Olisi vaan kiva joskus puhua face to face asiat ilman syyllistämisiä ja aikuisten tapaan. Mutta tuntuu että ihan sama millä sävyllä puhun, niin äiti kokee tilanteen ahdistavana.
Töissä ollessani tajusin, että mulla ei ole välit kunnossa enää yhteenkään sukulaiseeni. Joka ikinen sukulainen jonka olen päästänyt lähelleni, on kääntänyt asiani minua vastaan ja puukottanut empimättä selkään. Ajattelin siis jossakin vaiheessa, että mitä minä teen sellaisilla ihmisillä elämässäni. Voin toki tervehtiä, mutten mitään sen enempää enää koskaan.
Oli kova pala törmätä tänään työpaikallani tätiini ja serkkuun. He tulivat ostoksille nokka pystyssä nuristen. Mitään eivät ostaneet ja eivät edes morjestaneet poistuessaan. Menee todella yli tuollainen käytös aikuisilta ihmisiltä. Muistutukseksi kaikille, etten ole heille mitään pahaa edes tehnyt. He ovat vain synnynnäisiä kusipäitä, kuuluvat kusipääsukuni klaaniin, se riittää syyksi käytökselle. Naurettavaa ja verenpaineet nostattavaa...! Olin jo valmis näpyttämään tekstiviestin perään, mutten sitä kuitenkaan onneksi tehnyt. Ei voisi vähempää kiinnostaa oikeasti. En ainakaan halua näyttää vihastumistani tai lähteä vetämään uutta selvittelydraamaa. Pääsen paljon helpommalla kun vedän panssarit eteeni.
Olen oikeasti sosiaalinen ja tulen yleensä ihmisten kuin ihmisten kanssa toimeen. Mutta suvun kanssa on aivan sama kuinka päin seison tai mitä teen, aina minua vihataan. Olenko minä nyt se musta lammas sitten (ja viaton-oikeasti!) ? Vai onko se musta lammas äitini, jonka leiman minäkin olen saanut vain olemalla äidin perillinen. Ei voi tietää todellakaan, saati ymmärtää.
torstaina, marraskuuta 19
keskiviikkona, marraskuuta 18
Maailmanlopun meininkiä
Lihaksia nyppii, maha on kipeä ja ahdistus aika isoissa mittasuhteissa. Tuntuu jotenkin niin yksinäiseltä. Meidän pitäisi tehdä perjantaina asuntokaupat ja edes oma äiti ei kannusta asiassa, saati auta millään lailla, päinvastoin. Kaikista negatiivisista puolista on kyllä muistanut mainostaa ja masentaa minut maanrakoon. Eilinen puhelu loppui -haista-paska-lauseeseen, sillä mulla loppu ymmärrys. Haistatin paskat ja löin luurin korvaan. Mun on pakko nähdä jotain rajaa kaiken tämän paskan keskellä. En pysty ottaan enää yhtään lyöntiä vastaan.
Missä on tuki kun sitä tarvitaan?
Kaiken stressaamisen keskellä me tapellaan miehen kanssa kaikista ihan pienistäkin asioista. Lapsi siinä jaloissa kärsii ja joutuu kuuntelemaan. Ilmapiiri on päässyt liian kireäksi. Mistään ei pysty tai kerkiä nauttimaan kun nämä isot stressaavat jutut pyörii mielessä.
En ikinä unohda kuinka äiti opetti maailmanlopusta pari asiaa. Tai suoranaista julistamistahan se oli. Äiti taisi oikein odottaa välillä maailmankaikkeuden loppua. Kiihkouskovaisen saarna meni näin:
Maailmanloppu on raamatun mukaan ennustettu tulevan silloin kun teknologia on mennyt yli (eettiset arvot tms.). Kaikki lähimmäiset käyvät piruiksi toisilleen, kaikki on yhtä riitaa eikä vanhempia enää kunnioiteta missään perheessä. Suvut riitelee. Maailmanloppua ennustaa myös viivakoodien ja mikrosirujen tulo (ne joita istutetaan esim. eläimiin). Kaikki on merkitty saatanalle kuuluvaksi. Kaikissa saatanalle kuuluvissa on joku merkintä, tatuointi, viivakoodi tai mikrosiru. Ja vain sellaiset henkilöt saavat ostaa ja vaihtaa tavaraa (kuten ruokaa toimeen tullakseen). Maapallon luonnonmullistukset saavat jättimäisen mittakaava. Tulee suuria tulvia, maanjäristyksiä jne.
Siinä muutama asia.
En tiedä miten raamattu sen kirjoittaa, mutta nuo asiat ovat kuulemma kristittyjen tiedossa. Äidin mukaan jeesus tulee hakemaan sitten omansa, kaikki uskovaiset ihmiset. Tuota äiti on puhunut jo ainakin 20-vuotta ja tarkkaa päivää tai vuotta ei ole maailmanlopulle tiedossa.
Mutta jokatapauksessa. Jos katselemme äidin teorian silmin maailman menoa nyt. Eikö se ole jo aika lähellä sitä maailmanloppua?? Teknologia alkaa olemaan jo niin pitkällä esim. kloonaustieteen silmin. Kasvihuoneilmiö näyttää vuosi vuodelta enemmän pahalta. Autiomaat leviävät. Tulvat ja maanjäristykset lisääntyvät. Sademetsät on kohta tuhottu. Luonnonvarat käytetty.
Joka paikkaan on yleistynyt "pirun merkit" kuten viivakoodit ja mikrosirut. Kaikki ovat jossakin rekisterissä. Ihmiset ovat vain materian perään ja toisarvoiseksi jäävät ihmiskontaktit, luonnon ja toisiemme kunnioitus. Kaikki on niin kylmää ja perheet hajoavat useammin.
Tuo kaikki on ollut kirjoitettuna raamattuun tavalla tai toisella. Myös koraani kirjoittaa pääpiirteittäin samankaltaisen tarinan.
Uskotko sinä maailmanlopun tulevaksi vielä? Minä en tiedä mitä uskoa. Mutta sen tiedän, että aikamoiselta maailmanlopun meiningiltä on tuntunut viime päivinä...!
Missä on tuki kun sitä tarvitaan?
Kaiken stressaamisen keskellä me tapellaan miehen kanssa kaikista ihan pienistäkin asioista. Lapsi siinä jaloissa kärsii ja joutuu kuuntelemaan. Ilmapiiri on päässyt liian kireäksi. Mistään ei pysty tai kerkiä nauttimaan kun nämä isot stressaavat jutut pyörii mielessä.
En ikinä unohda kuinka äiti opetti maailmanlopusta pari asiaa. Tai suoranaista julistamistahan se oli. Äiti taisi oikein odottaa välillä maailmankaikkeuden loppua. Kiihkouskovaisen saarna meni näin:
Maailmanloppu on raamatun mukaan ennustettu tulevan silloin kun teknologia on mennyt yli (eettiset arvot tms.). Kaikki lähimmäiset käyvät piruiksi toisilleen, kaikki on yhtä riitaa eikä vanhempia enää kunnioiteta missään perheessä. Suvut riitelee. Maailmanloppua ennustaa myös viivakoodien ja mikrosirujen tulo (ne joita istutetaan esim. eläimiin). Kaikki on merkitty saatanalle kuuluvaksi. Kaikissa saatanalle kuuluvissa on joku merkintä, tatuointi, viivakoodi tai mikrosiru. Ja vain sellaiset henkilöt saavat ostaa ja vaihtaa tavaraa (kuten ruokaa toimeen tullakseen). Maapallon luonnonmullistukset saavat jättimäisen mittakaava. Tulee suuria tulvia, maanjäristyksiä jne.
Siinä muutama asia.
En tiedä miten raamattu sen kirjoittaa, mutta nuo asiat ovat kuulemma kristittyjen tiedossa. Äidin mukaan jeesus tulee hakemaan sitten omansa, kaikki uskovaiset ihmiset. Tuota äiti on puhunut jo ainakin 20-vuotta ja tarkkaa päivää tai vuotta ei ole maailmanlopulle tiedossa.
Mutta jokatapauksessa. Jos katselemme äidin teorian silmin maailman menoa nyt. Eikö se ole jo aika lähellä sitä maailmanloppua?? Teknologia alkaa olemaan jo niin pitkällä esim. kloonaustieteen silmin. Kasvihuoneilmiö näyttää vuosi vuodelta enemmän pahalta. Autiomaat leviävät. Tulvat ja maanjäristykset lisääntyvät. Sademetsät on kohta tuhottu. Luonnonvarat käytetty.
Joka paikkaan on yleistynyt "pirun merkit" kuten viivakoodit ja mikrosirut. Kaikki ovat jossakin rekisterissä. Ihmiset ovat vain materian perään ja toisarvoiseksi jäävät ihmiskontaktit, luonnon ja toisiemme kunnioitus. Kaikki on niin kylmää ja perheet hajoavat useammin.
Tuo kaikki on ollut kirjoitettuna raamattuun tavalla tai toisella. Myös koraani kirjoittaa pääpiirteittäin samankaltaisen tarinan.
Uskotko sinä maailmanlopun tulevaksi vielä? Minä en tiedä mitä uskoa. Mutta sen tiedän, että aikamoiselta maailmanlopun meiningiltä on tuntunut viime päivinä...!
lauantaina, marraskuuta 14
Mietteitä
Blogiystäväni MaaMaa mietti postauksessaan aiemmin mielenkiintoisia asioita. Samat jutut pyörivät minunkin pääkopassani sillä hetkellä. Sainkin luvan kopioida kysymykset omaan blogiini ja avata mietteitäni :) Kiitos M!
Nämä;
Suretko menneitä, kadutko tehtyjä, mietityttääkö miksi jotain piti tapahtua?
Pelkäätkö tulevaa, uskotko Murphyn lakiin, tuntuuko ettet voi vaikuttaa kohtaloon? Onko kohtalo jo valmiiksi kirjoitettu?
Suren valitettavasti usein menneitä ja joskus tuntuu että olisin voinut elää koko elämäni aivan toisin! Olen tehnyt todella tyhmiä asioita, loukannut jotakuta, käyttäytynyt väärin jne.
Kadun joskus niin kovaa, että saatan saada käsittämättömän paniikkikohtauksen. Se syntyy ajatuksesta, että en voi enää tehdä asialle mitään.
Uskon jollakin lailla kohtaloon. Jos et voi saada yrityksistä ja ponnisteluista huolimatta jotakin mitä kovin haluat, on kohtalolla ollut sormensa pelissä. Niin on tarkoitettu. Tämä asia tuli varsinkin mieleen siinä kohtaa kun asuntokaupoista ei meinannut tulla mitään. Oliko niin tarkoitettu? Uhmaanko kohtaloa nyt kun kaupat mitä luultavammin toteutetaankin kaiken väännön jälkeen? Sattuuko asunnossa saman tien vaikkapa vesivahinko tai muu iso paha asia tulee esiin...?
Pelkään tulevaa, mutta myös odotan sitä. Haaveilen, unelmoin, uskon. Mutta silti pelkään. Ja ajattelen aina pahinta. Mitä jos vuoden päästä käykin näin tai jotakin pahaa tapahtuu. Jostakin syystä ajattelen että minulle käy hullusti. Sairastun vakavasti tai jopa kuolen...! Hallitsevia ajatuksia, joista pitäisi ehdottomasti puhua psykologille...;)
Murphyn laki on mielenkiintoinen teoria, mutta ei välttämättä "toimi" aina.
Miettiessäni vielä kohtaloa, voi hyvin olla mahdollista että kohtalo on jo kirjoitettu kohdallamme, mutta toisaalta se on ristiriidassa omien valintojemme kanssa. Mitä jos valitsemme niin kuin kohtalo ei meille kirjoittanutkaan ja silti selviämme? Voiko niin tapahtua ja mitä sen jälkeen? Kohtalo kirjoitetaan taas uudestaan? :D Luultavasti kukaan ei ymmärtänyt edellisestä yhtään mitään, mutta annettakoon anteeksi, nyt on yö ja minun pitäisi oikeastaan olla jo nukkumassa....X-)
Nämä;
Suretko menneitä, kadutko tehtyjä, mietityttääkö miksi jotain piti tapahtua?
Pelkäätkö tulevaa, uskotko Murphyn lakiin, tuntuuko ettet voi vaikuttaa kohtaloon? Onko kohtalo jo valmiiksi kirjoitettu?
Suren valitettavasti usein menneitä ja joskus tuntuu että olisin voinut elää koko elämäni aivan toisin! Olen tehnyt todella tyhmiä asioita, loukannut jotakuta, käyttäytynyt väärin jne.
Kadun joskus niin kovaa, että saatan saada käsittämättömän paniikkikohtauksen. Se syntyy ajatuksesta, että en voi enää tehdä asialle mitään.
Uskon jollakin lailla kohtaloon. Jos et voi saada yrityksistä ja ponnisteluista huolimatta jotakin mitä kovin haluat, on kohtalolla ollut sormensa pelissä. Niin on tarkoitettu. Tämä asia tuli varsinkin mieleen siinä kohtaa kun asuntokaupoista ei meinannut tulla mitään. Oliko niin tarkoitettu? Uhmaanko kohtaloa nyt kun kaupat mitä luultavammin toteutetaankin kaiken väännön jälkeen? Sattuuko asunnossa saman tien vaikkapa vesivahinko tai muu iso paha asia tulee esiin...?
Pelkään tulevaa, mutta myös odotan sitä. Haaveilen, unelmoin, uskon. Mutta silti pelkään. Ja ajattelen aina pahinta. Mitä jos vuoden päästä käykin näin tai jotakin pahaa tapahtuu. Jostakin syystä ajattelen että minulle käy hullusti. Sairastun vakavasti tai jopa kuolen...! Hallitsevia ajatuksia, joista pitäisi ehdottomasti puhua psykologille...;)
Murphyn laki on mielenkiintoinen teoria, mutta ei välttämättä "toimi" aina.
Miettiessäni vielä kohtaloa, voi hyvin olla mahdollista että kohtalo on jo kirjoitettu kohdallamme, mutta toisaalta se on ristiriidassa omien valintojemme kanssa. Mitä jos valitsemme niin kuin kohtalo ei meille kirjoittanutkaan ja silti selviämme? Voiko niin tapahtua ja mitä sen jälkeen? Kohtalo kirjoitetaan taas uudestaan? :D Luultavasti kukaan ei ymmärtänyt edellisestä yhtään mitään, mutta annettakoon anteeksi, nyt on yö ja minun pitäisi oikeastaan olla jo nukkumassa....X-)
perjantaina, marraskuuta 13
Sanat
Miksi joidenkin ihmisten sana painavat niin paljon. Hyvät ja pahat. Pahat enemmän. Joku sinulle tärkeä ja läheinen henkilö voi musertaa hetkessä pelkillä sanoilla. Sellaisesta toipuminen saattaa kestää todella kauan. Mutta miksi? Siksi koska sitä alkaa todella miettimään onko asia oikeasti niin??
Me ihmiset olemme laumaeläimiä, peilaamme itseämme muiden mielipiteiden kautta. Tietysti välinpitämättömät ihmiset ovat asia erikseen. Heitä ei voisi vähempää muiden sanomiset kiinnostaa.
Jos saisi valita, otanko turpaan vai kuuntelenko pahimmat loukkaukset minulle rakkaalta ihmiseltä, valitsisin ensimmäisen vaihtoehdon. Henkiset haavat ovat voimakkaat ja syvät syvät, jopa parantumattomat.
Olen ollut liian monta kertaa tilanteessa jossa minut on lyöty ihmisenä lyttyyn pelkästään sanoilla. Viimeksi tiistaina. Oma äidin äitini, ihminen jota kunnioitan enemmän kuin ketään muuta, painoi sanoillaan minut maan tasalle. Polki ihmisarvoni olemattomaksi. Se sattui niin paljon ja tuli minulle sen verran suurena yllätyksenä, että jouduin jonkinlaiseen shokkiin. Sain kaksi päivää sairauslomaa koulusta, en pystynyt nukkumaan, itkin vain.
Itse tapahtuman sisältöä sen enempää erittelemättä, mummoni ei edes selitä minulle (koska ei vastaa puheluihini) mistä tämä yhtäkkinen selkään puukottaminen johtuu. Olen ihmeissäni, surullinen ja vihainen. Kuin oma äitini muuttuisi salaman iskusta piruksi. Vaikka perusluottamukseni ihmisiin on mennyt jo aikoja sitten, jaksan edelleen olla ihmeissänä. Kuinka oma mummo voi loukata niin syvästi...
Tässä surussani yritän mennä päivä kerrallaan eteenpäin. Olen menettänyt mummoni ikiajoiksi vaikkei hän olekaan kuollut. En aio yrittää ottaa enää yhteyttä enkä halua nähdä niin pahojen tekojen jälkeen mummoa enää. Kuinka voisin katsoa silmiin tai edes haluta sellaisen ihmisen lähelle.
Me ihmiset olemme laumaeläimiä, peilaamme itseämme muiden mielipiteiden kautta. Tietysti välinpitämättömät ihmiset ovat asia erikseen. Heitä ei voisi vähempää muiden sanomiset kiinnostaa.
Jos saisi valita, otanko turpaan vai kuuntelenko pahimmat loukkaukset minulle rakkaalta ihmiseltä, valitsisin ensimmäisen vaihtoehdon. Henkiset haavat ovat voimakkaat ja syvät syvät, jopa parantumattomat.
Olen ollut liian monta kertaa tilanteessa jossa minut on lyöty ihmisenä lyttyyn pelkästään sanoilla. Viimeksi tiistaina. Oma äidin äitini, ihminen jota kunnioitan enemmän kuin ketään muuta, painoi sanoillaan minut maan tasalle. Polki ihmisarvoni olemattomaksi. Se sattui niin paljon ja tuli minulle sen verran suurena yllätyksenä, että jouduin jonkinlaiseen shokkiin. Sain kaksi päivää sairauslomaa koulusta, en pystynyt nukkumaan, itkin vain.
Itse tapahtuman sisältöä sen enempää erittelemättä, mummoni ei edes selitä minulle (koska ei vastaa puheluihini) mistä tämä yhtäkkinen selkään puukottaminen johtuu. Olen ihmeissäni, surullinen ja vihainen. Kuin oma äitini muuttuisi salaman iskusta piruksi. Vaikka perusluottamukseni ihmisiin on mennyt jo aikoja sitten, jaksan edelleen olla ihmeissänä. Kuinka oma mummo voi loukata niin syvästi...
Tässä surussani yritän mennä päivä kerrallaan eteenpäin. Olen menettänyt mummoni ikiajoiksi vaikkei hän olekaan kuollut. En aio yrittää ottaa enää yhteyttä enkä halua nähdä niin pahojen tekojen jälkeen mummoa enää. Kuinka voisin katsoa silmiin tai edes haluta sellaisen ihmisen lähelle.
maanantaina, marraskuuta 9
asuntotarjous=paniikkikohtaus
En tahdo aloillani pysyä kun jänskättää niin kamalasti tulevat asuntokaupat. Menimme tänään asuntoesittelyyn ja kyseinen asunto oli heti kuin oma koti. Kaikki natsasivat.
Kyse on kuitenkin päätä huimaavista summista. Samantien kun laitoin kirjalliseen tarjoukseen allekirjotuksen ja pääsin kotiin - alkoi mietintä. Teimmekö nyt oikein, mitä jos mitä jos....Jos jos...Ja sitten tuli paniikkikohtaus. Naama punottaa, sydän hakkaa, huimaa ja on ihan sekava olo.
Tähän asunnon hankinta hommaan on lyöty tuhottomasti energiaa ja aikaa sekä suuria odotuksia. Ja nyt this is it! Pelottaa kamalasti. Tulenko katumaan? Mitä tässä tapahtuu? Miksen osaa olla huoleton ja vapaa turhista pohdinnoista? Itse itselleni sen paniikin aiheutan...Miten saan tämän laantumaan?
Kyse on kuitenkin päätä huimaavista summista. Samantien kun laitoin kirjalliseen tarjoukseen allekirjotuksen ja pääsin kotiin - alkoi mietintä. Teimmekö nyt oikein, mitä jos mitä jos....Jos jos...Ja sitten tuli paniikkikohtaus. Naama punottaa, sydän hakkaa, huimaa ja on ihan sekava olo.
Tähän asunnon hankinta hommaan on lyöty tuhottomasti energiaa ja aikaa sekä suuria odotuksia. Ja nyt this is it! Pelottaa kamalasti. Tulenko katumaan? Mitä tässä tapahtuu? Miksen osaa olla huoleton ja vapaa turhista pohdinnoista? Itse itselleni sen paniikin aiheutan...Miten saan tämän laantumaan?
tiistaina, marraskuuta 3
Niin totta
Kysy keneltä tahansa
varhaisimpia lapsuusmuistoja:
Onnelliset ihmiset muistavat
päällimmäisenä
että joku piti sylissä
onnettomat vain sen
ettei pidetty
~Maaria Leinonen
varhaisimpia lapsuusmuistoja:
Onnelliset ihmiset muistavat
päällimmäisenä
että joku piti sylissä
onnettomat vain sen
ettei pidetty
~Maaria Leinonen
perjantaina, lokakuuta 30
Nyt
Jostain syystä tämä blogi on ollut enemmänkin mun mielen kaatopaikka kuin kevyt hengailupaikka. Varmasti tosi raskasta ja ahdistavaakin luettavaa. Anteeksi en kuitenkaan pyytele, onhan blogi edelleen minun määräysvallassani. Enkä tarkoituksella halua aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Enpä tiedä miksi tuollainen asia piti nyt kirjoittaa, tulipahan tehtyä.
Hirveä päivä ja ahdistus. Jotenkin syrjäytynyt olo. En ole sitä mitä pitäisi olla enkä jaksa esittää mitään. Ja sitten muita asioita jotka veetuttaa. Raha, raha ja raha, rasistinen asuntoesittelijä, kaksinaamainen koulukaveri, laiskuus, kivi rinnassa, kurkkukipu ja heikotus, epäsiisti asunto, extra epäterveellinen ruokavalio ja lihominen, aikaansaamattomuus. Pitkä lista. Ainiin ja tulevat koulutehtävät jotka arvioidaan.
Mutta nyt iltaa kohden olo parani kun juttelin yhden kaverin sekä hyvän ystävän kanssa puhelimessa. Parannettiin maailmaa. Ystäväni jonka olen tuntenut polvenkorkuisesta, kertoi jo pari viikkoa sitten omasta uupumisestaan. Nyt oli helppo puhua puhelimessa kun molemmilla tunteet pinnassa ja samanlaisia ongelmia. Tuli hyvä olo ja itku. Mulla on varmaan joku hormoonihäiriö kun tunteiden vuoristorata puuskuttaa vaan eteenpäin. Mutta vaikka itku olisikin merkki jostakin(epänormaalista?), en jaksa välittää juuri nyt, sillä kyyneleet todellakin puhdistavat ja vievät ison osan pahasta olosta mennessään.
On olemassa kipua,
jota on suostuttava kestämään,
sekä kipua,
josta on suostuttava luopumaan.
~Paula Sainio
Hirveä päivä ja ahdistus. Jotenkin syrjäytynyt olo. En ole sitä mitä pitäisi olla enkä jaksa esittää mitään. Ja sitten muita asioita jotka veetuttaa. Raha, raha ja raha, rasistinen asuntoesittelijä, kaksinaamainen koulukaveri, laiskuus, kivi rinnassa, kurkkukipu ja heikotus, epäsiisti asunto, extra epäterveellinen ruokavalio ja lihominen, aikaansaamattomuus. Pitkä lista. Ainiin ja tulevat koulutehtävät jotka arvioidaan.
Mutta nyt iltaa kohden olo parani kun juttelin yhden kaverin sekä hyvän ystävän kanssa puhelimessa. Parannettiin maailmaa. Ystäväni jonka olen tuntenut polvenkorkuisesta, kertoi jo pari viikkoa sitten omasta uupumisestaan. Nyt oli helppo puhua puhelimessa kun molemmilla tunteet pinnassa ja samanlaisia ongelmia. Tuli hyvä olo ja itku. Mulla on varmaan joku hormoonihäiriö kun tunteiden vuoristorata puuskuttaa vaan eteenpäin. Mutta vaikka itku olisikin merkki jostakin(epänormaalista?), en jaksa välittää juuri nyt, sillä kyyneleet todellakin puhdistavat ja vievät ison osan pahasta olosta mennessään.
On olemassa kipua,
jota on suostuttava kestämään,
sekä kipua,
josta on suostuttava luopumaan.
~Paula Sainio
lauantaina, lokakuuta 24
Jumalaton migreeni
Alkoi perjantaina hulluna väsymyksenä. En meinannut pysyä edes koulussa,- kaikesta skarppauksesta huolimatta, hereillä. Kotiin päästyä tein jo kuolemaa. Oli niin paha olo. Tänä aamuna olo oli ok mutta siivoustempauksen jälkeen tuli taas kamalat fiilarit. Kun se vikkosiivous on tehtävä...Lähetin miehen aptekkiin hakemaan 2 nappia kohtaukseen. Yksi ei auttanut. Iltapäivällä otin toisen, ei mitään vaikutusta. Halusin olosta eroon joten kokeilin vahvaa särkylääkettä. Ei auttanut enää sekään.
Olisi tekemistä, olisi suunnitelmia. Kuten haukata vaikka ulkoilmaa edes pienen määrän viikonlopun aikana. Taas on edessä pitkä kouluviikko ilman etäpäiviä, ilman ulkoilmaa. Jep.
Työiästä puheen ollen, pelottaa jo vähän etukäteen kuinka kahden kuukauden mittainen työharjoittelu vaateliikkeessä tulee onnistumaan. Työvuorot 10-17. Joskus lauantaisinkin. Lauantaista saan yhden arkipäivän vapaaksi. Migreeni ja työnteko ovat aina huono yhdistelmä. Koko aiemman työhistoriani työt ovat olleet päivätöitä. Homma menee näin. Ensin töihin, sitten kotiin ja väsyneenä sohvalle. Ei puhettakaan liikunnasta. Ja tuo aikana ILMAN perhettä. Olin siis väsynyt ilman kotitöitäkin. Tunnollisena työntekijänä panostin työhön 100 % ja risat. Viikonloppuna vapaiden tultua, laukesi jännitys ja stressi ---> tuli migreeni. Nyt on sama juttu. Ensin viikko koulussa ja viikonloppu migreenissä. Tähän toimettomaan olotilaan uppoaa ihan liikaa perheellisen aikaa! Tää on vihainen!
Myytti: Migreeni ei haittaa ihmisten elämää.
Todellisuus: Kyllä se haittaa - useammin kuin on haittaamatta - ja paljon vakavammin kuin voisi luulla. Migreenipotilaat arvioivat elämänlaatunsa huonommaksi kuin potilaat, jotka sairastavat muita kroonisia tauteja kuten artriittia, diabetesta, masennusta ja selkävaivoja.
Ei mitään lisättävää.
Olisi tekemistä, olisi suunnitelmia. Kuten haukata vaikka ulkoilmaa edes pienen määrän viikonlopun aikana. Taas on edessä pitkä kouluviikko ilman etäpäiviä, ilman ulkoilmaa. Jep.
Työiästä puheen ollen, pelottaa jo vähän etukäteen kuinka kahden kuukauden mittainen työharjoittelu vaateliikkeessä tulee onnistumaan. Työvuorot 10-17. Joskus lauantaisinkin. Lauantaista saan yhden arkipäivän vapaaksi. Migreeni ja työnteko ovat aina huono yhdistelmä. Koko aiemman työhistoriani työt ovat olleet päivätöitä. Homma menee näin. Ensin töihin, sitten kotiin ja väsyneenä sohvalle. Ei puhettakaan liikunnasta. Ja tuo aikana ILMAN perhettä. Olin siis väsynyt ilman kotitöitäkin. Tunnollisena työntekijänä panostin työhön 100 % ja risat. Viikonloppuna vapaiden tultua, laukesi jännitys ja stressi ---> tuli migreeni. Nyt on sama juttu. Ensin viikko koulussa ja viikonloppu migreenissä. Tähän toimettomaan olotilaan uppoaa ihan liikaa perheellisen aikaa! Tää on vihainen!
Myytti: Migreeni ei haittaa ihmisten elämää.
Todellisuus: Kyllä se haittaa - useammin kuin on haittaamatta - ja paljon vakavammin kuin voisi luulla. Migreenipotilaat arvioivat elämänlaatunsa huonommaksi kuin potilaat, jotka sairastavat muita kroonisia tauteja kuten artriittia, diabetesta, masennusta ja selkävaivoja.
Ei mitään lisättävää.
keskiviikkona, lokakuuta 21
Paskaa sataa
Tämä viikko on kyllä ollut aikamoista vuoristorataa tunnetasolla. Kai tämäkin joku stressin oire on. Maanantaina alkoi pankkireissun jälkeen tulemaan hiljalleen jonkinasteinen lamaannus. Asuntolainan saaminen mutkistui kun mummo ei suostunut takaamaan sitä summaa mikä olisi jäänyt takaajalle valtion ja asunnon jälkeen. Muita vaihtoehtoja ei ollut enää jäljellä. Lopullinen isku tuli tiistai-iltapäivänä kun sain lopullisen EI-tuomion. Siinä samalla kaikki unelmat tuntuivat lipeävän käsistä, suunnitelmat joita oltiin keritty tekemään jo pitkällekin. Totuushan on se että muiden pankkien tuomiot ovat vielä saamatta. Silti tuntuu että noinkin negatiivinen pohja vesittää kaikki haaveet. Yksi ei riittää paskaan oloon.
Tunteet heilahtavat ääripäästä toiseen. Suuttumuksesta masennukseen. Masennuksesta onneen. Alkaako tässä jo kehittymään jonkinasteisia tunnepuolen häiriöitä. Ne on niin nähty äidissä. Karmiva ajatus olisi nähdä ne myös itsessä joskus. En jaksa pelotella itseäni enempää vaan toivon että tämä on ohimenevää.
Tänään oli psykologi. Hän ei juuri saanut suunvuoroa kun taas yritin tiivistää koko laajan paskaskaalan tuntiin. Mutta lopussa sai kysyttyä, että haluatko että katotaan uutta aikaa? Siis selvä kysymys, ei minkäänlainen toteamus...Tuli paska olo. Olin juuri tunnin verran valittanut (enemmän kuin yleensä) kuinka olen väsynyt ja kaikkea. Sitten kysytään haluanko VIELÄ uutta aikaa (lue: tarviiko sun nyt vielä tulla tänne naukuun veronmaksajien kustannuksella). Kyllä tuli arvoton olo! Arvottomampi kuin aikoihin.
Jos en ole ihan väärin käsittänyt, niin terapiasta pitäisi saada jotakin irti - kuten apua. Ilmeisesti liikaa vaadittu niiltä veronmaksajien rahavaroilta...Tätä se on kun kaikki pyörii rahan ympärillä yhteiskunnassa. Talous menee tietenkin ihmisen hyvinvoinnin edelle. Ainiin! Tosiaan! Kerkisin jo luulla jotain muuta. Muut arvot lakaistaan maton alle suit sait. Olen kapula yhteiskunnan rattaissa??
Uusi aika jäi sitten auki. Mutta jos ja kun me vielä tuon psykologin kanssa tavataan, aion todellakin kertoa mitä mietin viimeisestä...!
Tunteet heilahtavat ääripäästä toiseen. Suuttumuksesta masennukseen. Masennuksesta onneen. Alkaako tässä jo kehittymään jonkinasteisia tunnepuolen häiriöitä. Ne on niin nähty äidissä. Karmiva ajatus olisi nähdä ne myös itsessä joskus. En jaksa pelotella itseäni enempää vaan toivon että tämä on ohimenevää.
Tänään oli psykologi. Hän ei juuri saanut suunvuoroa kun taas yritin tiivistää koko laajan paskaskaalan tuntiin. Mutta lopussa sai kysyttyä, että haluatko että katotaan uutta aikaa? Siis selvä kysymys, ei minkäänlainen toteamus...Tuli paska olo. Olin juuri tunnin verran valittanut (enemmän kuin yleensä) kuinka olen väsynyt ja kaikkea. Sitten kysytään haluanko VIELÄ uutta aikaa (lue: tarviiko sun nyt vielä tulla tänne naukuun veronmaksajien kustannuksella). Kyllä tuli arvoton olo! Arvottomampi kuin aikoihin.
Jos en ole ihan väärin käsittänyt, niin terapiasta pitäisi saada jotakin irti - kuten apua. Ilmeisesti liikaa vaadittu niiltä veronmaksajien rahavaroilta...Tätä se on kun kaikki pyörii rahan ympärillä yhteiskunnassa. Talous menee tietenkin ihmisen hyvinvoinnin edelle. Ainiin! Tosiaan! Kerkisin jo luulla jotain muuta. Muut arvot lakaistaan maton alle suit sait. Olen kapula yhteiskunnan rattaissa??
Uusi aika jäi sitten auki. Mutta jos ja kun me vielä tuon psykologin kanssa tavataan, aion todellakin kertoa mitä mietin viimeisestä...!
perjantaina, lokakuuta 16
7 asiaa jota ette vielä tiedä minusta
1. Olen koukussa Big Brotheriin...
2. Minulla on siniset silmät ja hiukseni ovat oikeasti maantien harmaat.
3. Haaveilen aivan liikaa ja toisinaan kärsin kovasta vauvakuumeesta.
4. En vieläkään tiedä mitä työtä haluaisin tehdä "isona".
5. En oikein osaa sanoa ei vaikka pitäisi (lupaudun liian moniin juttuihin).
6. En pidä syysauringosta (siitä joka mollottaa kirkkaana ja aivan liian matalalla).
7. Syön lähes joka päivä supersalmiakkia (ai olenko addiktoitunut ;D).
Sain tähän haasteeseen idean jostakin sisustusblogista ja haluan myös haastaa kaikki lukijat tekemään saman omaan blogiinsa (ja anonyymit kommenttiosioon tänne) :)
2. Minulla on siniset silmät ja hiukseni ovat oikeasti maantien harmaat.
3. Haaveilen aivan liikaa ja toisinaan kärsin kovasta vauvakuumeesta.
4. En vieläkään tiedä mitä työtä haluaisin tehdä "isona".
5. En oikein osaa sanoa ei vaikka pitäisi (lupaudun liian moniin juttuihin).
6. En pidä syysauringosta (siitä joka mollottaa kirkkaana ja aivan liian matalalla).
7. Syön lähes joka päivä supersalmiakkia (ai olenko addiktoitunut ;D).
Sain tähän haasteeseen idean jostakin sisustusblogista ja haluan myös haastaa kaikki lukijat tekemään saman omaan blogiinsa (ja anonyymit kommenttiosioon tänne) :)
sunnuntaina, lokakuuta 11
Terapiaa
Onnistuneeseen terapiaan vaikuttaa kovin monia asia. Pääasiassa varmastikin se kuinka hyvin terapeutin kanssa "osuu yksiin". Oma terapeutti on n. 50-vuotias nainen joka on hyvin rauhoittava pelkällä läsnäolollaan. Siihen lisättynä lämminsävyinen ääni ja vilpittömät silmät, kaikki on kohdallaan. Hänellä on sellainen vaikutus minuun, että on helppo puhua kipeistäkin asioista ja tuntuu, että aina itku pyrkii ulos. Joka kerralla helpottaa.
Tunnesyöpöttely on nyt kirjattu ylös. Kerroin siitä vähän ennen istunnon loppua. Siitä ei keritty puhumaan, mutta kynä kävi kun sen kerroin ja muutama lisäkysymyskin tuli. Ehkä ensi kerralla lisää.
Nyt on sellainen olo, että olen turvassa. Asioitani hoidetaan ja työstetään. Psykologin mielestä kaikki paha olo on tullut juuri nyt pintaan, kun itse olen tuore äiti. Äitiys herättää kipeitä muistoja omasta äitisuhteesta. Vertaankin sitä usein omaan äitiyteeni ja taistelen jo pelkkää ajatusta vastaan, että olisin itseänsä toteuttava ennuste. Tiedättehän? En halua olla samanlainen äiti kuin oma äitini. Minusta tuntuu, että muut saattavat joskus niin ajatella, että tulisin samanlaiseksi tai ehkä minä itse ajattelen kauhulla sitä. Pelkään että ennustus toteuttaa itsensä.
Tärkeintä terapiassa on se, että saan tärkeän ja asiantuntevan heijastuspinnan ongelmilleni. Saan välitöntä palautetta ajatuksistani.
Olen kuulemma selvinnyt ihailtavan hyvin. Ikäni kertoo sen että kriittisestä ajasta on selvitty. Oli kyllä ihanaa kuulla se. Vakavimmat oireet olisivat tulleet jo paljon aiemmin ilmi, mutta eivät siis tulleet, olen selvinnyt pahimman yli. Voittajana!
Tunnesyöpöttely on nyt kirjattu ylös. Kerroin siitä vähän ennen istunnon loppua. Siitä ei keritty puhumaan, mutta kynä kävi kun sen kerroin ja muutama lisäkysymyskin tuli. Ehkä ensi kerralla lisää.
Nyt on sellainen olo, että olen turvassa. Asioitani hoidetaan ja työstetään. Psykologin mielestä kaikki paha olo on tullut juuri nyt pintaan, kun itse olen tuore äiti. Äitiys herättää kipeitä muistoja omasta äitisuhteesta. Vertaankin sitä usein omaan äitiyteeni ja taistelen jo pelkkää ajatusta vastaan, että olisin itseänsä toteuttava ennuste. Tiedättehän? En halua olla samanlainen äiti kuin oma äitini. Minusta tuntuu, että muut saattavat joskus niin ajatella, että tulisin samanlaiseksi tai ehkä minä itse ajattelen kauhulla sitä. Pelkään että ennustus toteuttaa itsensä.
Tärkeintä terapiassa on se, että saan tärkeän ja asiantuntevan heijastuspinnan ongelmilleni. Saan välitöntä palautetta ajatuksistani.
Olen kuulemma selvinnyt ihailtavan hyvin. Ikäni kertoo sen että kriittisestä ajasta on selvitty. Oli kyllä ihanaa kuulla se. Vakavimmat oireet olisivat tulleet jo paljon aiemmin ilmi, mutta eivät siis tulleet, olen selvinnyt pahimman yli. Voittajana!
maanantaina, lokakuuta 5
Ja taas tultiin tähän.
Flunssan jälkeen aloitin taas aktiivisesti kotijumpan, sain uuden jumppadvd:n postissa ja oli hyvä olo. Sai myös herkutella hyvällä omallatunnolla, koska ylimääräiset kalorit tuli poltettua. Kauan sitä iloa sitten kestikin. Kaksi päivää taas ollut kurkku kipeänä ja kamalan voimaton olo. Aloitin liikkumisen liian nopeasti flunssan jälkeen tai sitten tämä on taas jotakin psyykkistä. Oli miten oli, hermot ovat menneet jo useampaan otteeseen ja taas on tullut äkäiltyä muille perheen jäsenille :( Reilua.
Mikään muu ei voi vihastuttaa enempää kuin voimattomuus. Sormeakaan ei jaksaisi liikuttaa ja koko ajan nukuttaisi.
Ja millä minä parannan pahaa oloani. Sillä mikä on helpointa. Käpertymällä sohvalle syömään ja katsomaan telkkaria. Jäätelöä, sipsejä, suklaata, karkkeja ihan joka ilta. Ja sen jälkeen vielä pahempi olo. Toivotonta. Melkein aina odotan jo iltaa herkutteluhetkineen O:
Tajusin, että näinhän tämä on mennyt aina. Siis ihan aina. Aloitan jonkin liikuntarupeaman iloisin mielin kunnes fysiikka pettää. Yleensä viikon tai kahden jälkeen. Tulee kurkkukipu, leposykkeet ovat huimat ja väsyttää tai sitten jalat alta vievä migreeniputki. Voiko tämä mennä näin aina vaan...Miksi??
Torstaina on seuraava psykologin käynti. Ajattelin ottaa puheeksi jälleen tuon somaattisen puolen ja avautua tunnesyöpöttelystä.
Aiemmin lääkäri selitti viisaasti nelitassu-mallista. Ihmisen elämässä on kuin neljä tukipylvästä, tassua.
- koulu/työ
- terveys
- perhe
- ystävät, harrastukset
Koira pääsee eteenpäin vielä kolmellakin tassulla. Aivan kuten ihminenkin, vaikka yksi tassuista/tukipylväistä puuttuisikin. Jopa kahdellakin tassulla vielä mennään jotenkuten(huonosti tosin), mutta jos jäljellä on enää yksi tassu, tapahtuu kaatuminen. Omassa elämässäni on jotakuinkin "kunnossa" 2 tukipylvästä (perhe, koulu), mutta ne kaksi muuta puuttuvat melkeinpä kokonaan. Horjun jo uhkaavasti, sanoi lääkäri. Tiedänhän minä sen. Sitäpaitsi sairastelu vaikuttaa myös muihin osa-alueisiin.
Mikään muu ei voi vihastuttaa enempää kuin voimattomuus. Sormeakaan ei jaksaisi liikuttaa ja koko ajan nukuttaisi.
Ja millä minä parannan pahaa oloani. Sillä mikä on helpointa. Käpertymällä sohvalle syömään ja katsomaan telkkaria. Jäätelöä, sipsejä, suklaata, karkkeja ihan joka ilta. Ja sen jälkeen vielä pahempi olo. Toivotonta. Melkein aina odotan jo iltaa herkutteluhetkineen O:
Tajusin, että näinhän tämä on mennyt aina. Siis ihan aina. Aloitan jonkin liikuntarupeaman iloisin mielin kunnes fysiikka pettää. Yleensä viikon tai kahden jälkeen. Tulee kurkkukipu, leposykkeet ovat huimat ja väsyttää tai sitten jalat alta vievä migreeniputki. Voiko tämä mennä näin aina vaan...Miksi??
Torstaina on seuraava psykologin käynti. Ajattelin ottaa puheeksi jälleen tuon somaattisen puolen ja avautua tunnesyöpöttelystä.
Aiemmin lääkäri selitti viisaasti nelitassu-mallista. Ihmisen elämässä on kuin neljä tukipylvästä, tassua.
- koulu/työ
- terveys
- perhe
- ystävät, harrastukset
Koira pääsee eteenpäin vielä kolmellakin tassulla. Aivan kuten ihminenkin, vaikka yksi tassuista/tukipylväistä puuttuisikin. Jopa kahdellakin tassulla vielä mennään jotenkuten(huonosti tosin), mutta jos jäljellä on enää yksi tassu, tapahtuu kaatuminen. Omassa elämässäni on jotakuinkin "kunnossa" 2 tukipylvästä (perhe, koulu), mutta ne kaksi muuta puuttuvat melkeinpä kokonaan. Horjun jo uhkaavasti, sanoi lääkäri. Tiedänhän minä sen. Sitäpaitsi sairastelu vaikuttaa myös muihin osa-alueisiin.
lauantaina, lokakuuta 3
tiistaina, syyskuuta 29
Köyhyys ja katkeruus
Köyhyys=häpeä. Äidin pienet tulot ovat aina kertoneet minulle suoranaisesti sen mikä onkin jo ollut itsestäänselvyys. Äiti ei voi tehdä töitä. Äidillä on lisäksi ollut aina hyvä taito saada viimeisetkin lantit katoamaan. Rahan käyttö ei ole ollut millään lailla hanskassa. Surullista. Sillä äidin toimista ja vastuuttomuudesta olemme me lapset toki saaneet osamme. Ja se sattui.
Minä unelmoin omakotitaloasumisesta kaupungin vuokrakaksion sijaan. Halusin oman huoneen ja viihtyisän kodin. Unelmoin kivoista vaatteista ja asusteista. Minusta tuntui ettei minulla ollut mitään mitä muilla oli. Isän kuoltua aloin saamaan pientä eläkettä tililleni, jolla sitten itsenäisesti kustansin monet tarpeeni huonekaluista vaatteisiin. Jos jollekin kalliimmalle olisi ollut tarvetta, sitä varten olivat unelmat. Oli paha olla. Koulussa jo ala-asteella oli selvä jako rikkaiden ja köyhien/friikkien välillä. Väärät vaatteet ja pelkkä asuinalue pistettiin merkille. Kadehdin jopa normaalia perhe-elämää ja duunarien lapsia. Minä en kuulunut edes niihin.
Velkaannuin auttamattomasti muuttaessani omaan asuntoon lukiovuosien aikana, heti täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Ilman opintolainaa en olisi pärjännyt.
Minussa elää katkeruus. Jopa työttömät osaavat säästeliäinä elättää jälkipolvensa kylvämällä heihin rahan käytön viisauksia ja vastuuta. Minä jouduin opiskelemaan saman kantapään kautta. Eihän kukaan minulle näyttänyt kuin huonoa esimerkkiä.
Tuhlailu ja holtittomuus kuuluvat äidin sairauteen. Turha siis olla katkera (?) Milläs revin tämän kiukun sisältäni kun en saanut vaikkapa ajokorttia ja autoa vanhemmiltani. Tukea oman asunnon perustamiseen. Raha-apua opiskeluihin tai matkoihin. Tai muuten vaan apua tiukkaan tilanteeseen. Eipä olisi tarvinnut elää pienessä opiskelijaboksissa niin montaa vuotta pelkällä makaroonilla ja kaurapuurolla.
Elämänkoulu, sitä koulua käyn vieläkin, sillä tänä päivänäkin maksan pankille siitä köyhyyden turvasta jota opiskelijan oli mahdollista saada. Menneisyyttä ei pääse pakoon vaikka kuinka lujaa juoksisi.
Minä unelmoin omakotitaloasumisesta kaupungin vuokrakaksion sijaan. Halusin oman huoneen ja viihtyisän kodin. Unelmoin kivoista vaatteista ja asusteista. Minusta tuntui ettei minulla ollut mitään mitä muilla oli. Isän kuoltua aloin saamaan pientä eläkettä tililleni, jolla sitten itsenäisesti kustansin monet tarpeeni huonekaluista vaatteisiin. Jos jollekin kalliimmalle olisi ollut tarvetta, sitä varten olivat unelmat. Oli paha olla. Koulussa jo ala-asteella oli selvä jako rikkaiden ja köyhien/friikkien välillä. Väärät vaatteet ja pelkkä asuinalue pistettiin merkille. Kadehdin jopa normaalia perhe-elämää ja duunarien lapsia. Minä en kuulunut edes niihin.
Velkaannuin auttamattomasti muuttaessani omaan asuntoon lukiovuosien aikana, heti täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Ilman opintolainaa en olisi pärjännyt.
Minussa elää katkeruus. Jopa työttömät osaavat säästeliäinä elättää jälkipolvensa kylvämällä heihin rahan käytön viisauksia ja vastuuta. Minä jouduin opiskelemaan saman kantapään kautta. Eihän kukaan minulle näyttänyt kuin huonoa esimerkkiä.
Tuhlailu ja holtittomuus kuuluvat äidin sairauteen. Turha siis olla katkera (?) Milläs revin tämän kiukun sisältäni kun en saanut vaikkapa ajokorttia ja autoa vanhemmiltani. Tukea oman asunnon perustamiseen. Raha-apua opiskeluihin tai matkoihin. Tai muuten vaan apua tiukkaan tilanteeseen. Eipä olisi tarvinnut elää pienessä opiskelijaboksissa niin montaa vuotta pelkällä makaroonilla ja kaurapuurolla.
Elämänkoulu, sitä koulua käyn vieläkin, sillä tänä päivänäkin maksan pankille siitä köyhyyden turvasta jota opiskelijan oli mahdollista saada. Menneisyyttä ei pääse pakoon vaikka kuinka lujaa juoksisi.
lauantaina, syyskuuta 26
Syksy
Masentavaa aikaa. Eikä siinä lohduta kynttilät ja lämpimät viltit. Se ei vaan ole mun vuoden aika vaikka syksyllä syntynyt olenkin. Kevät on mun aikaa. Ehdottomasti.
Syksyllä on oma tuoksunsa. Sellainen kirpeä ja jännittävä. Se mielleyhtymä liittyy aivan varmasti koulujen alkamiseen jollakin lailla. Suomalaislapset ovat käyneet jo elokuusta koulua, mutta tämä aika kuuluu vielä siihen aloittamiseen. Ehkä uusi koulu, aamulla lätäköt jäässä ja kylmä tuuli. Posket punaisena kirpeästä aamuilmasta koulumatkalla. Sitten kun syystalkoot on suoritettu niin odotan lumentuloa innolla. Ihana valkoinen lumi. Ja taas muuttuu pimeys valoksi.
Syksyllä on oma tuoksunsa. Sellainen kirpeä ja jännittävä. Se mielleyhtymä liittyy aivan varmasti koulujen alkamiseen jollakin lailla. Suomalaislapset ovat käyneet jo elokuusta koulua, mutta tämä aika kuuluu vielä siihen aloittamiseen. Ehkä uusi koulu, aamulla lätäköt jäässä ja kylmä tuuli. Posket punaisena kirpeästä aamuilmasta koulumatkalla. Sitten kun syystalkoot on suoritettu niin odotan lumentuloa innolla. Ihana valkoinen lumi. Ja taas muuttuu pimeys valoksi.
keskiviikkona, syyskuuta 23
sairastelua ja psykologiaa
Maanantaina jo aiemmin itsestään ilmoitellut flunssa iski sitten kunnolla päälle. Se päivä oli onneksi etäpäivä koulusta. Tiistaina menin lääkärin kautta kouluun kun ei kuumetta nostanut. Lääkärin tuomio: keuhkoputkentulehdus, virusperäinen. Ei antibiootteja, mutta kaikenlaisia muita lääkkeitä kyllä. Nyt on keskiviikko, vielä en ole käynyt apteekissa. Olen sinnitellyt koulussa ja kotona yrittänyt levätä. Normaalisti olisin jo vetänyt huiviin kaiken maailman särkylääkkeitä, mutta tämä kerta on aivan erilainen: sain viikonlopun aikana vieroitettua itseni niistä särkylääkkeistä. Nyt en niihin kajoa kovinkaan helpolla enää. Saa nostaa kovan kuumeen ennen kuin turvaudun niihin! Sen verran kamalaa se vieroitus oli!
Maanantaina kerkisin ensimmäiselle psykologi käynnille. 45 minuuttia meni nopeasti, yritin tiivistää kaiken olennaisen heti ensimmäiselle kerralle. Muutaman kyyneleenkin vieritin. Mutta nyt on asiat lähteneet etenemään. Tästä voi lähteä nyt ponnistamaan uuteen nousuun pienellä avustuksella. Minulle jäi psykologikäynniltä yksi lause pyörimään päähän. Hän sanoi "lapsenhoito on raskasta". Tuon lauseen jälkeen hanat olivat auki. Se kolahti. Asia sanottiin ääneen. Se riitti. Se oli itsestään selvyys. En ollutkaan enää ainoa joka niin ajatteli, ääneen. Helpotus. Sen jälkeen oli helppo avautua. Pystyin olemaan oma itseni. Panssarit riisuttiin siihen paikkaan.
Nyt annan itselleni luvan ottaa hiukan lunkimmin. Lepäilen ja kerron tänne uudet kuulumiset sitten kun on hyvä olo. Toivottavasti flunssa hellittää viikon loppuun mennessä!
Maanantaina kerkisin ensimmäiselle psykologi käynnille. 45 minuuttia meni nopeasti, yritin tiivistää kaiken olennaisen heti ensimmäiselle kerralle. Muutaman kyyneleenkin vieritin. Mutta nyt on asiat lähteneet etenemään. Tästä voi lähteä nyt ponnistamaan uuteen nousuun pienellä avustuksella. Minulle jäi psykologikäynniltä yksi lause pyörimään päähän. Hän sanoi "lapsenhoito on raskasta". Tuon lauseen jälkeen hanat olivat auki. Se kolahti. Asia sanottiin ääneen. Se riitti. Se oli itsestään selvyys. En ollutkaan enää ainoa joka niin ajatteli, ääneen. Helpotus. Sen jälkeen oli helppo avautua. Pystyin olemaan oma itseni. Panssarit riisuttiin siihen paikkaan.
Nyt annan itselleni luvan ottaa hiukan lunkimmin. Lepäilen ja kerron tänne uudet kuulumiset sitten kun on hyvä olo. Toivottavasti flunssa hellittää viikon loppuun mennessä!
lauantaina, syyskuuta 19
Särkylääkeriippuvuus
Tajusin vasta hiljattain, että mulla on riippuvuus särkylääkkeistä. Mitä se sitten on:
"Runsas ja usein toistuva särkylääkkeen käyttö saattaa päänsärkypotilaalla johtaa tilanteeseen, jossa lääke itsessään pitää kipukierrettä yllä. Ensimmäiset särkylääkepäänsärkyä käsittelevät kansainväliset julkaisut nostivat esiin asetosalisyylihapon ja parasetamolin, maailman ehkä käytetyimmät päänsärkylääkkeet. Sama ongelma saattaa yhtälailla syntyä myös ibuprofeenin tai ketoprofeenin runsaasta käytöstä. Mikä tahansa tulehduskipulääke voi aiheuttaa päivittäisessä tai lähes päivittäisessä käytössä särkylääkepäänsäryn. Saman tapainen ilmiö tunnetaan myös aiemmin migreenin lääkkeenä usein käytettyjen ergotamiinijohdosten kohdalla. Hoitona on lääkevierotus, joka saattaa vaatia jopa sairaalahoitoa."
Joskus olen lääkäreiltä ohimennen kuullut ilmiöstä, mutta en ole vaivannut asialla itseäni sen enempää. Särkylääkkeitä tulee syötyä kuin leipää. Vähän selkää särkee tai enemmänkin, niin äkkiä särkylääkettä jotta selviää koulupäivästä tai mistä tahansa arkisesta tehtävästä. Päänsäryn yritän poistaa äkkiä särkylääkkeillä myös, ennen kun migreeni iskee päälle ja tadam! Olen särkylääkeriippuvainen. Tänä aamuna heräsin karuun todellisuuteen. Todella karuun. Lapsi herätti 6.30 aamulla ja mulla oli olo kuin pahimpana krapulana voi vaan olla. En meinannut saada silmiä auki ja pää oli niin kipeä, etten muista milloin viimeksi. Herätin miehen ja jatkoin unia. Ennen sitä otin 800 mg ibumaxia (särkylääkettä). 2 h ja heräsin, mutta päänsärky ei ollut lähtenyt edelleenkään. Olen ollut yöpaitasillani koko päivän, vaikka tänään oli siivouspäivä. Olen ollut toimintakyvytön.
Miten saan itseni vieroitettua särkylääkkeistä. Mitä teen kun kipu iskee kovana? Olen pulassa! Jos en saa särkylääkettä, saan kamalan pääkivun. Joudun olemaan paikallani. Käytännössähän paikallaan olo on kuitenkin täysin mahdotonta.
"Erillistä lääkehoitoa tähän päänsärkymuotoon ei ole olemassa. Usein on enemmän apua käytössä olevan lääkityksen hyötyjen ja haittojen läpikäymisestä ja mikäli mahdollista, lääkityksen vähentämisestä, jopa lopettamisesta."
Pitäisi siis lopettaa särkylääkkeet ja yrittää olla migreenissä ilman kohtauslääkettä. Neurologi sanoi että niitä ei saisi ottaa kovin monta kuukautta kohti. Niihin tulee riippuvuus eikä ne sitten palvele itse migreeniä. Niitäkin olen ottanut runsaasti. Ehkä enemmän kuin olisi sopivaa. Migreenikipu on sen verran kovaa, että kaikki apukeinot haluaa käyttää. Varsinkin jos pitää olla tolpillaan lapsen vuoksi. Ja minunhan pitää.
"Runsas ja usein toistuva särkylääkkeen käyttö saattaa päänsärkypotilaalla johtaa tilanteeseen, jossa lääke itsessään pitää kipukierrettä yllä. Ensimmäiset särkylääkepäänsärkyä käsittelevät kansainväliset julkaisut nostivat esiin asetosalisyylihapon ja parasetamolin, maailman ehkä käytetyimmät päänsärkylääkkeet. Sama ongelma saattaa yhtälailla syntyä myös ibuprofeenin tai ketoprofeenin runsaasta käytöstä. Mikä tahansa tulehduskipulääke voi aiheuttaa päivittäisessä tai lähes päivittäisessä käytössä särkylääkepäänsäryn. Saman tapainen ilmiö tunnetaan myös aiemmin migreenin lääkkeenä usein käytettyjen ergotamiinijohdosten kohdalla. Hoitona on lääkevierotus, joka saattaa vaatia jopa sairaalahoitoa."
Joskus olen lääkäreiltä ohimennen kuullut ilmiöstä, mutta en ole vaivannut asialla itseäni sen enempää. Särkylääkkeitä tulee syötyä kuin leipää. Vähän selkää särkee tai enemmänkin, niin äkkiä särkylääkettä jotta selviää koulupäivästä tai mistä tahansa arkisesta tehtävästä. Päänsäryn yritän poistaa äkkiä särkylääkkeillä myös, ennen kun migreeni iskee päälle ja tadam! Olen särkylääkeriippuvainen. Tänä aamuna heräsin karuun todellisuuteen. Todella karuun. Lapsi herätti 6.30 aamulla ja mulla oli olo kuin pahimpana krapulana voi vaan olla. En meinannut saada silmiä auki ja pää oli niin kipeä, etten muista milloin viimeksi. Herätin miehen ja jatkoin unia. Ennen sitä otin 800 mg ibumaxia (särkylääkettä). 2 h ja heräsin, mutta päänsärky ei ollut lähtenyt edelleenkään. Olen ollut yöpaitasillani koko päivän, vaikka tänään oli siivouspäivä. Olen ollut toimintakyvytön.
Miten saan itseni vieroitettua särkylääkkeistä. Mitä teen kun kipu iskee kovana? Olen pulassa! Jos en saa särkylääkettä, saan kamalan pääkivun. Joudun olemaan paikallani. Käytännössähän paikallaan olo on kuitenkin täysin mahdotonta.
"Erillistä lääkehoitoa tähän päänsärkymuotoon ei ole olemassa. Usein on enemmän apua käytössä olevan lääkityksen hyötyjen ja haittojen läpikäymisestä ja mikäli mahdollista, lääkityksen vähentämisestä, jopa lopettamisesta."
Pitäisi siis lopettaa särkylääkkeet ja yrittää olla migreenissä ilman kohtauslääkettä. Neurologi sanoi että niitä ei saisi ottaa kovin monta kuukautta kohti. Niihin tulee riippuvuus eikä ne sitten palvele itse migreeniä. Niitäkin olen ottanut runsaasti. Ehkä enemmän kuin olisi sopivaa. Migreenikipu on sen verran kovaa, että kaikki apukeinot haluaa käyttää. Varsinkin jos pitää olla tolpillaan lapsen vuoksi. Ja minunhan pitää.
keskiviikkona, syyskuuta 16
Valoa tunnelin päässä?
Tein eilen ratkaisevan päätöksen. Päätin vihdoin hakea apua tähän stressiin ja uupumukseen. Varasin ajan yksityiseltä lääkäriltä ja aika oli tänään. Hommat lähtivät rullaamaan saman tien. Naislääkäri, erittäin sympaattinen ja lämmin ihminen, kuunteli minua 45 minuuttia. Voitteko ajatella? Terveyskeskuslääkäri kuuntelee sinua max. 15 min. ja toivottaa tervemenoa. Olipa onni että eksyin ihanalle lääkärille - käynti 55,00 euroa. Sen voin hyvinkin maksaa asioiden selkiinnyttämiseksi.
Lääkäri kirjoitti pitkän hoitokertomuksen siinä samalla ja tulosti tarkastukseni jälkeen sen ulos. Seuraava askel oli ottaa perheneuvolaan yhteys - lääkärin kehoituksesta. Siellä työskentelee psykologeja jotka pitävät ensisijaisen tärkeinä perheitä joissa pieniä lapsia. Sain jo tänään perheneuvolan psykologin puhelimen päähän. Ajan olisin saanut jo huomiseksi, mutta sanoin pääseväni maanantaina, sillä koulusta on silloin etäpäivä. Sain ajan maanantaille. Psykologi langan päässä kysyi - jaksanko maanantaihin? Kyllä jaksan, vastasin. Minulle on puoli voittoa että tiedän avun olevan tulossa ja joku välittää, auttaa.
Puhelun jälkeen kyyneleet tulivat. Helpotuksesta. Mies oli siinä vieressä hiljaa, ei osannut sanoa mitään. Sanoja ei tarvittu. Lapsi oli päiväunilla, sain itkeä pahan olon pois. Ja se helpotti.
Lääkäri kirjoitti pitkän hoitokertomuksen siinä samalla ja tulosti tarkastukseni jälkeen sen ulos. Seuraava askel oli ottaa perheneuvolaan yhteys - lääkärin kehoituksesta. Siellä työskentelee psykologeja jotka pitävät ensisijaisen tärkeinä perheitä joissa pieniä lapsia. Sain jo tänään perheneuvolan psykologin puhelimen päähän. Ajan olisin saanut jo huomiseksi, mutta sanoin pääseväni maanantaina, sillä koulusta on silloin etäpäivä. Sain ajan maanantaille. Psykologi langan päässä kysyi - jaksanko maanantaihin? Kyllä jaksan, vastasin. Minulle on puoli voittoa että tiedän avun olevan tulossa ja joku välittää, auttaa.
Puhelun jälkeen kyyneleet tulivat. Helpotuksesta. Mies oli siinä vieressä hiljaa, ei osannut sanoa mitään. Sanoja ei tarvittu. Lapsi oli päiväunilla, sain itkeä pahan olon pois. Ja se helpotti.
sunnuntaina, syyskuuta 13
Avioliiton rikkomisyrityksiä
Äiti yritti taas saada aikaiseksi eripuraa minun ja mieheni välille. Eipä ollut ensimmäinen kerta, tuskin viimeinenkään. Miehellä tuli mitta niin paljon täyteen, että ei kuulemma vaadita kuin yksi kerta lisää niin hän ei tahdo olla missään tekemisissä äitini kanssa enää. Eivätpähän ole tähänkää mennessä juuri olleet kun mies on aina töissä, mutta ei sitten halua sitäkään vähää mikäli äiti vielä haluaa laittaa kapuloita rattaisiin.
Mies lähti perjantaina töihin ja palasi illalla ennen klo 23.00. Sai kutsun lähteä vielä yöksikin töihin, eri kaupunkiin. Kävi suihkussa ja nukkui puoli tuntia, sitten lähti. Tuli aamuyöllä, nukkui ja lähti taas töihin. Minulla meni lauantain siivouspäivä mönkään kun en saanut organisoitua sitä yksin. Olin väsynyt ja kiukkuinen. Kiukuttelin äidille vielä puhelimessa ja mainitsin myös siitä kuinka Onur oli yön töissä paikassa X (matkaa n. 60 km sinne). Äiti sitten siihen inhottavaan ja vihjailevaan äänen sävyyn "miten se on aina siellä töissä?". Puhe vihjasi siis siihen suuntaan että mies valehtelee ja käykin töiden sijasta pettämässä minua jonkun kanssa! Meni kuitenkin hiljaiseksi kun sanoin että rahaahan sieltä tulee ja mies on itse halunnut lisätöitä sillä rahalle on tarvetta.
Voitte kuvitella miehen reaktion kun hän raataa yötäpäivää perheensä leivän eteen ja sitten anoppi ottaa ja vihjaa siihen sävyyn että kusetusta kaikki...! Tuskin mieheni haluaa kovin innokkaasti nähdä äitiä enää tuon jälkeen. En minäkään haluaisi hänenä. Mikään muu ei voi olla inhottavampaa kuin ilkeä anoppi. Pistetäänkö tuo vihjailu sairauden piikkiin vai ei. Vaikea sanoa. Esimerkkejä avioliiton rikkomisyrityksistä on siis useita, mutta niistä lisää joskus myöhemmin.
Mies lähti perjantaina töihin ja palasi illalla ennen klo 23.00. Sai kutsun lähteä vielä yöksikin töihin, eri kaupunkiin. Kävi suihkussa ja nukkui puoli tuntia, sitten lähti. Tuli aamuyöllä, nukkui ja lähti taas töihin. Minulla meni lauantain siivouspäivä mönkään kun en saanut organisoitua sitä yksin. Olin väsynyt ja kiukkuinen. Kiukuttelin äidille vielä puhelimessa ja mainitsin myös siitä kuinka Onur oli yön töissä paikassa X (matkaa n. 60 km sinne). Äiti sitten siihen inhottavaan ja vihjailevaan äänen sävyyn "miten se on aina siellä töissä?". Puhe vihjasi siis siihen suuntaan että mies valehtelee ja käykin töiden sijasta pettämässä minua jonkun kanssa! Meni kuitenkin hiljaiseksi kun sanoin että rahaahan sieltä tulee ja mies on itse halunnut lisätöitä sillä rahalle on tarvetta.
Voitte kuvitella miehen reaktion kun hän raataa yötäpäivää perheensä leivän eteen ja sitten anoppi ottaa ja vihjaa siihen sävyyn että kusetusta kaikki...! Tuskin mieheni haluaa kovin innokkaasti nähdä äitiä enää tuon jälkeen. En minäkään haluaisi hänenä. Mikään muu ei voi olla inhottavampaa kuin ilkeä anoppi. Pistetäänkö tuo vihjailu sairauden piikkiin vai ei. Vaikea sanoa. Esimerkkejä avioliiton rikkomisyrityksistä on siis useita, mutta niistä lisää joskus myöhemmin.
perjantaina, syyskuuta 11
Mikä mulla on?
En selvästikään osaa lukea omaa kehoani tarpeeksi. Ainakaan tätä nykyistä olotilaani. Väsyttää aivan kamalasti (ei jaksa liikkua), joka paikkaa särkee, pienestä liikkumisesta hengästyy (istumaan nousu tms), kurkku on todella kipeä ja silmiä kirvelee. Luulisin, että nyt on joku virus iskenyt koska nämä oireet alkoivat samoihin aikoihin kun mies ja lapsi olivat kipeinä. Mutta missä ovat nuha tai kuume? Jotakin sen tapaista saisi oikeastaan tulla koska sillälailla tämä menisi ohikin joskus! Nyt vaan piiitkittyy ja piiiitkittyy (huom! hermot eivät pitkity samaa vauhtia).
Silmät lurpsuu ja unta voisi vetää palloon hurjia määriä. Sängystä ei meinaa päästä ylös. Koska tätä on kestänyt vasta viikon, jaksan vielä odotella mitä tuleman pitää ja mihin suuntaan tämä menee. Toivottavasti tämä ei ole kuitenkaan mitään psyykkistä...
Silmät lurpsuu ja unta voisi vetää palloon hurjia määriä. Sängystä ei meinaa päästä ylös. Koska tätä on kestänyt vasta viikon, jaksan vielä odotella mitä tuleman pitää ja mihin suuntaan tämä menee. Toivottavasti tämä ei ole kuitenkaan mitään psyykkistä...
sunnuntaina, syyskuuta 6
Ylireagointia
Äiti halusi lähteä kauppaan ostamaan meidän lapselle jotakin vaatetta ja meidät mukaan. Pakkasin itseni ja lapsen autoon ja lähdimme ajelemaan kohti äidin asuinaluetta tarkoituksena napata äiti kyytiin ja ajaa lastenvaatekauppaan. Matkalla huomasin meidän kylän katuvalojen palavan. Keskellä kirkasta päivää. Ihmettelin sitä ja ihmettelin vielä äidillekin vielä kun olin poiminut hänet kyytiin. Äiti olikin asiasta jo valmiiksi aivan hysteerinen...! Siis päivällä palavista katuvaloista! Hän sanoi kiihtyneesti: "en oikein tiennyt mihin olisi pitänyt soittaa kun katuvalot on päällä keskellä päivää?? Soitin sitten huoltomiehelle."
Öööö, okei. Se oli mun ihmetyksen sekainen reaktio. Äidillä ei mene hyvin, ja tuo oli selvä merkki siitä. Nyt on ilmeisesti taas menossa joku huono kausi enkä minä tiedä mistä se johtuu. Onko jotakin tapahtunut? Lääkkeet jätetty syömättä? Näitähän voi vain arvailla sillä ikimaailmassa en uskalla suoraan kysyä ilman kovaa hyökkäystä takaisin tai mököttämistä, jota ei jaksa kukaan. En halunnut pilata päivääni joten totesin vain "Eihän se ole sinun asiasi siitä huolehtia, kyllähän kaikki muutkin ovat sen huomanneet että valot palavat keskellä päivää...".
Seurataan tilannetta.
Öööö, okei. Se oli mun ihmetyksen sekainen reaktio. Äidillä ei mene hyvin, ja tuo oli selvä merkki siitä. Nyt on ilmeisesti taas menossa joku huono kausi enkä minä tiedä mistä se johtuu. Onko jotakin tapahtunut? Lääkkeet jätetty syömättä? Näitähän voi vain arvailla sillä ikimaailmassa en uskalla suoraan kysyä ilman kovaa hyökkäystä takaisin tai mököttämistä, jota ei jaksa kukaan. En halunnut pilata päivääni joten totesin vain "Eihän se ole sinun asiasi siitä huolehtia, kyllähän kaikki muutkin ovat sen huomanneet että valot palavat keskellä päivää...".
Seurataan tilannetta.
perjantaina, syyskuuta 4
Kyllä hullun kaikki tuntee
Välillä haluaisin olla mahdollisimman näkymätön, mutta se ei onnistu mitenkään päin pienellä paikkakunnalla. Kaikki tuntevat kaikki. Joku on aina sukua jollekin. Juuri tuo sukulaisuus painaa harteilla liian raskaasti. Täällä kaikilla vanhemmilla ihmisillä on tapana kysyä tietyissä tilanteissa että "kenenkäs tyttöjä sitä ollaan?" ja sitten tapahtuu paljastus viimeistään. Äitini on se ja se ja samantien kysyjälle käy selväksi että aha, tuon äiti on se hullu. En edes uskalla ajatella mitä meistä tai äidistäni ylipäätään juoruillaan pienen kylän ihmisten kesken. Kukapas ne minulle paljastaisi. Jos minun äitini on hullu, on siis sama kuin minä olisin hullu, monen mielestä. Se on periytyvää heti niiden mielestä. Kaikista pahinta kun ei pääse puolustautumaan, kun sellaista hulluus-tabua ei oteta koskaan puheenaiheeksi.
Hulluista väännetään paljon vitsejä. Jostain syystä ne vitsit eivät koulussakaan koskaan naurattaneet. Niitä vitsejä väännettiin tämän kylän lähimmästä mielisairaalasta joka on siis sama mielisairaala, jossa äitikin on ollut monet kerrat.
Hulluista väännetään paljon vitsejä. Jostain syystä ne vitsit eivät koulussakaan koskaan naurattaneet. Niitä vitsejä väännettiin tämän kylän lähimmästä mielisairaalasta joka on siis sama mielisairaala, jossa äitikin on ollut monet kerrat.
lauantaina, elokuuta 29
Uusi blogi
Olen pistänyt pystyyn myös toisen blogin jossa aihe ei ole niin rajattu kuin täällä. Bloggailen jatkossa siis myös osoitteessa:
http://siipeensasaanut.blogspot.com/
Tervetuloa lukemaan! :)
http://siipeensasaanut.blogspot.com/
Tervetuloa lukemaan! :)
Harmaan päivän ratoksi
Tänään on ollut taas kova pääkipu. Äiti ehdotti meille tuloa. Voisi leikkiä lapsen kanssa, että minä saisin levätä. Suostuin ehdotukseen vaikkakin äidin apu on todella pientä. Vaippaa hän ei vaihda, ei pue tai riisu lasta, ei laita ruokaa tms. Minun leponi jää siihen että viiden minuutin välein huudellaan "tule vaihtamaan vaippaa", "tulisitko antamaan vettä", "riisuisitko vaatteet"... Jokatapauksessa äidin oltua hetken lapsen kanssa ulkona sain vihdoin luettua Ruuhkavuosi-kirjan loppuun pienissä pätkissä. Lukiessa herkuttelin, mitäpäs muutakaan kuin fazerin sinistä...Ja toki tiedossa on, että se ei auta ainakaan pääkipuun saati migreeniin, eikä ne kilotkaan nopeampaa karise. Kaiken uhalla rohmusin kuitenkin koko levyn!
Kirja loppui jotenkin "kesken"(ja suklaasta sain yliannostuksen!), mutta aloittelin jo uutta kirjaa nimeltään:
Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan.
Kirjoittanut: Liza Marklund ja Lotta Snickare
Tuo kirja vaikutti vaikealukuiselta ja sellaiselta joka vaatii keskittymistä oikein kunnolla. Mutta siitä sitten enempi kun olen saanut sen kokonaan luettua.
Viikonlopun jatkoa kaikille! :)
perjantaina, elokuuta 28
Vihaan lääkkeitä, mutta...
...ilman niitä en tulisi toimeen. Alhaalla kuvassa näkyvät lääkkeet joita otan päivittäin.
Citalopram-ratiopharm 20 mg ---> paniikkihäiriöön 1 nappi aamuisin.
Deprakine 300 mg ---> migreenin estoon 2 nappia päivässä.
Triptyl 10 mg ---> hartiakipuun 1 - 2 nappia ennen nukkumaan menoa.
Vapaaehtoisina lisäravinteina vielä
Omega-3
Magnesium
Multivitamiinit
Lisäksi säännöllisen epäsäännöllisesti syön migreenikohtauksiin Migard 2,5 mg.
Voisin oikeastaan jättää tuon paniikkihäiriölääkityksen jo pois, mutta haluasin puhua siitä ensin ammattilaisen kanssa sillä yksin en uskalla lopettaa lääkitystä. Pelottaa jos kohtaukset palaavat.
Deprakinet pistää apteekin mukaan väsyttämään, mutta suurimman tajun menetyksen aiheuttavat Triptylit. Eilen otin puoliltaöin yhden ennen nukkumaan menoa ja en saanut kunnolla silmiä auki vielä aamullakaan! Tästä lähtien otan niitä vain ainoastaan äärimmäisessä hätätapauksessa jotta mieskin saisi aamulla joskus nukkua.
En ole soitellut mielenterveystoimistolle tätien perään vaan antanut asian olla. Minut on virallisesti unohdettu! Sairaanhoitajan saikku loppui jo pari viikkoa sitten ja soittopyyntööni ei ole vielä vastattu. Toista kertaa en perään soita! Pallo on heitetty sinne ja jos sitä ei haluta ottaa vastaan niin olkoon ottamatta! Pitää varmaan soittaa suoraan psykiatrille ja neuvotella lääkkeiden lopettamisesta sitten kun olen siihen valmis.
Citalopram-ratiopharm 20 mg ---> paniikkihäiriöön 1 nappi aamuisin.
Deprakine 300 mg ---> migreenin estoon 2 nappia päivässä.
Triptyl 10 mg ---> hartiakipuun 1 - 2 nappia ennen nukkumaan menoa.
Vapaaehtoisina lisäravinteina vielä
Omega-3
Magnesium
Multivitamiinit
Lisäksi säännöllisen epäsäännöllisesti syön migreenikohtauksiin Migard 2,5 mg.
Voisin oikeastaan jättää tuon paniikkihäiriölääkityksen jo pois, mutta haluasin puhua siitä ensin ammattilaisen kanssa sillä yksin en uskalla lopettaa lääkitystä. Pelottaa jos kohtaukset palaavat.
Deprakinet pistää apteekin mukaan väsyttämään, mutta suurimman tajun menetyksen aiheuttavat Triptylit. Eilen otin puoliltaöin yhden ennen nukkumaan menoa ja en saanut kunnolla silmiä auki vielä aamullakaan! Tästä lähtien otan niitä vain ainoastaan äärimmäisessä hätätapauksessa jotta mieskin saisi aamulla joskus nukkua.
En ole soitellut mielenterveystoimistolle tätien perään vaan antanut asian olla. Minut on virallisesti unohdettu! Sairaanhoitajan saikku loppui jo pari viikkoa sitten ja soittopyyntööni ei ole vielä vastattu. Toista kertaa en perään soita! Pallo on heitetty sinne ja jos sitä ei haluta ottaa vastaan niin olkoon ottamatta! Pitää varmaan soittaa suoraan psykiatrille ja neuvotella lääkkeiden lopettamisesta sitten kun olen siihen valmis.
torstaina, elokuuta 27
Sieniä ikkunan alla!
Näitä sieniä löysin meidän olkkarin ikkunan
alta. Yök! En ole sieni-ihmisiä ollenkaan!
"Minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa"
Eikös Apulannan biisin sanat menneet jotenkin noin? Löydän itseni niistä sanoista. Viime aikoina olen tuntenut itseni niin ulkopuoliseksi ja jotenkin vialliseksi. Tuntuu etten saa yhteyttä keneenkään tai että kukaan ei halua olla juuri minuunkaan yhteyksissä.
Viimeisin esimerkki löytyy sunnuntailta. Kaverin kanssa oltiin puhuttu josko vihdoin nähtäisiin. Sunnuntaina soitin ja sitten hän keksi kaikkia mahdollisia syitä miksei keritäkään näkemään. Oli siivousta ja ruoanlaittoa. Ne asiat piti tehdä juuri silloin kun oltiin sovittu, että nähdään. Kyllä mustakin tuntuu välillä etten halua nähdä ketään, mutta. Jos on sovittu niin en sitten ala juuri silloin siivoamaan tai laittamaan ruokaa vaan hoidan ne ennen tai jälkeen. Kyseinen kaveri teki oharit jo toista kertaa peräkkäin. Alkaa pikku hiljaa ärsyttää. Miksei voida sanoa suoraan mikä mättää. Kaikki pääsisivät paljon helpommalla. Minun ei tarvitsisi miettiä mikä minussa on vialla eikä kaverin tarvitsisi enää selitellä.
Tuollaisia tilanteita on paljon, että joku tekee jotakin mitä en hyväksy ja mitä sitten jään ihmettelemään. Haluaisin kysyä suoraan mikä mättää, mutta en uskalla sillä ajattelen ajavani ne ihmiset kokonaan pois ja haluan pysyä mahdollisimman neutraalina. En kiusallanikaan anna yhtään juorunaiheita...
Joskus kuitenkin pimahtaa. Eilinen esimerkki taas on hyvä siitä. Kauan aikaa olen seurannut vierestä kuinka veljen perhe kohtelee heidän 4-vuotiastaan. Joka viikonloppu se törkätään johonkin yökylään jotta veli pääsee ryyppäämään puolisonsa kanssa. Ehdotin sitten eilen puhelimessa veljen puolisolle, jospa heidän lapsensa eli meidän muksun serkku tulisi leikkimään meille. "Soitan sulle vähän ajan päästä, me ollaan kaupoilla." Vähän ajan päästä tuli tekstari. "Ei se halua tulla, on kiukutellu koko viikon, varmaan ikävöi isäänsä." Veli tekee siis reissuhommia ja ollut pois jo kohta kuukauden.
Mutta tuo 4-vuotias veljentytär ei ole halunnut nähdä meitä pitkään aikaan ja meidän lapsella on ollut serkkuaan ikävä. Aloin sitten ihmettelemään viesteissä mikä mättää. Ja kirjoitin vielä pieni provoaminen mielessä siitä kuinka lapsi ei koskaan näe isänsä sukulaisia vaan äidin sukua joka päivä. Siinä me aikamme kinasteltiin tekstareissa kun otti aivoon koko tilanne. Mitä pahaa me ollaan lapselle tehty kun ei hän halua meitä nähdä? Missä vika? Kaikki kysymykset pyöri mielen päällä siinä tekstaillessa. Lopulta meni hermot niin että annoin oikeiden ajatusten tulla päivänvaloon. "En yhtään ihmettele että teidän lapselle tulee käytöshäiriöitä, mitä olen sivusta kattonut teidän touhua", näpyttelin. "Kannattasko harkita lapselle jotakin psykiatria noiden häiriöiden selvittämiseksi, eihän se ole normaalia että aletaan vihaan sukulaisia noin vain ilman syytä", jatkoin vielä. Siinä vaiheessa meni kyllä jo yli, myönnän sen. "Kukakohan tässä psykiatria tarvii", tuli vastaus. "Syytätkö mua sun lapsen käytöshäiriöistä? Itehän olet muksus kasvattanut", vastasin. Ja sitten kadutti koko homma niin, että pyysin jo anteeksi seuraavassa viestissä "Anteeksi, tuli sanottua pahasti, en tarkottanut".
Tuossa hyvä esimerkki miksi ehkä olisi joskus hyvä pitää turpa kiinni ja antaa olla. Mutta en haluaisi millään antaa ollakaan vaan asiat olisi hyvä pystyä selvittämään. Vihaan sitä että kysymykset jää roikkumaan. Mutta en sitten osaa ilmeisesti asiallisesti selvittää mitään...Tuo tekstiviestikinastelu johtui ihan kuukausien patoutumista veljen puolisoa kohtaan. Se vaan aukesi siinä eikä tarvinnut kun sen viimesen pisaran. Tiesin kyllä että sekin aika oli tulossa. Ei asioita vaan pysty pitään sisällä hirvittävän pitkiä aikoja. Minä en ainakaan pysty.
Lopputulos: tuskin puhutaan enää montaa lausetta veljen morsiamen kanssa. Sen hinnan siitä maksoin, että annoin tulla mielipiteiden julki. Niin luultavasti kävisi myös em. kaverin kanssa. Mitä tästä opimme. Pitää alistua omaan asemaan ja olla valittamatta...
Viimeisin esimerkki löytyy sunnuntailta. Kaverin kanssa oltiin puhuttu josko vihdoin nähtäisiin. Sunnuntaina soitin ja sitten hän keksi kaikkia mahdollisia syitä miksei keritäkään näkemään. Oli siivousta ja ruoanlaittoa. Ne asiat piti tehdä juuri silloin kun oltiin sovittu, että nähdään. Kyllä mustakin tuntuu välillä etten halua nähdä ketään, mutta. Jos on sovittu niin en sitten ala juuri silloin siivoamaan tai laittamaan ruokaa vaan hoidan ne ennen tai jälkeen. Kyseinen kaveri teki oharit jo toista kertaa peräkkäin. Alkaa pikku hiljaa ärsyttää. Miksei voida sanoa suoraan mikä mättää. Kaikki pääsisivät paljon helpommalla. Minun ei tarvitsisi miettiä mikä minussa on vialla eikä kaverin tarvitsisi enää selitellä.
Tuollaisia tilanteita on paljon, että joku tekee jotakin mitä en hyväksy ja mitä sitten jään ihmettelemään. Haluaisin kysyä suoraan mikä mättää, mutta en uskalla sillä ajattelen ajavani ne ihmiset kokonaan pois ja haluan pysyä mahdollisimman neutraalina. En kiusallanikaan anna yhtään juorunaiheita...
Joskus kuitenkin pimahtaa. Eilinen esimerkki taas on hyvä siitä. Kauan aikaa olen seurannut vierestä kuinka veljen perhe kohtelee heidän 4-vuotiastaan. Joka viikonloppu se törkätään johonkin yökylään jotta veli pääsee ryyppäämään puolisonsa kanssa. Ehdotin sitten eilen puhelimessa veljen puolisolle, jospa heidän lapsensa eli meidän muksun serkku tulisi leikkimään meille. "Soitan sulle vähän ajan päästä, me ollaan kaupoilla." Vähän ajan päästä tuli tekstari. "Ei se halua tulla, on kiukutellu koko viikon, varmaan ikävöi isäänsä." Veli tekee siis reissuhommia ja ollut pois jo kohta kuukauden.
Mutta tuo 4-vuotias veljentytär ei ole halunnut nähdä meitä pitkään aikaan ja meidän lapsella on ollut serkkuaan ikävä. Aloin sitten ihmettelemään viesteissä mikä mättää. Ja kirjoitin vielä pieni provoaminen mielessä siitä kuinka lapsi ei koskaan näe isänsä sukulaisia vaan äidin sukua joka päivä. Siinä me aikamme kinasteltiin tekstareissa kun otti aivoon koko tilanne. Mitä pahaa me ollaan lapselle tehty kun ei hän halua meitä nähdä? Missä vika? Kaikki kysymykset pyöri mielen päällä siinä tekstaillessa. Lopulta meni hermot niin että annoin oikeiden ajatusten tulla päivänvaloon. "En yhtään ihmettele että teidän lapselle tulee käytöshäiriöitä, mitä olen sivusta kattonut teidän touhua", näpyttelin. "Kannattasko harkita lapselle jotakin psykiatria noiden häiriöiden selvittämiseksi, eihän se ole normaalia että aletaan vihaan sukulaisia noin vain ilman syytä", jatkoin vielä. Siinä vaiheessa meni kyllä jo yli, myönnän sen. "Kukakohan tässä psykiatria tarvii", tuli vastaus. "Syytätkö mua sun lapsen käytöshäiriöistä? Itehän olet muksus kasvattanut", vastasin. Ja sitten kadutti koko homma niin, että pyysin jo anteeksi seuraavassa viestissä "Anteeksi, tuli sanottua pahasti, en tarkottanut".
Tuossa hyvä esimerkki miksi ehkä olisi joskus hyvä pitää turpa kiinni ja antaa olla. Mutta en haluaisi millään antaa ollakaan vaan asiat olisi hyvä pystyä selvittämään. Vihaan sitä että kysymykset jää roikkumaan. Mutta en sitten osaa ilmeisesti asiallisesti selvittää mitään...Tuo tekstiviestikinastelu johtui ihan kuukausien patoutumista veljen puolisoa kohtaan. Se vaan aukesi siinä eikä tarvinnut kun sen viimesen pisaran. Tiesin kyllä että sekin aika oli tulossa. Ei asioita vaan pysty pitään sisällä hirvittävän pitkiä aikoja. Minä en ainakaan pysty.
Lopputulos: tuskin puhutaan enää montaa lausetta veljen morsiamen kanssa. Sen hinnan siitä maksoin, että annoin tulla mielipiteiden julki. Niin luultavasti kävisi myös em. kaverin kanssa. Mitä tästä opimme. Pitää alistua omaan asemaan ja olla valittamatta...
tiistaina, elokuuta 25
Kuulumisia pahan olon keskeltä
Olen kärsinyt tässä aivan järkyttävästä migreenistä. Sellasesta mihin ei lääkkeet auta enää. Juuri kun pääsin eroon migreeninestolääkkeistä neurologin kehoituksesta, niin tänään oma terveyskeskuslääkäri käski alottaa taas niiden syömisen. Lisäksi sain uuden reseptin niskoihin jotka ovat aivan jumissa, lähetteen fysikaaliseen ja lääkäri lupasi alkaa tekemään mulle akupunktiohoitoa siellä terveyskeskuksessa. Sanoin, että se on tehonnut muhun aikasemminkin. Nyt saan sitä sitten lääkärin tekemänä eikä tarvitse maksaa kalliista yksityisestä fysikaalisesta. Tosin aion sinne yksityiselle kuitenkin eksyä jossain vaiheessa muuten hierotuttamaan tuota hartiaseutua. Taas.
Viime viikolla kävin päivystyksessä kun en enää jaksanut migreeniä. Ne olis laittaneet mulle tipan min. viideksi tunniksi, mutta sanoin ettei mulla ole aikaa sellaseen...Sitten ne päättikin hoitaa sen piikillä ja diapamilla (se on se yleinen katkasu). Lopulta pääsin aika nopeasti kotiin ja sen koktailin tuloksena olin aika väsynyt. Ei tahtonut silmät pysyä auki. Muutaman tunnin päästä olo virkistyi ja migreeni palasi. Se siitä päivystyksen katkasusta.
Kaikista eniten tässä ottaa pattiin se että mitään ei voi tehdä. Koko ajan kamala kipu päällä. Uskaltaako kukaan edes arvata kuinka rankkaa on ollut aina vain äkäisemmäksi muuttuvan taaperon kanssa juuri nyt?
Viime viikolla kävin päivystyksessä kun en enää jaksanut migreeniä. Ne olis laittaneet mulle tipan min. viideksi tunniksi, mutta sanoin ettei mulla ole aikaa sellaseen...Sitten ne päättikin hoitaa sen piikillä ja diapamilla (se on se yleinen katkasu). Lopulta pääsin aika nopeasti kotiin ja sen koktailin tuloksena olin aika väsynyt. Ei tahtonut silmät pysyä auki. Muutaman tunnin päästä olo virkistyi ja migreeni palasi. Se siitä päivystyksen katkasusta.
Kaikista eniten tässä ottaa pattiin se että mitään ei voi tehdä. Koko ajan kamala kipu päällä. Uskaltaako kukaan edes arvata kuinka rankkaa on ollut aina vain äkäisemmäksi muuttuvan taaperon kanssa juuri nyt?
lauantaina, elokuuta 22
Riippuvaisuutta
Äiti ostaa hurjat määrät maitoa. Äidin on pakko saada päivittäin tupakkaa, kahvia ja maitoa. En tiennytkään että maitoon voi jäädä koukkuun. Kysyin kerran äidiltä, että joisitko kerrankin ruoan kanssa vettä maidon sijaan, niin vastaus oli "en pysty". Onko se lie enemmänkin sitten pakkomielle? Mitä tapahtuu jos ei saakaan maitoa ruoan kanssa? Mikä pelko se mahtaa olla...
On pelottavaa mistä kaikesta ihminen voikaan tulla riippuvaiseksi. Päihteiden ja kofeiinin lisäksi. Ja jos joku riippuvuus päihitetään, tilalle astuu usein joku muu riippuvuus.
Peliriippuvuus
Seksiriippuvuus
Nettiriippuvuus
Puhelinriippuvaisuus
Läheisriippuvuus
Kipuriippuvaisuus
Adrenaliiniriippuvuus
"Vaikka mitään kemiallisia aineita ei nautita, aivojen välittäjäaineisiin nämä riippuvuudet ja niitä vakavammat addiktiot vaikuttavat samansuuntaisesti kuin päihteet. Ne saavat aikaan dopamiinitulvahduksen ja nopeasti syntyvän mielihyvän tunteen. Ja tähän kun tottuu, himo kasvaa."
Nykyaika mahdollistaa riippuvuuden mitä erilaisimpiin asioihin. Itse olen ainakin osittain riippuvainen netistä ja puhelimesta. Tupakanpolton lopetin heti raskaaksi tultuani. Sitä ennen poltin n. 10 vuotta. Mietin tuliko tilalle sitten jokin muu riippuvuus...Ei nyt onneksi heti tule mieleen. Tai sitten se on jotakin hyvin tiedostamatonta.
Mitä tapahtuisi jos netti kaatuisi koko maailmasta ja puhelimen käyttö lopetettaisiin? Menisimmekö aivan sekaisin jos hukkaisimme kaikki tuttavat naamakirjasta ja nopean yhteydenpidon puhelimella. Kauhukuvat siintävät mielessäni.
Olen ainakin joskus kärsinyt myös läheisriippuvuudesta. Rakkaudenkaipuussa tarrauduin mustasukkaisena poikaystävääni kuin elämän viimeiseen oljenkorteen. Olo oli turvaton ilman sitä toista. Sitä on sivullisen erittäin vaikea ymmärtää. Menettämisen pelko eli arjessa. Olin sisältä rikki. Yritin korvata lapsuuden rakkaudettoman elämän poikaystävän rakkaudella ja rakkauden eteen oli taisteltava.
Mistä sinä olet, tai olet ollut riippuvainen?
On pelottavaa mistä kaikesta ihminen voikaan tulla riippuvaiseksi. Päihteiden ja kofeiinin lisäksi. Ja jos joku riippuvuus päihitetään, tilalle astuu usein joku muu riippuvuus.
Peliriippuvuus
Seksiriippuvuus
Nettiriippuvuus
Puhelinriippuvaisuus
Läheisriippuvuus
Kipuriippuvaisuus
Adrenaliiniriippuvuus
"Vaikka mitään kemiallisia aineita ei nautita, aivojen välittäjäaineisiin nämä riippuvuudet ja niitä vakavammat addiktiot vaikuttavat samansuuntaisesti kuin päihteet. Ne saavat aikaan dopamiinitulvahduksen ja nopeasti syntyvän mielihyvän tunteen. Ja tähän kun tottuu, himo kasvaa."
Nykyaika mahdollistaa riippuvuuden mitä erilaisimpiin asioihin. Itse olen ainakin osittain riippuvainen netistä ja puhelimesta. Tupakanpolton lopetin heti raskaaksi tultuani. Sitä ennen poltin n. 10 vuotta. Mietin tuliko tilalle sitten jokin muu riippuvuus...Ei nyt onneksi heti tule mieleen. Tai sitten se on jotakin hyvin tiedostamatonta.
Mitä tapahtuisi jos netti kaatuisi koko maailmasta ja puhelimen käyttö lopetettaisiin? Menisimmekö aivan sekaisin jos hukkaisimme kaikki tuttavat naamakirjasta ja nopean yhteydenpidon puhelimella. Kauhukuvat siintävät mielessäni.
Olen ainakin joskus kärsinyt myös läheisriippuvuudesta. Rakkaudenkaipuussa tarrauduin mustasukkaisena poikaystävääni kuin elämän viimeiseen oljenkorteen. Olo oli turvaton ilman sitä toista. Sitä on sivullisen erittäin vaikea ymmärtää. Menettämisen pelko eli arjessa. Olin sisältä rikki. Yritin korvata lapsuuden rakkaudettoman elämän poikaystävän rakkaudella ja rakkauden eteen oli taisteltava.
Mistä sinä olet, tai olet ollut riippuvainen?
perjantaina, elokuuta 21
Laiskuudesta uuteen nousuun!
Eilen oli kamala olo fyysisesti, mikä sitten toi stressiin vain lisää potkua. Oli sellainen oli että flunssa iskee. Joka paikkaa kolotti ja kurkku kipuili. Olin myös todella väsynyt. Mutta tänään olo on kohentunut ja päätin taas kokeilla pilateksen kiinteyttävää jumppaa kun sain lapsen päiväunille. Pari päivää sitten kokeilin tuota uutta jumppadvd:tä ensimmäistä kertaa, joten paikkojen kolotus eilen johtui varmastikin siitä. Tänään harjoittelu tuntui jo aika hyvältä. Vuosia sitten harjoittelin Pilateksen metodeilla kotona, mutta nyt sain seurata mallijumppaajaa ja nähdä kuinka liikkeet tehdään oikein. Olen löytänyt lajini! Se ei rasita selkää eikä se ole sellaista riuhtomista ja repimistä kuin useimmat jumpat joissa vedetään kuin viimeistä päivää. Suosittelen Pilatesta kaikille ja se käy varmasti myös selkävaivaisille! Yllä olevan dvd:n sain HyväTerveys-lehden mukana. Ostin uusimman irtonumeron hintaan 4,90 €. Netistä tilattuna sama dvd maksaa jo pelkästään n. 9 euroa. Lehti dvd:llä oli siis mielestäni hyvä ostos!
Nyt kun saisin tämän innon pidettyä...:) Pitäkää peukkuja!
keskiviikkona, elokuuta 19
Tunnesyöpöttely
Pienenä kun olin flunssassa tai angiinassa tai missä tahansa sänkyyn kaatavassa taudissa niin äidillä oli tapana hoitaa minua järjestämällä herkkuja sänkyyn. Sain oikein toivoa mitä haluaisin kaupasta. No senhän tietää mitä kauppalistalta löytyi. Sipsiä, karkkia, jäätelöä...Normaaliruokaa ei tarvinnut syödä. Sain vain lohturuokaa, ruokalohdutusta. Kyllähän se lapsena tuntuu hyvältä, mutta näin aikuisena ei enää niinkään. En ole nimittäin päässyt tuosta lohtusyöpöttelystä millään irti.
Kun ahdistaa, kaipaan herkkuja.
Kun olen iloinen, kaipaan herkkuja.
Kun olen hermostunut, kaipaan herkkuja.
Kun minulla on hyvää seuraa, kaipaan herkkuja.
Jos juhlin jotakin, kaipaan herkkuja.
Joka tunnetilaan haluan syömistä.
On ollut todella pitkän taistelun aikaansaannosta, että ylimääräisiä raskauskiloja on tippunut jo kymmenen. Mutta haluaisin olla vieläkin hoikempi, eikä tähän auta sisäinen-kauneus-saarnatkaan. Eikä se lohduta, että olenhan minä sitä tätä ja tuota, muuta. Mikään ei lohduta. Haluan painaa sen verran kuin 10 vuotta sitten kun olin hoikkaakin hoikempi. Kuitenkaan en kärsi pakkomielteestä laihdutuksen suhteen (luojan kiitos, se tästä vielä puuttuisi!). Tunnen suurta surua ja tuskaa joka kerta kun eksyn blogille jossa jollakulla anorektikolla törröttää luut rumasti, mutta he haluavat painaa aina vain vähemmän ja vähemmän. Omat tavoitteeni ovat kuitenkin realistiset. En ole lihava, vaan normaalipainoinen. Jos en olisi näin saamaton, saisin varmasti itseni tyydyttävään kuntoon(lue:tarpeeksi hyvän näköiseksi) pelkästään liikunnalla. Mutta kun minulle ei olla suotu extraenergiaa tai lapsenvahtia liikuntaharrastuksen ylläpitämiseen, no can do. Pitää vaan sinnikkäästi yrittää pysyä erossa iki-ihanasta fazerin sinisestä tai supersalmiakista tai siitä pienestä nautinnosta joka kutsuu joka kauppareissulla luokseen -> geishapatukasta ;)
Tässä ei ole edes kyse toisten miellyttämisestä, vaikka joiltakin tahoilta painosta saa kuullakin. Ei tosin enää kun raskauskilot ovat suurinpiirtein poissa. Vaan tässä on kyse vain ja ainoastaan minusta. Siitä että tunnen itseni hyväksi ulkokuoressani ja siitä että tunnen onnistuneeni jossakin jos olen pystynyt välttelemään herkkuja, ylenpalttista syöpöttelyä ja sen tuomaa lohtua muihin keinoihin. Tosin enää ei monia muita keinoja ole jäljellä..! Laihdutusryhmän ohjaaja kehoitti myös etsimään iloja muualta kun ruoasta(siis toden totta olen ollut laihdutusryhmässä parin ylimääräisen kilon vuoksi!). Muita keinoja on esim. huumori ja se iänikuinen liikunta johon jaksaa panostaa kerralla max. 2 viikkoa ja taas tulee väsähdys. Tämä on tämmöinen oravan pyörä...Revi siitä huumoria sitten vielä...!
Kaikesta huolimatta olen ollut viisas ja oppinut jotakin. Oman lapsen kohdalla toimin aivan toisin. Kipeänä syödään vitamiinipitoisia hedelmiä tai vaikkapa marjoja NORMAALIruokien lisäksi. Sekä yritän olla yhdistämättä ruokaa ja hyvää/pahaa- oloa toisiinsa lapsen silmissä (lue: syön illalla salaa suklaata ja muita herkkuja kun lapsi jo nukkuu..).
Kun ahdistaa, kaipaan herkkuja.
Kun olen iloinen, kaipaan herkkuja.
Kun olen hermostunut, kaipaan herkkuja.
Kun minulla on hyvää seuraa, kaipaan herkkuja.
Jos juhlin jotakin, kaipaan herkkuja.
Joka tunnetilaan haluan syömistä.
On ollut todella pitkän taistelun aikaansaannosta, että ylimääräisiä raskauskiloja on tippunut jo kymmenen. Mutta haluaisin olla vieläkin hoikempi, eikä tähän auta sisäinen-kauneus-saarnatkaan. Eikä se lohduta, että olenhan minä sitä tätä ja tuota, muuta. Mikään ei lohduta. Haluan painaa sen verran kuin 10 vuotta sitten kun olin hoikkaakin hoikempi. Kuitenkaan en kärsi pakkomielteestä laihdutuksen suhteen (luojan kiitos, se tästä vielä puuttuisi!). Tunnen suurta surua ja tuskaa joka kerta kun eksyn blogille jossa jollakulla anorektikolla törröttää luut rumasti, mutta he haluavat painaa aina vain vähemmän ja vähemmän. Omat tavoitteeni ovat kuitenkin realistiset. En ole lihava, vaan normaalipainoinen. Jos en olisi näin saamaton, saisin varmasti itseni tyydyttävään kuntoon(lue:tarpeeksi hyvän näköiseksi) pelkästään liikunnalla. Mutta kun minulle ei olla suotu extraenergiaa tai lapsenvahtia liikuntaharrastuksen ylläpitämiseen, no can do. Pitää vaan sinnikkäästi yrittää pysyä erossa iki-ihanasta fazerin sinisestä tai supersalmiakista tai siitä pienestä nautinnosta joka kutsuu joka kauppareissulla luokseen -> geishapatukasta ;)
Tässä ei ole edes kyse toisten miellyttämisestä, vaikka joiltakin tahoilta painosta saa kuullakin. Ei tosin enää kun raskauskilot ovat suurinpiirtein poissa. Vaan tässä on kyse vain ja ainoastaan minusta. Siitä että tunnen itseni hyväksi ulkokuoressani ja siitä että tunnen onnistuneeni jossakin jos olen pystynyt välttelemään herkkuja, ylenpalttista syöpöttelyä ja sen tuomaa lohtua muihin keinoihin. Tosin enää ei monia muita keinoja ole jäljellä..! Laihdutusryhmän ohjaaja kehoitti myös etsimään iloja muualta kun ruoasta(siis toden totta olen ollut laihdutusryhmässä parin ylimääräisen kilon vuoksi!). Muita keinoja on esim. huumori ja se iänikuinen liikunta johon jaksaa panostaa kerralla max. 2 viikkoa ja taas tulee väsähdys. Tämä on tämmöinen oravan pyörä...Revi siitä huumoria sitten vielä...!
Kaikesta huolimatta olen ollut viisas ja oppinut jotakin. Oman lapsen kohdalla toimin aivan toisin. Kipeänä syödään vitamiinipitoisia hedelmiä tai vaikkapa marjoja NORMAALIruokien lisäksi. Sekä yritän olla yhdistämättä ruokaa ja hyvää/pahaa- oloa toisiinsa lapsen silmissä (lue: syön illalla salaa suklaata ja muita herkkuja kun lapsi jo nukkuu..).
tiistaina, elokuuta 18
Menis jo ohi...
"Lapsi on kiukkuinen, masentunut, hapan, tottelematon, pisteliäs, nenäkäs tai jopa kyyninen. Myös epärealistiset fantasiat ovat uhmaikäiselle tyypillisiä." Näin kertoo Wikipedia uhmaiän oireista. Minulla ei taida olla mitään lisättävää. Minusta on viety kaikki mehut ja väsyneenä olen raahautunut tietokoneen ääreen kertomaan sen tänne. Luojan kiitos, lapsi nukkuu. Jälleen kerran vietän omaa aikaani puolikuolleena mutta onnellisena siitä että minun ja lapsen päivä on pulkassa. Toivon että tämä vaihe menee ohi nopeasti.
sunnuntaina, elokuuta 16
Kuvista...
Yritän saada digikameramme tässä kondikseen mahdollisimman pian, jotta saan itse ottaa kuvia tänne blogia koristamaan. Yhden tämän kesän otoksen haluan jakaa kanssanne kuitenkin nyt jo. Tämän on ottanut mies kamerakännykällään kalareissulla...Mies vaan totesi kun nosti saaliin vedestä "aha, kalaa salaatilla" :D Joku rehu oli siis tarttunut ahvenen mukaan.
Ulkoinen järjestys, sisäinen sekamelska?
Olen yrittänyt tässä tehdä kaikkea kehittävää ja yksi aloittamani projekti on keittiöiden kaappien siivous. Joka aamu siivoan yhden kaapin, ettei tule työrupeamaa liiaksi ;) Jotenkin tuntuu, että kun ne kipot ja kattilatkin ovat ojennuksessa niin itsekin tunnen levollisuutta. Siivoamisesta ylipäätänsä olen samaa mieltä.
Jos on paska olo ja mieli maassa niin tässä asioita jotka tehoavat useimmiten minuun...
* herkuttelu (karkkia, sipsiä, suklaata tai muuta lemppariruokaa)
* hyvä kirja
* hyvä lehti (mulla toimii naistenlehdet ja juorulehdet tms. muotilehdet)
* hyvä elokuva
* menen lattialle vaakatasoon, tyyny pään alle ja rentoutumiscd:n kuuntelua korvalapuilla.
* hikiliikuntaa ja sen päälle virkistävä suihku
* metsässä retkeily
* hieronta
* tee-se-itse kasvohoito, jalkahoito, kynsien lakkaus tai muu kaunistautumisrituaali.
* maalaaminen
* käsityöt tai ihan mikä vaan askartelu
* siivoaminen
* kirjoittaminen
* matka pois arjen kuvioista
* haaveilu
* shoppailu
Olikohan vielä jotain muuta. Jos tulee mieleen niin lisään jälkeenpäin. Mutta yleensä ihminen yrittää auttaa itseään kaikilla mahdollisilla tavoilla ja eri asiat tuovat eri ihmisille hyvää mieltä.
Viime kirpparireissulta löysin pari uutta kirjaa ja toista niistä olen jo lukenut aina kun olen ehtinyt. Suosittelen sitä ihan kaikille, mutta eniten se saattaa kolahtaa niihin jotka elävät tai ovat lähiaikoina eläneet pienen vauvan kanssa arkea.
Kirja: Ruuhkavuosi
Kirjoittanut: Pauliina Susi
Olen lukenut elämäni aikana paljon erilaista kirjallisuutta jotka liittyvät self-help-osastoon. Välillä sorrun hömppään kuten horoskooppi- tai unientulkintakirjoihin. Kaikkea sitä ihminen joskus tekeekin löytääkseen itsensä ja oppiakseen tulkitsemaan ja tuntemaan itseänsä paremmin. Joskus tulee lukkoja joidenka avaamiseen tarvitaan kaikupohjaa ja ammattitulkkia (lue:kallonkutistajaa).
Minun kaikupohjani (mtk:n sairaanhoitaja) ei ole ilmeisesti vieläkään palannut sairaslomalta, sillä perjantaina ei odotettua puhelua tullutkaan...Huomenna alkaa jälleen arki ja puhelinsoiton odottaminen. Tiistaina soitan taas itse jos ei aamupäivään mennessä ole kuulunut jo jotain. Tässä on kuitenkin odoteltu jo liiaksi asti!
Jos on paska olo ja mieli maassa niin tässä asioita jotka tehoavat useimmiten minuun...
* herkuttelu (karkkia, sipsiä, suklaata tai muuta lemppariruokaa)
* hyvä kirja
* hyvä lehti (mulla toimii naistenlehdet ja juorulehdet tms. muotilehdet)
* hyvä elokuva
* menen lattialle vaakatasoon, tyyny pään alle ja rentoutumiscd:n kuuntelua korvalapuilla.
* hikiliikuntaa ja sen päälle virkistävä suihku
* metsässä retkeily
* hieronta
* tee-se-itse kasvohoito, jalkahoito, kynsien lakkaus tai muu kaunistautumisrituaali.
* maalaaminen
* käsityöt tai ihan mikä vaan askartelu
* siivoaminen
* kirjoittaminen
* matka pois arjen kuvioista
* haaveilu
* shoppailu
Olikohan vielä jotain muuta. Jos tulee mieleen niin lisään jälkeenpäin. Mutta yleensä ihminen yrittää auttaa itseään kaikilla mahdollisilla tavoilla ja eri asiat tuovat eri ihmisille hyvää mieltä.
Viime kirpparireissulta löysin pari uutta kirjaa ja toista niistä olen jo lukenut aina kun olen ehtinyt. Suosittelen sitä ihan kaikille, mutta eniten se saattaa kolahtaa niihin jotka elävät tai ovat lähiaikoina eläneet pienen vauvan kanssa arkea.
Kirja: Ruuhkavuosi
Kirjoittanut: Pauliina Susi
Olen lukenut elämäni aikana paljon erilaista kirjallisuutta jotka liittyvät self-help-osastoon. Välillä sorrun hömppään kuten horoskooppi- tai unientulkintakirjoihin. Kaikkea sitä ihminen joskus tekeekin löytääkseen itsensä ja oppiakseen tulkitsemaan ja tuntemaan itseänsä paremmin. Joskus tulee lukkoja joidenka avaamiseen tarvitaan kaikupohjaa ja ammattitulkkia (lue:kallonkutistajaa).
Minun kaikupohjani (mtk:n sairaanhoitaja) ei ole ilmeisesti vieläkään palannut sairaslomalta, sillä perjantaina ei odotettua puhelua tullutkaan...Huomenna alkaa jälleen arki ja puhelinsoiton odottaminen. Tiistaina soitan taas itse jos ei aamupäivään mennessä ole kuulunut jo jotain. Tässä on kuitenkin odoteltu jo liiaksi asti!
perjantaina, elokuuta 14
Äiti aivopesee
Niin kauan kun vaan muistan on äiti yrittänyt käännyttää minusta himouskovaista. Ja niin kuin moni varmasti tietää, että sellainen raivoisa käännytysyrittäminen saa yleensäkin ihmisen juoksemaan juuri päinvastaiseen suuntaan. Jokainen löytäköön itse "oman jumalansa" ja uskontonsa sitä kautta minkä itse kokee oikeaksi. Eikö niin?
Veljeni 4-vuotias tytär oli kuulemma ollut hoidossa hiljattain äidin luona. Sanoin kyllä veljelle, että ei kannata oikeasti luottaa lasta äidin hoitoon, mutta olivat ilmeisesti tarvinneet aika kipeästi hoitajaa tuolloin lapselleen - joten äiti sai kelvata.
Kun heidän lapsensa oli taas kotona oli hän puhunut jatkuvasti siitä kuinka jeesus pelastaa ja muuta jeesushöpinää. Siitä selvisikin mistä tuollaiset puheet ovat peräisin koska ne alkoivat heti kun tyttö tuli äidiltä hoidosta. Äiti on siis yrittänyt aivopestä 4-vuotiasta lasta ilman vanhempien suostumusta uskonnolliseen kiihkoluennointiin. Jälleen kerran olin aika järkyttynyt, mutten toki yllättynyt...
Veljeni 4-vuotias tytär oli kuulemma ollut hoidossa hiljattain äidin luona. Sanoin kyllä veljelle, että ei kannata oikeasti luottaa lasta äidin hoitoon, mutta olivat ilmeisesti tarvinneet aika kipeästi hoitajaa tuolloin lapselleen - joten äiti sai kelvata.
Kun heidän lapsensa oli taas kotona oli hän puhunut jatkuvasti siitä kuinka jeesus pelastaa ja muuta jeesushöpinää. Siitä selvisikin mistä tuollaiset puheet ovat peräisin koska ne alkoivat heti kun tyttö tuli äidiltä hoidosta. Äiti on siis yrittänyt aivopestä 4-vuotiasta lasta ilman vanhempien suostumusta uskonnolliseen kiihkoluennointiin. Jälleen kerran olin aika järkyttynyt, mutten toki yllättynyt...
tiistaina, elokuuta 11
Minä ja sosiaalinen verkko
Aluksi...
Ei ihmekään kun minuun ei olla otettu yhteyttä mtk:sta, siellä on väkeä sairaslomalla. Aivan kuten sekin hoitaja kenen piti minulle soittaa. Tuosta kuulin siis hetki sitten kun olin puhelimitse sinne yhteyksissä. Minua ei siis ollakaan tarkoituksenmukaisesti unohdettu! Päivän positiivinen uutinen...
Aikaa on kuitenkin kulunut ja olen joutunut itse tutkimaan internetin ihmeellisiä saloja. Olen etsinyt vastauksia siitä mikä minua vaivaa ja olen vahvasti sitä mieltä, että minulla on jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö. Parempaan diagnoosiin en itse pysty ja sen saavat vahvistaa tai hylätä ammattilaiset sitten kun niiden pakeille pääsen. Perjantaina sairaanhoitaja palaa sairaslomalta. Ainakin näillä näkymin. Silloin tavoittaa soittopyyntönikin.
Tänään minulla on ollut kuitenkin ihan hyvä olo. Tieto siitä että huomenna miehellä alkaa kahden päivän vapaat, vaikuttaa olotilaani varmasti. On ollut tuskastuttavan tylsää olla neljän seinän sisällä kahdestaan lapsen kanssa. Tai tyhjällä kotipihan leikkikentällä. Kaupassa ollaan käyty ja kerran moikkaamassa miestä työpaikallaan, siinä se. Seinät kaatuilevat päälle ja huomaan sosiaalisen verkostoni olevan erittäin heikko. Luin eilen kirjahyllystä kaivamaani kirjaa Äidin kielletyt tunteet(väestöliitto 2008). Siinä kirjoitettiin äitiyden ihanteellisesta sosiaalisesta ympäristöstä mm. näin:
"Sosiaalinen ihanneympäristö koostuu läheisten, ammattitahojen ja yhteiskunnan muodostamasta verkosta, josta äidillä ja lapsella ei ole vaaraa tipahtaa ulos. Vaikka jokaisen äidin henkilökohtaisen paratiisin yksityiskohdat vaihtelevat, kyseinen unelmien paikka lienee useimmille äideille sellainen, jossa äidillä ja lapsella on rikas ja vaihteleva sosiaalinen elämä, mielekästä tekemistä sekä mahdollisuus tukeen ja lepoon."
Tuo oli kuin minulle kirjoitettu. Ja varmasti monelle muullekin äidille. Kirjassa kirjoitetaan myös siitä kuinka...
"Paratiisissa eri-ikäiset lapset voivat leikkiä keskenään ja temmeltää vapaasti. Lapsen isä(tai uusi kumppani) on ymmärtäväinen ja auttava juuri sopivalla tavalla. Paratiisissa muiden lasten äitien kanssa voi vaihtaa kokemuksia ja saada apua, jos itsellä on kiireitä tai tarve nukkua jonkun tunnin. Joidenkin paratiisiin kuuluu ehkä myös omat sukulaiset: oma äiti, isä, sisarukset, tädit, serkut. Puolisonkin sukulaiset hyväksytään, mikäli eivät määräile tai puutu liikaa. Toimivat lastentarhat ja ammattiauttajat ovat tarjolla silloin, kun heitä kaipaa, eivätkä maksa liikaa."
Sanat kolahtavat ja tajuan vielä enemmän kuinka olen joutunut ulos lapseni kanssa sosiaalisesta verkosta. Tuntuu että useampi asia kaatuu aikatauluongelmien takia. Perhekerhot ovat meille sopimattomaan aikaan aamupäivästä puolituntia sen jälkeen kun ollaan vasta herätty. Musiikkikerhoista olen haaveillut, mutta ne ovat aivan liian kalliita. Yleisillä leikkikentillä näkee pieniä lapsia vanhempiensa kanssa todella harvoin eivätkä he ole suomalaiseen tapaans innostuneita luomaan kontaktia muihin vanhempiin. Toisaalta täällä pienessä kaupungissa lasten puuhapaikat ovat muutoinkin vähissä. Monilla on jo valmiina sosiaalinen verkko joka koostuu sukulaisista, ystävistä ja hoitopaikoista. Joillekin ne asiat on suotu itsestäänselviksi.
Ei ihmekään kun minuun ei olla otettu yhteyttä mtk:sta, siellä on väkeä sairaslomalla. Aivan kuten sekin hoitaja kenen piti minulle soittaa. Tuosta kuulin siis hetki sitten kun olin puhelimitse sinne yhteyksissä. Minua ei siis ollakaan tarkoituksenmukaisesti unohdettu! Päivän positiivinen uutinen...
Aikaa on kuitenkin kulunut ja olen joutunut itse tutkimaan internetin ihmeellisiä saloja. Olen etsinyt vastauksia siitä mikä minua vaivaa ja olen vahvasti sitä mieltä, että minulla on jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö. Parempaan diagnoosiin en itse pysty ja sen saavat vahvistaa tai hylätä ammattilaiset sitten kun niiden pakeille pääsen. Perjantaina sairaanhoitaja palaa sairaslomalta. Ainakin näillä näkymin. Silloin tavoittaa soittopyyntönikin.
Tänään minulla on ollut kuitenkin ihan hyvä olo. Tieto siitä että huomenna miehellä alkaa kahden päivän vapaat, vaikuttaa olotilaani varmasti. On ollut tuskastuttavan tylsää olla neljän seinän sisällä kahdestaan lapsen kanssa. Tai tyhjällä kotipihan leikkikentällä. Kaupassa ollaan käyty ja kerran moikkaamassa miestä työpaikallaan, siinä se. Seinät kaatuilevat päälle ja huomaan sosiaalisen verkostoni olevan erittäin heikko. Luin eilen kirjahyllystä kaivamaani kirjaa Äidin kielletyt tunteet(väestöliitto 2008). Siinä kirjoitettiin äitiyden ihanteellisesta sosiaalisesta ympäristöstä mm. näin:
"Sosiaalinen ihanneympäristö koostuu läheisten, ammattitahojen ja yhteiskunnan muodostamasta verkosta, josta äidillä ja lapsella ei ole vaaraa tipahtaa ulos. Vaikka jokaisen äidin henkilökohtaisen paratiisin yksityiskohdat vaihtelevat, kyseinen unelmien paikka lienee useimmille äideille sellainen, jossa äidillä ja lapsella on rikas ja vaihteleva sosiaalinen elämä, mielekästä tekemistä sekä mahdollisuus tukeen ja lepoon."
Tuo oli kuin minulle kirjoitettu. Ja varmasti monelle muullekin äidille. Kirjassa kirjoitetaan myös siitä kuinka...
"Paratiisissa eri-ikäiset lapset voivat leikkiä keskenään ja temmeltää vapaasti. Lapsen isä(tai uusi kumppani) on ymmärtäväinen ja auttava juuri sopivalla tavalla. Paratiisissa muiden lasten äitien kanssa voi vaihtaa kokemuksia ja saada apua, jos itsellä on kiireitä tai tarve nukkua jonkun tunnin. Joidenkin paratiisiin kuuluu ehkä myös omat sukulaiset: oma äiti, isä, sisarukset, tädit, serkut. Puolisonkin sukulaiset hyväksytään, mikäli eivät määräile tai puutu liikaa. Toimivat lastentarhat ja ammattiauttajat ovat tarjolla silloin, kun heitä kaipaa, eivätkä maksa liikaa."
Sanat kolahtavat ja tajuan vielä enemmän kuinka olen joutunut ulos lapseni kanssa sosiaalisesta verkosta. Tuntuu että useampi asia kaatuu aikatauluongelmien takia. Perhekerhot ovat meille sopimattomaan aikaan aamupäivästä puolituntia sen jälkeen kun ollaan vasta herätty. Musiikkikerhoista olen haaveillut, mutta ne ovat aivan liian kalliita. Yleisillä leikkikentillä näkee pieniä lapsia vanhempiensa kanssa todella harvoin eivätkä he ole suomalaiseen tapaans innostuneita luomaan kontaktia muihin vanhempiin. Toisaalta täällä pienessä kaupungissa lasten puuhapaikat ovat muutoinkin vähissä. Monilla on jo valmiina sosiaalinen verkko joka koostuu sukulaisista, ystävistä ja hoitopaikoista. Joillekin ne asiat on suotu itsestäänselviksi.
lauantaina, elokuuta 8
Äiti ja paloittelusurmaaja
Äiti kuuli tänään pelottavan asian tuttavaltaan. Aloitanpa ensin kuitenkin alusta.
Kuusi vuotta sitten äiti oli mielisairaalassa hoidossa. Äiti oli mennyt ilmeisesti hoitoon vapaaehtoisesti sillä ei ollut joutunut suljetulle. Sai tehdä kävelyretkiä lähimaastossa päivisin. Yksi päivä äiti sanoi lähtevänsä kävelylle. Yksi potilaista halusi lähteä mukaan. Hän oli entinen saatananpalvoja, parikymppinen nuori mies. Äiti oli ihmetellyt hiukan miksi hän haluaa liittyä seuraan, mutta ottanut pojan mukaan kävelylle. He olivat kävelleet sairaalan tien päähän ja kääntyneet takaisin. Pihassa he olivat vielä päättäneet kävellä pienen kierroksen lähimetsän poluilla.
Äiti oli kävellyt edellä, poika perässä. Yhtäkkiä poika oli sanonut äidille: "sinä et taida vielä oikein tuntea saatanaa?". Äiti uskovaisena oli siihen vastannut "en tunne, enkä haluakaan!" ja jatkanut matkaa takaisin sairaalaan.
Samalla osastolla sairaalassa oli tyttö jolla oli ties mitä psyykkisiä ongelmia. Se tyttö oli alkanut seurustelemaan tuon ex-saatananpalvojan kanssa. Tyttö on äidin tuttavan lapsi. Myöhemmin kun nuoripari pääsi sairaalasta, he olivat muuttaneet yhteiseen asuntoonkin.
Tänään, kuusi vuotta myöhemmin, äiti kuuli tytön äidiltä puhelimessa, että kesällä poika oli vangittu osasyyllisenä rituaalimurhaan joka oli tehty 8-vuotta sitten. Poika oli ollut vapaana siis niin kauan ja jäänyt kiinni vasta tänä vuonna! Sama poika oli ollut kävelyllä mielisairaalan lähimetsässä äidin kanssa eikä kukaan tiennyt mitään taposta ja ruumiin paloittelusta (siitä murhasta oli kulunut siis 2 vuotta kun he olivat äidin kanssa samaan aikaan hoidossa mielisairaalassa). Tässä linkki jonka löysin juttuun:
http://www.ksml.fi/uutiset/keski-suomi/kaksi-miest%C3%A4-vastaa-syytteeseen-murhasta/446210
Jutussa oli siis ollut yhteensä 4 syyllistä.
Tässä vielä toinen linkki syytteistä.
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Paloittelusurmasta+kymmenen+vuoden+tuomiot/1135246682264
Kamalaa myös että viaton tyttö oli seurustellut ja jopa asunut rituaalimurhaajan kanssa! Tietämättä hänen salaamistaan teoista. Äidin tuttava myös kertoi kuinka poika oli ollut todella julma tyttöä kohtaan, sekoittanut hänen lääkedosetistaan lääkkeitä ja vaihdellut lokerosta toiseen, hakannut tyttöä ja ollut aivan sekaisin. Onneksi he ovat nyt kuitenkin eronneet ja tyttö säilynyt hengissä!
Niskavillat nousevat pystyyn jo tiedosta että myös äiti on kävellyt metsässä sairaan murhaajan kanssa...!
Kuusi vuotta sitten äiti oli mielisairaalassa hoidossa. Äiti oli mennyt ilmeisesti hoitoon vapaaehtoisesti sillä ei ollut joutunut suljetulle. Sai tehdä kävelyretkiä lähimaastossa päivisin. Yksi päivä äiti sanoi lähtevänsä kävelylle. Yksi potilaista halusi lähteä mukaan. Hän oli entinen saatananpalvoja, parikymppinen nuori mies. Äiti oli ihmetellyt hiukan miksi hän haluaa liittyä seuraan, mutta ottanut pojan mukaan kävelylle. He olivat kävelleet sairaalan tien päähän ja kääntyneet takaisin. Pihassa he olivat vielä päättäneet kävellä pienen kierroksen lähimetsän poluilla.
Äiti oli kävellyt edellä, poika perässä. Yhtäkkiä poika oli sanonut äidille: "sinä et taida vielä oikein tuntea saatanaa?". Äiti uskovaisena oli siihen vastannut "en tunne, enkä haluakaan!" ja jatkanut matkaa takaisin sairaalaan.
Samalla osastolla sairaalassa oli tyttö jolla oli ties mitä psyykkisiä ongelmia. Se tyttö oli alkanut seurustelemaan tuon ex-saatananpalvojan kanssa. Tyttö on äidin tuttavan lapsi. Myöhemmin kun nuoripari pääsi sairaalasta, he olivat muuttaneet yhteiseen asuntoonkin.
Tänään, kuusi vuotta myöhemmin, äiti kuuli tytön äidiltä puhelimessa, että kesällä poika oli vangittu osasyyllisenä rituaalimurhaan joka oli tehty 8-vuotta sitten. Poika oli ollut vapaana siis niin kauan ja jäänyt kiinni vasta tänä vuonna! Sama poika oli ollut kävelyllä mielisairaalan lähimetsässä äidin kanssa eikä kukaan tiennyt mitään taposta ja ruumiin paloittelusta (siitä murhasta oli kulunut siis 2 vuotta kun he olivat äidin kanssa samaan aikaan hoidossa mielisairaalassa). Tässä linkki jonka löysin juttuun:
http://www.ksml.fi/uutiset/keski-suomi/kaksi-miest%C3%A4-vastaa-syytteeseen-murhasta/446210
Jutussa oli siis ollut yhteensä 4 syyllistä.
Tässä vielä toinen linkki syytteistä.
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Paloittelusurmasta+kymmenen+vuoden+tuomiot/1135246682264
Kamalaa myös että viaton tyttö oli seurustellut ja jopa asunut rituaalimurhaajan kanssa! Tietämättä hänen salaamistaan teoista. Äidin tuttava myös kertoi kuinka poika oli ollut todella julma tyttöä kohtaan, sekoittanut hänen lääkedosetistaan lääkkeitä ja vaihdellut lokerosta toiseen, hakannut tyttöä ja ollut aivan sekaisin. Onneksi he ovat nyt kuitenkin eronneet ja tyttö säilynyt hengissä!
Niskavillat nousevat pystyyn jo tiedosta että myös äiti on kävellyt metsässä sairaan murhaajan kanssa...!
Täydellinen äiti
Haluan olla juuri sellainen.
Kävimme eilen pitkään yöhön taas keskusteluja mieheni kanssa. Ja ne keskustelut avasivat tilannettani toden teolla. Vastaus on ollut edessäni koko ajan, mutta enhän minä ole nähnyt metsää puilta. Mies avasi suunsa. Onneksi.
Olen pitänyt lapsestamme LIIAN hyvää huolta. Siis oikeasti. Lapsesta voi pitää hyvää huolta, mutta se voi joskus mennä myös liiallisuuksiin niin että muu-ja ennenkaikkea oma elämä kärsii. Kärsittyhän tässä on. ja kaikki ihan omaa syytä. Mies sanoi että ensimmäistä kertaa elämässään on nähnyt lasta hoidettavan näin kuin minulla on tapana. Stressaan ihan kaikesta lapseen liittyvässä. Seuraavassa asioita joista pidän kiinni vaikka sitten henki menisi...
* Lapsen on saatava raitista ilmaa joka päivä noin. 2 tuntia vähintään. Mieluiten leikkien.
* Lapsen on saatava 2 lämmintä ruokaa päivässä, kotiruokia mielellään. Ja eri lihat molemmilla kerroilla. Toinen ruoka klo 11.00 ennen päiväunia ja toinen klo 16-17.
* Joka päivä on saatava kalsiumia, vitamiineja ym. ruoasta.
* Päiväunet 1,5 h - 2 h riippuen päivän vilkkaudesta.
* Karkkia ja herkkuja mieluiten vain karkkipäivänä.
* Hampaat on pakko pestä joka ilta.
* Iltapesu on oltava joka ilta klo 19 jotta sen jälkeen kerkiää syödä, lukea iltasadun ja pestä hampaat.
* Nukkumaan klo 20.00.
* Lapsen olisi joka päivä nähtävä myös muita ihmisiä kun minut ja viikossa myös muita lapsia.
Tuossa joitakin "pakkomielteitä". Niistä luisuminen luultavasti saisi minussa aikaan todella ylisuuren stressin ja hermoromahduksen. Nyt vasta tajusin (miehen avustuksella) kuinka olen todellakin kehittänyt itselleni pakkomielteen! Näkeehän sen jo tästä tekstistäni. Ja oli erittäin terveellistä ja silmiä avaavaa kirjoittaa se tähän ylös! Nyt kun ongelma on tunnistettu, olisi aika tehdä jotain...
Seuraava pulma tuleekin tässä. Kuinka osaisin hellittää ja päästää irti? Mistä tämä hullunkurinen pakkomielle johtuu? Pakko olla hyvä äiti...Täydellinen äiti. En usko että syitä tarvitsee kaukaa hakea.
Mies sanoi: "Tiedäthän, että jos syöt esim. pizzaa joka päivä kahden vuoden ajan, luultavasti saisit siitä yliannostuksen". "Olet tainnut saada yliannostuksen tuosta lapsenhoidosta". Sillä hän tarkoitti sitä pakollista kuviota joka on siis pakko toistaa joka päivä. Järkyttävää...Mutta nyt ongelmani on saanut nimen. Kysymys kuuluukin; mitä minä teen sille?
Kävimme eilen pitkään yöhön taas keskusteluja mieheni kanssa. Ja ne keskustelut avasivat tilannettani toden teolla. Vastaus on ollut edessäni koko ajan, mutta enhän minä ole nähnyt metsää puilta. Mies avasi suunsa. Onneksi.
Olen pitänyt lapsestamme LIIAN hyvää huolta. Siis oikeasti. Lapsesta voi pitää hyvää huolta, mutta se voi joskus mennä myös liiallisuuksiin niin että muu-ja ennenkaikkea oma elämä kärsii. Kärsittyhän tässä on. ja kaikki ihan omaa syytä. Mies sanoi että ensimmäistä kertaa elämässään on nähnyt lasta hoidettavan näin kuin minulla on tapana. Stressaan ihan kaikesta lapseen liittyvässä. Seuraavassa asioita joista pidän kiinni vaikka sitten henki menisi...
* Lapsen on saatava raitista ilmaa joka päivä noin. 2 tuntia vähintään. Mieluiten leikkien.
* Lapsen on saatava 2 lämmintä ruokaa päivässä, kotiruokia mielellään. Ja eri lihat molemmilla kerroilla. Toinen ruoka klo 11.00 ennen päiväunia ja toinen klo 16-17.
* Joka päivä on saatava kalsiumia, vitamiineja ym. ruoasta.
* Päiväunet 1,5 h - 2 h riippuen päivän vilkkaudesta.
* Karkkia ja herkkuja mieluiten vain karkkipäivänä.
* Hampaat on pakko pestä joka ilta.
* Iltapesu on oltava joka ilta klo 19 jotta sen jälkeen kerkiää syödä, lukea iltasadun ja pestä hampaat.
* Nukkumaan klo 20.00.
* Lapsen olisi joka päivä nähtävä myös muita ihmisiä kun minut ja viikossa myös muita lapsia.
Tuossa joitakin "pakkomielteitä". Niistä luisuminen luultavasti saisi minussa aikaan todella ylisuuren stressin ja hermoromahduksen. Nyt vasta tajusin (miehen avustuksella) kuinka olen todellakin kehittänyt itselleni pakkomielteen! Näkeehän sen jo tästä tekstistäni. Ja oli erittäin terveellistä ja silmiä avaavaa kirjoittaa se tähän ylös! Nyt kun ongelma on tunnistettu, olisi aika tehdä jotain...
Seuraava pulma tuleekin tässä. Kuinka osaisin hellittää ja päästää irti? Mistä tämä hullunkurinen pakkomielle johtuu? Pakko olla hyvä äiti...Täydellinen äiti. En usko että syitä tarvitsee kaukaa hakea.
Mies sanoi: "Tiedäthän, että jos syöt esim. pizzaa joka päivä kahden vuoden ajan, luultavasti saisit siitä yliannostuksen". "Olet tainnut saada yliannostuksen tuosta lapsenhoidosta". Sillä hän tarkoitti sitä pakollista kuviota joka on siis pakko toistaa joka päivä. Järkyttävää...Mutta nyt ongelmani on saanut nimen. Kysymys kuuluukin; mitä minä teen sille?
perjantaina, elokuuta 7
Avun huuto
Jätin noin viikko sitten soittopyynnön mtk:n vastaanottoon sillä sairaanhoitajatädistä ei kuulunut enkä saanut häntä kiinni suorasta numerosta. Siis viikon olen nyt odottanut tässä soittoa ja olo alkaa olemaan jo aika turhautunut. Olen ahdistuneempi siitä ajatuksesta etten saakkaan apua, kun sitä tarvitsen.
Olen alkanut avautumaan hiukan enemmän ihmisille, mutta varovaisesti. Olen yllättynyt reaktioista. Kaksi päivää sitten veljen kihlattu pyysi nyt perjantaiksi lastenhoitoapua 4-vuotiaalle tyttärelleen. Lupauduin, sillä yleensä myös minulla on helpompaa, kun omalla lapsella on leikkikaveri. Ja tietysti lupaudun muutenkin, en osaa kieltäytyä vaikka kuinka olisi tiedossa väsyttävä päivä kahden lapsen kanssa. Lapsenhoitokysymys tuli tekstarilla ja suostuin siis. Kirjoitin kuitenkin vielä tekstaria takaisin siitä että tarvitsen sitten myös itse lapsenhoitoapua joskus ja että olen ollut aika väsyksissä yksin lapsen kanssa, ilman hoitoapua. Vastaus oli vaan että okei. Ei siis muuta. Siltä taholta en ehkä muuta reaktiota olisi odottanutkaan, mutta silti olisin halunnut enemmän sympatiaa. Tässä tuntuu koko ajan että huudan kuuroille korville saamatta vastakaikua. Ja olen kuitenkin rohjennut ylipäätänsä sanoa homman nimen ääneen.
Välillä tuntuu etten ole kenellekään tärkeä. Jos olisin, eikö sellainen ihminen olisi ainakin jo yrittänyt olla tukena ja nostaa tästä suosta. Olen tehnyt jo kaikkeni auttaakseni itse itseäni ja omin voimin se ei enää onnistu. Olen tehnyt kaikki mitä on neuvottu esim. stressiä hoitamaan; harrastanut hikiliikuntaa, syönyt terveellisesti, nukkunut tarpeeksi ja kavereitakin olen kovasti yrittänyt nähdä ja joskus jopa onnistunutkin. Voin sanoa, että hiukan hankalaa se on ollut sillä aikataulut ovat monilla erittäin tiukat työn, perhe-elämän ja harrastusten jälkeen. Tiedän, että tarvitsisin enemmän aikaa ystävien kanssa ja haluaisinkin. Aina ei kuitenkaan saa kaikkea. Tässä se pointti tuli kuitenkin. Olen tehnyt kaiken itseni eteen. Paha olo ja väsymys eivät kuitenkaan mene pois.
Olen saanut uuden pelon aiheen, enkä edes tiedä onko se kovin uusi, vaan alitajunnassa kauan muhinut. Pelkään kulkevani äidin jalan jälkiä. Ensin äiti masentui, jäi työelämästä pois ja sille tielle jäi. Käykö minulle se, mitä vastaan olen taistellut kynsin ja hampain? Olen halunnut olla äidin vastakohta ja elää aivan toisenlaisen elämän. Kirjoittaako kohtalo minulle samanlaisen tarinan joka tapauksessa? Se on viimeinen asia mitä haluan. Jos äitini on sairastanut masennusta, onko minulla isompi riski sairastua siihen myös? Enkä edes tiedä podenko masennusta. Mistäpä tietäisinkään, sillä ammattilaisen puheille on niin helvetin hankala päästä....!!
Huudan pelastusta tyhjille seinille ja kylmälle maailmalle. Tästäkin suosta voisi päästä ihan yksinkertaisin keinoin. Parin normaalin isovanhemman lapsenkaitsemisavulla, ystävien seuralla ja hyvällä harrastuksella. Harmi ettei minulle ole sellaisia pieniä isoja asioita sallittu.
Olen alkanut avautumaan hiukan enemmän ihmisille, mutta varovaisesti. Olen yllättynyt reaktioista. Kaksi päivää sitten veljen kihlattu pyysi nyt perjantaiksi lastenhoitoapua 4-vuotiaalle tyttärelleen. Lupauduin, sillä yleensä myös minulla on helpompaa, kun omalla lapsella on leikkikaveri. Ja tietysti lupaudun muutenkin, en osaa kieltäytyä vaikka kuinka olisi tiedossa väsyttävä päivä kahden lapsen kanssa. Lapsenhoitokysymys tuli tekstarilla ja suostuin siis. Kirjoitin kuitenkin vielä tekstaria takaisin siitä että tarvitsen sitten myös itse lapsenhoitoapua joskus ja että olen ollut aika väsyksissä yksin lapsen kanssa, ilman hoitoapua. Vastaus oli vaan että okei. Ei siis muuta. Siltä taholta en ehkä muuta reaktiota olisi odottanutkaan, mutta silti olisin halunnut enemmän sympatiaa. Tässä tuntuu koko ajan että huudan kuuroille korville saamatta vastakaikua. Ja olen kuitenkin rohjennut ylipäätänsä sanoa homman nimen ääneen.
Välillä tuntuu etten ole kenellekään tärkeä. Jos olisin, eikö sellainen ihminen olisi ainakin jo yrittänyt olla tukena ja nostaa tästä suosta. Olen tehnyt jo kaikkeni auttaakseni itse itseäni ja omin voimin se ei enää onnistu. Olen tehnyt kaikki mitä on neuvottu esim. stressiä hoitamaan; harrastanut hikiliikuntaa, syönyt terveellisesti, nukkunut tarpeeksi ja kavereitakin olen kovasti yrittänyt nähdä ja joskus jopa onnistunutkin. Voin sanoa, että hiukan hankalaa se on ollut sillä aikataulut ovat monilla erittäin tiukat työn, perhe-elämän ja harrastusten jälkeen. Tiedän, että tarvitsisin enemmän aikaa ystävien kanssa ja haluaisinkin. Aina ei kuitenkaan saa kaikkea. Tässä se pointti tuli kuitenkin. Olen tehnyt kaiken itseni eteen. Paha olo ja väsymys eivät kuitenkaan mene pois.
Olen saanut uuden pelon aiheen, enkä edes tiedä onko se kovin uusi, vaan alitajunnassa kauan muhinut. Pelkään kulkevani äidin jalan jälkiä. Ensin äiti masentui, jäi työelämästä pois ja sille tielle jäi. Käykö minulle se, mitä vastaan olen taistellut kynsin ja hampain? Olen halunnut olla äidin vastakohta ja elää aivan toisenlaisen elämän. Kirjoittaako kohtalo minulle samanlaisen tarinan joka tapauksessa? Se on viimeinen asia mitä haluan. Jos äitini on sairastanut masennusta, onko minulla isompi riski sairastua siihen myös? Enkä edes tiedä podenko masennusta. Mistäpä tietäisinkään, sillä ammattilaisen puheille on niin helvetin hankala päästä....!!
Huudan pelastusta tyhjille seinille ja kylmälle maailmalle. Tästäkin suosta voisi päästä ihan yksinkertaisin keinoin. Parin normaalin isovanhemman lapsenkaitsemisavulla, ystävien seuralla ja hyvällä harrastuksella. Harmi ettei minulle ole sellaisia pieniä isoja asioita sallittu.
tiistaina, elokuuta 4
Uupunut äiti
Tein taas yhden testin jossa testattiin sitä "kuinka stressaantunut olet?" Ajattelin, että tulee joku suhteellisen normaali tulos, mutta järkytyksekseni luin tuloksen: "olet todella stressaantunut!" Vaikkei kaikenmaailman testeihin ehkä ole luottamista niin tuollainen tulos pistää kuitenkin mietteliääksi. Ja tiedänhän tilanteeni kuitenkin ilman tuota testiäkin. Ketä minä yrittäisin huiputtaa kuin itseäni.
Tilanteen tekee vaikeaksi se, että on vaan pakko sopeutua. Sopeutua stressiin ja siihen että olen yksin kotona uhmaikäisen lapsen kanssa päivät pitkät. Kaipaisin konkreettista lapsenhoitoapua niin paljon. Haluaisin hengittää. Tehdä omia juttuja.
Kävisikö tämä arjen pyörittäminen kepeämmin ja tuntuisi vähemmän stressaavalta jos minulla olisi ollut kaikki hyvin omassa lapsuudessani ja se olisi ollut stressitön? Väistämättä sitä pohtii. Vai olenko vain todella heikko? En halua uskoa niin. En halua olla heikko. Kuitenkin niin moni äiti on kunnialla kasvattanut isonkin katraan lapsia voittajana, ilman murtumista. Miksen minä selviäisi yhden lapsen kanssa? Niin, miksen.
Tilanteen tekee vaikeaksi se, että on vaan pakko sopeutua. Sopeutua stressiin ja siihen että olen yksin kotona uhmaikäisen lapsen kanssa päivät pitkät. Kaipaisin konkreettista lapsenhoitoapua niin paljon. Haluaisin hengittää. Tehdä omia juttuja.
Kävisikö tämä arjen pyörittäminen kepeämmin ja tuntuisi vähemmän stressaavalta jos minulla olisi ollut kaikki hyvin omassa lapsuudessani ja se olisi ollut stressitön? Väistämättä sitä pohtii. Vai olenko vain todella heikko? En halua uskoa niin. En halua olla heikko. Kuitenkin niin moni äiti on kunnialla kasvattanut isonkin katraan lapsia voittajana, ilman murtumista. Miksen minä selviäisi yhden lapsen kanssa? Niin, miksen.
maanantaina, elokuuta 3
Lääkkeiden orja
Pohdin itsekseni että ihminen joka syö mielettömät määrät erilaisia psyykelääkkeitä, hukuttaa lääkkeisiin itsensä, oman minuutensa. Lääkkeet muokkaavat käyttäytymistä, ajatuksia, mielentilaa, unen laatua, ruokahaluja, ihan kaikkea. Aika hurjaa.
Äiti on syönyt lääkkeitä suuret määrät ainakin pari vuosikymmentä. Joskus on käynyt erittäin hullusti kun äiti on saanut päähänpiston lopettaa lääkityksen hetkessä ja ominpäin. Mieli onkin tehnyt tepposet. On puhjennut psykoosi tai jokin muu mielen myrsky.
Siitä syystä, että äiti on aikoinaan päättänyt omin päin lääkityksen lopettamisesta, ovat lääkärit antaneet äidille piikillä psyykelääkitystä esim. joka toinen tai joka kolmas kuukausi eli sellaisen lääkityksen vaikutusaika on pidempi. Tosin en tiedä käykö äiti piikillä enää vai kontrolloiko lääkäri muutoin lääkkeiden ottamista.
Muistan monia kertoja kun äiti oli joutunut mielisairaalaan ja me menimme veljen kanssa (tai sitten minä ja joku sossun täti) vierailemaan äidin luona. Äiti oli usein todella rajun näköinen. Oli pakkoliikkeitä tai selvää levottomuutta liikehdinnässä. Äiti sanoi aina että se johtui lääkkeistä joita hänelle siellä annetaan ja kokeillaan. Mikä oli totuus, on toinen juttu. Ei meille tullut koskaan kukaan selittämään mistä mikäkin johtuu. Olisi kuitenkin kiitettävää pitää lähiomaiset ajan tasalla, varsinkin jos he menevät vierailemaan sairaalaan. Mielisairaalavierailut eivät olleet mieluisia, mutta eivät kamaliakaan sillä tiesin, että äidistä pidetään huolta.
Äiti on syönyt lääkkeitä suuret määrät ainakin pari vuosikymmentä. Joskus on käynyt erittäin hullusti kun äiti on saanut päähänpiston lopettaa lääkityksen hetkessä ja ominpäin. Mieli onkin tehnyt tepposet. On puhjennut psykoosi tai jokin muu mielen myrsky.
Siitä syystä, että äiti on aikoinaan päättänyt omin päin lääkityksen lopettamisesta, ovat lääkärit antaneet äidille piikillä psyykelääkitystä esim. joka toinen tai joka kolmas kuukausi eli sellaisen lääkityksen vaikutusaika on pidempi. Tosin en tiedä käykö äiti piikillä enää vai kontrolloiko lääkäri muutoin lääkkeiden ottamista.
Muistan monia kertoja kun äiti oli joutunut mielisairaalaan ja me menimme veljen kanssa (tai sitten minä ja joku sossun täti) vierailemaan äidin luona. Äiti oli usein todella rajun näköinen. Oli pakkoliikkeitä tai selvää levottomuutta liikehdinnässä. Äiti sanoi aina että se johtui lääkkeistä joita hänelle siellä annetaan ja kokeillaan. Mikä oli totuus, on toinen juttu. Ei meille tullut koskaan kukaan selittämään mistä mikäkin johtuu. Olisi kuitenkin kiitettävää pitää lähiomaiset ajan tasalla, varsinkin jos he menevät vierailemaan sairaalaan. Mielisairaalavierailut eivät olleet mieluisia, mutta eivät kamaliakaan sillä tiesin, että äidistä pidetään huolta.
lauantaina, elokuuta 1
Yöllinen itkukohtaus
Illalla kun mieheni tuli töistä kotiin, kävimme keskustelua olotilastani ja jatkoimme sitä vielä sängyssäkin. Kello oli jo yli puolen yön kun kävimme maate. Puoli yksi toivotimme hyvät yöt.
Sitten minulla alkoi asioita pyörimään mielessä. Ja yhtäkkiä päähäni ilmestyi muistoja siitä ajasta kun olin sijaiskodissa. Lähinnä siitä minkälaista oli tavata äitiä tuona aikana kun äiti oli sairaalahoidossa. Miltä äiti näytti, kuinka hän puhui...Sitten tuli valtavan paha mieli ja kyyneleet. Nyyhkytin siinä sängyllä kunnes menin vessaan ettei kukaan heräisi. Kamala tunnepurkaus keskellä yötä!
Palasin sänkyyn ja mies olikin kuullut nyyhkytykseni sillä hän halasi minua. Olen kiitollinen, että vierelläni on mies joka osaa halata oikealla hetkellä ja kuunnella murheitani aina tarpeen tullen. Ilman sellaista tukea hajoaisin.
Sitten minulla alkoi asioita pyörimään mielessä. Ja yhtäkkiä päähäni ilmestyi muistoja siitä ajasta kun olin sijaiskodissa. Lähinnä siitä minkälaista oli tavata äitiä tuona aikana kun äiti oli sairaalahoidossa. Miltä äiti näytti, kuinka hän puhui...Sitten tuli valtavan paha mieli ja kyyneleet. Nyyhkytin siinä sängyllä kunnes menin vessaan ettei kukaan heräisi. Kamala tunnepurkaus keskellä yötä!
Palasin sänkyyn ja mies olikin kuullut nyyhkytykseni sillä hän halasi minua. Olen kiitollinen, että vierelläni on mies joka osaa halata oikealla hetkellä ja kuunnella murheitani aina tarpeen tullen. Ilman sellaista tukea hajoaisin.
perjantaina, heinäkuuta 31
Hulluja tempauksia osa 2
Tänään kuulin mummolta äidin viimeisimmästä päähänpistosta. Äiti oli saanut päähänsä alkaa tilailemaan joululahjoja sukulaisille postimyyntifirmasta joka myy pääasiassa tekstiilejä (verhoja, lakanoita) ym.). Okei. Muuten hyvä, mutta äidillä ei ole rahaa. Vasta muutama päivä äiti kysyi minulta lainaksi. En kyllä tiedä onko muutenkaan normaalia tilata kesällä joululahjoja. Lahjat oli kuulemma tarkoitettu kaikille mahdollisille sukulaisille. Sellaisillekin joita äiti ei ole tavannut vuosikymmeniin. Ja sellaisille joilla on rahaa kuin roskaa, eivätkä tarvitse mitään, saati arvosta esim. halpoja lakanoita. Äidillä on taas todellisuudentaju hukassa...Köyhän ihmisen olisi tärkeää tajuta asioiden tärkeysjärjestys. Ja sen jälkeen miettiä onko vielä ylimääräistä tuhlattavaksi kaukaisiin sukulaisiinkin.
Mielestäni henkilöllä jolla ei ole ymmärrystä rahankäyttöön, pitäisi olla joku virallinen taho raha-asioiden hoitoon. Se että edes ajattelen asiaa, kertoo taas kenellä on vastuu. En edes tiedä mistä voin hakea apua äidin raha-asioiden pelastajan kyselemiseksi. Sosiaalitoimistosta? Mistä? Minkälaiset ehdot siinä on? Tekisi mieli unohtaa koko juttu. En jaksa olla kiinnostunut juuri nyt kun haluaisin keskittyä vain itseeni ja kaiken kasassa pitämiseen. Mistään en osaa taikoa lisää energiaa.
Mielestäni henkilöllä jolla ei ole ymmärrystä rahankäyttöön, pitäisi olla joku virallinen taho raha-asioiden hoitoon. Se että edes ajattelen asiaa, kertoo taas kenellä on vastuu. En edes tiedä mistä voin hakea apua äidin raha-asioiden pelastajan kyselemiseksi. Sosiaalitoimistosta? Mistä? Minkälaiset ehdot siinä on? Tekisi mieli unohtaa koko juttu. En jaksa olla kiinnostunut juuri nyt kun haluaisin keskittyä vain itseeni ja kaiken kasassa pitämiseen. Mistään en osaa taikoa lisää energiaa.
Puhelinterroristi
Tänään olen saanut taas kuulla ison litanian äidin tekemisistä ja asialla oli, kukapas muukaan, kuin mummoni (äidin äiti). Siitä on tullut tapa, että aina kun puhumme mummon kanssa, keskustelu kääntyy äitiin. Tänäänkin soitin mummolle vain kysyäkseni haluaako hän lähteä mukaani isompaan kauppaan (naapurikaupunkiin). Oli niin kipeä ettei jaksanut, mutta purki kuitenkin äidistä johtuvan vihastuksen puhelumme aikana.
Äidillä on tapana soitella mummolle monta kertaa päivässä ihan vaan kertoakseen jos vaikka tiskasi tai vei roskat...Mummo alkaa olemaan aika kypsä turhiin soittoihin. Äidillä kun ei ole muuta elämää kuin makoilu kotona ja soitteleminen. Ihan kaikki valittavat äidin soitteluista. Se on rasittavaa, ihan kaikista. Ymmärrän ja he ymmärtävät kyllä miksi vaihdoin puhelin numeroni enkä antanut uutta numeroa äidille.
Vihastuttaa mielettömästi että puhelinterroristilla saa olla puhelin! Pitäisi lailla kieltää! Vanhaa äitiäänkin vaivaa jatkuvalla rimputtelulla. Tuo pakkomielteinen soittelu on vaivannut äitiä niin kauan kuin muistan.
Äidillä on tapana soitella mummolle monta kertaa päivässä ihan vaan kertoakseen jos vaikka tiskasi tai vei roskat...Mummo alkaa olemaan aika kypsä turhiin soittoihin. Äidillä kun ei ole muuta elämää kuin makoilu kotona ja soitteleminen. Ihan kaikki valittavat äidin soitteluista. Se on rasittavaa, ihan kaikista. Ymmärrän ja he ymmärtävät kyllä miksi vaihdoin puhelin numeroni enkä antanut uutta numeroa äidille.
Vihastuttaa mielettömästi että puhelinterroristilla saa olla puhelin! Pitäisi lailla kieltää! Vanhaa äitiäänkin vaivaa jatkuvalla rimputtelulla. Tuo pakkomielteinen soittelu on vaivannut äitiä niin kauan kuin muistan.
torstaina, heinäkuuta 30
Masennustesti
Kuulun kaikenlaisen testien ystäviin. Halusin testata myös olenko masentunut täältä:
http://www.tohtori.fi/?page=3459083
Sain 13 pistettä ja tuloksen perusteella näyttää siltä, että poden masennusta. "Keskustele asiasta lääkärin kanssa."
Aika ironista. Kyseinen testi on siis DEPS-seula. Ja siitä sanottiin näin:
http://www.tohtori.fi/?page=3459083
Sain 13 pistettä ja tuloksen perusteella näyttää siltä, että poden masennusta. "Keskustele asiasta lääkärin kanssa."
Aika ironista. Kyseinen testi on siis DEPS-seula. Ja siitä sanottiin näin:
"DEPS-seulan pistemääriä tulkittaessa tulee ottaa huomioon, että tulos on vain suuntaa antava. Mikään pistemäärä ei välttämättä merkitse, että kysymyksessä todella olisi diagnostisoitava masennus. Diagnoosia ei voi tehdä pelkästään DEPS-seulan antaman tuloksen perusteella, vaan siihen tarvitaan aina lääkärin tutkimus. Lääkärien kokemukset ovat osoittaneet, että jos on saanut DEPS-seulassa 12 pistettä tai enemmän, keskimäärin joka toisessa tapauksessa kysymyksessä on ollut diagnostisoitava masennus. Yleisesti ottaen depression todennäköisyyden on todettu kasvaneen DEPS-pistemäärän kasvaessa.
Jos arvelet, että sinulla on masennus, käänny lääkärin puoleen. Masennus eli depressio on yleinen psyykkinen häiriö, jonka hoitoon on tehokkaita menetelmiä."
Haa! Olen siis masentunut? Tai edes sinne päin? Mistäs se kertoo että pistemäärät vaihtelevat riippuen siitä minä päivänä sen teet? Pari päivää sitten samainen testi antoi 9 pistettä. Kertooko vaihtelu maanis-depressiosta? Mene ja tiedä. Odottelen tässä sitä aikaa vielä "ammattilaisille" ;)
Kaupungin mielenterveyspalvelut
Olen ollut todella väsynyt ja uuvuksissa viime päivinä. Pyörittelin mielessäni yhtä vaihtoehtoa. Jospa pääsisin taas juttelemaan vanhalle tutulle sairaanhoitajalle mielenterveyskeskukseen. Purkamaan mieltä painavia asioita. Ajatus avun olemassaolosta jo helpotti. Tosin viime puhumiskerrasta minulle jäi paha mieli. Koska kunta tarjoaa kyseiset mielenterveyspalvelut, niin veronmaksajat maksaa ne. Kyseinen sairaanhoitaja kertoi aiemmin paljonko yksi 45- minuuttinen maksaa - valtiolle, veronmaksajille. En ilmeisesti ollut tarpeeksi "pipipäinen" jotta voisin käyttää psykiatrisia palveluja kunnassamme. Voi jestas! Jos olen väsynyt, uupunut, asiat painaa jne. niin haluaisin hakea apua ajoissa, enkä vasta sitten kun ei enää jaksa! Ennaltaehkäisevästi...Tiedättehän...
Otin sitten rohkeasti puhelimen kouraan eilen - sadannen kerran. Oli todella suuri kynnys painaa kännykän vihreää nappia . Sain tutun hoitajan puhelimen päähän. Tuomio oli tyly. Pidättelin kyyneleitä. "Täällä on puolet porukasta lomautettuna...". "Kuinka kiireellinen asiasi on...?" "Onko se ensiaputasoa?" "Minä jään viikon päästä lomalle." Sitten aloin vähättelemään ongelmaani. "Ei kai tässä mikään hoppu ole.." "Kai niitä minua kiireellisimpiäkin tapauksia on..." Puhelun jälkeen puhkesin itkuun.
Psykologille tarvitsee lähetteen lääkäriltä. En todellakaan halua mennä omalle lääkärille juttelemaan uupumuksestani. Kerran kun he terveyskeskuksessa kirjaavat sinne vähänkin mielenterveyttä hipovia ongelmia, niin myöhemmin he eivät usko minua muissa asioissa. Senhän tietää.
Hoitaja sanoi että hänen hoitajaparinsa voi tarjota ongelmieni kartoittamisaikaa elokuulle. Ottavat tekstiviestitse yhteyttä. Sitten he katsovat tarvitsenko psykologia. Kylläpäs on kiemuraista ja byrokraattista! Ei ihme että kynnys avun hakemiseen on suuri! Pitäisi vaan jatkaa asioiden pyörittelyä omassa päässä. Puhelun jälkeen tuli vielä pahempi olo ja koko loppupäivän olin erittäin ahdistunut.
Odottelen tässä vieläkin yhteydenottoa. Eipä ole kuulunut. Onko minut unohdettu? Nimeni präntätty pienelle muistilapulle ja lappu kadotettu?
Tuntuu kamalalta ajatukselta että apua annetaan vain akuutteihin tapauksiin kuten psykooseihin tai muille jotka tarvitsevat esim. kriisiapua äkillisien elämänmuutoksien sattuessa.
Minusta ei edes näy ulospäin että olen todella väsynyt. Pitäisi varmaan mennä hirttonaru kaulassa mtk:n tiskille niin aika irtoaisi. Kamalaa, todella kamalaa. Se että apua ei olekaan saatavilla tarvittaessa, on pelottavaa.
Olisi myös plussaa että saisi puhua henkilölle joka kuuntelee eikä vain huokaile vastaukseksi minun "pieniin" ongelmiini.
Katsotaan tuleeko sitä yhteydenottoa. Jos ei, harkitsen todella kannattaako soittaa uudestaan. Eli jatkanko piittaamatta väsymyksestä.
Otin sitten rohkeasti puhelimen kouraan eilen - sadannen kerran. Oli todella suuri kynnys painaa kännykän vihreää nappia . Sain tutun hoitajan puhelimen päähän. Tuomio oli tyly. Pidättelin kyyneleitä. "Täällä on puolet porukasta lomautettuna...". "Kuinka kiireellinen asiasi on...?" "Onko se ensiaputasoa?" "Minä jään viikon päästä lomalle." Sitten aloin vähättelemään ongelmaani. "Ei kai tässä mikään hoppu ole.." "Kai niitä minua kiireellisimpiäkin tapauksia on..." Puhelun jälkeen puhkesin itkuun.
Psykologille tarvitsee lähetteen lääkäriltä. En todellakaan halua mennä omalle lääkärille juttelemaan uupumuksestani. Kerran kun he terveyskeskuksessa kirjaavat sinne vähänkin mielenterveyttä hipovia ongelmia, niin myöhemmin he eivät usko minua muissa asioissa. Senhän tietää.
Hoitaja sanoi että hänen hoitajaparinsa voi tarjota ongelmieni kartoittamisaikaa elokuulle. Ottavat tekstiviestitse yhteyttä. Sitten he katsovat tarvitsenko psykologia. Kylläpäs on kiemuraista ja byrokraattista! Ei ihme että kynnys avun hakemiseen on suuri! Pitäisi vaan jatkaa asioiden pyörittelyä omassa päässä. Puhelun jälkeen tuli vielä pahempi olo ja koko loppupäivän olin erittäin ahdistunut.
Odottelen tässä vieläkin yhteydenottoa. Eipä ole kuulunut. Onko minut unohdettu? Nimeni präntätty pienelle muistilapulle ja lappu kadotettu?
Tuntuu kamalalta ajatukselta että apua annetaan vain akuutteihin tapauksiin kuten psykooseihin tai muille jotka tarvitsevat esim. kriisiapua äkillisien elämänmuutoksien sattuessa.
Minusta ei edes näy ulospäin että olen todella väsynyt. Pitäisi varmaan mennä hirttonaru kaulassa mtk:n tiskille niin aika irtoaisi. Kamalaa, todella kamalaa. Se että apua ei olekaan saatavilla tarvittaessa, on pelottavaa.
Olisi myös plussaa että saisi puhua henkilölle joka kuuntelee eikä vain huokaile vastaukseksi minun "pieniin" ongelmiini.
Katsotaan tuleeko sitä yhteydenottoa. Jos ei, harkitsen todella kannattaako soittaa uudestaan. Eli jatkanko piittaamatta väsymyksestä.
maanantaina, heinäkuuta 27
sunnuntaina, heinäkuuta 26
Sääliä, vihaa, tunteiden sekamelskaa
Äiti otti minuun yhteyttä muutama päivä sitten veljeni kautta. Äidillä ei ole minun puhelin numeroa, enkä sitä hänelle anna. Äiti halusi ottaa lapsen hoitoon kun kuulemma veljen lapsikin olisi menossa lauantaina. Minulla oli kamala migreeni ja tiesin että se saattaa jatkua vielä päivätolkulla (se aika kuusta). Suostuin sitten. Lauantaina heitin lapsen sinne ja sanoin tulevani noutamaan parin tunnin päästä.
Näin äidin pitkästä aikaa enkä voinut katsoa edes häntä silmiin. Varmasti näki kilometrin päähän että koko tilanne oli minulle epämukava. Äiti avasi meille oven tukka pystyssä ja oli tyylilleen uskollisena pukeutunut vähemmän kauniisiin lökävaatteisiin. Veljen muksu ei ollut vielä saapunut paikalle. Äiti aloitti nauramaan paniikkinaurua ja se kuulosti todella hullulta. Jeesuskasetti soi taustalla. "Onpas ihana nähdä pitkästä aikaa" hän kiljaisi naurun seasta. Minua arvelutti koko tilanne. Mutta olkoon, ajattelin, minulla on kamala migreeni ja kai ne pari tuntia pärjää. Oli pakko päästä lepäämään.
Parin tunnin päästä palasin äidin asunnolle ja nyt vasta pääsin näkemään asunnon paremmin sisältä sillä istahdin sohvalle hetkeksi. Mattoja ei ollut lattialla, mutta tupakanpuruja kyllä riitti. Siellä ne lapset konttailivat purujen seassa ja ties minkä lian. Tuntui pahalta ettei hän ollut saanut sen verran siivottua ennen lapsien tuloa, että olisi edes isoimmat roskat saanut pois. Kuitenkin lapsien kyläilystä oli sovittu pari päivää aikaisemmin.
Huomasin äidin myös paisuneen vielä entisestään. Päättelin kaikesta näkemästäni, että äidillä oli ollut pitkä jakso neljän seinän sisällä. Nukkumista, tupakkaa, kahvia ja mässäämistä. Selviä mökkiytymisen merkkejä näkyi. Epänormaali nauru oli yksi niistä.
Kysyin lapsilta että mitenkäs teillä on mennyt täällä mummin kanssa. Äiti vastasi itse kysymykseen kovalla volyymilla ennen kuin lapset pääsivät edes suutaan aukaisemaan. "Hyvin meillä on mennyt!".
Minusta tuntuu etten jätä lastani äidin hoitoon enää edes lyhyiksi ajoiksi. Saa hän lastani nähdä, joskus, ja valvotuissa olosuhteissa. Eli paikalla tulee aina olemaan myös joku täysijärkinen aikuinen. En antaisi itselleni ikinä anteeksi jos jotain sattuisi. Puhuin asiasta myös veljelleni jolla on ollut samantapaisia mietteitä. Uskaltaako äidille jättää lasta hoitoon enää ollenkaan.
Näin äidin pitkästä aikaa enkä voinut katsoa edes häntä silmiin. Varmasti näki kilometrin päähän että koko tilanne oli minulle epämukava. Äiti avasi meille oven tukka pystyssä ja oli tyylilleen uskollisena pukeutunut vähemmän kauniisiin lökävaatteisiin. Veljen muksu ei ollut vielä saapunut paikalle. Äiti aloitti nauramaan paniikkinaurua ja se kuulosti todella hullulta. Jeesuskasetti soi taustalla. "Onpas ihana nähdä pitkästä aikaa" hän kiljaisi naurun seasta. Minua arvelutti koko tilanne. Mutta olkoon, ajattelin, minulla on kamala migreeni ja kai ne pari tuntia pärjää. Oli pakko päästä lepäämään.
Parin tunnin päästä palasin äidin asunnolle ja nyt vasta pääsin näkemään asunnon paremmin sisältä sillä istahdin sohvalle hetkeksi. Mattoja ei ollut lattialla, mutta tupakanpuruja kyllä riitti. Siellä ne lapset konttailivat purujen seassa ja ties minkä lian. Tuntui pahalta ettei hän ollut saanut sen verran siivottua ennen lapsien tuloa, että olisi edes isoimmat roskat saanut pois. Kuitenkin lapsien kyläilystä oli sovittu pari päivää aikaisemmin.
Huomasin äidin myös paisuneen vielä entisestään. Päättelin kaikesta näkemästäni, että äidillä oli ollut pitkä jakso neljän seinän sisällä. Nukkumista, tupakkaa, kahvia ja mässäämistä. Selviä mökkiytymisen merkkejä näkyi. Epänormaali nauru oli yksi niistä.
Kysyin lapsilta että mitenkäs teillä on mennyt täällä mummin kanssa. Äiti vastasi itse kysymykseen kovalla volyymilla ennen kuin lapset pääsivät edes suutaan aukaisemaan. "Hyvin meillä on mennyt!".
Minusta tuntuu etten jätä lastani äidin hoitoon enää edes lyhyiksi ajoiksi. Saa hän lastani nähdä, joskus, ja valvotuissa olosuhteissa. Eli paikalla tulee aina olemaan myös joku täysijärkinen aikuinen. En antaisi itselleni ikinä anteeksi jos jotain sattuisi. Puhuin asiasta myös veljelleni jolla on ollut samantapaisia mietteitä. Uskaltaako äidille jättää lasta hoitoon enää ollenkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg){kind=avatar}
Tekstit
