lauantaina, huhtikuuta 24

Yksin peloissaan

Olin usein mummolla ja papalla viikonloppuisin (isän vanhempien), silloin kun olin ala-asteella. Mummo teki minulle vuoteen olohuoneen sohvalle. Sohvan päässä oli pönttöuuni, ihanasti lämmittävä.

Mentiin aina aikaisin nukkumaan. Mummo ja pappa nukkuivat siinä ihan lähellä makuualkovin tapaisessa makuuhuoneessa. Papalla oli tapana kuunnella hetki radiota ennen nukahtamista. En tiedä nukahtivatko mummo ja pappa sitten aina melkein heti, mutta minä en ainakaan nukahtanut. En saanut happea, pelotti. Että joku tulee sisälle taloon ja hyökkää minun kimppuuni. Tai että tukehdun siihen paikkaan, en pääse sohvalta ylös. Piti nousta oikeasti istumaan siinä pimeässä monta kertaa, ihan vain varmistamaan että pystyn.

Voiko paniikkihäiriö alkaa jo lapsena?? Ihan pikkuisena? Miksi muuten olisin haukkonut ilmaa ja pelännyt kuolemaa?

Mummun ja papan edessä piti aina esittää reipasta, jostain syystä. En saanut sellaista turvaa mitä olisin tarvinnut. En voinut kauhukohtauksen yllättäessä kömpiä mummon kainaloon ja kertoa peloistani. Piti taas taistella yksin ja silloin pelotti lisää.

Muistoja jotka yhtäkkiä tulivat jostain mielen syvyyksistä.

4 kommenttia:

  1. Mie muistan kanssa kun miuta pelotti joskus mummilla... kello tikitti ja kovin selkeät muistot on noilta ajoilta, mutta aika voimakkaasti oot reagoinut jo pienenä voihan se olla että se voi tulla jo silloin?

    VastaaPoista
  2. No ihan varmasti voi olla paniikkikohtauksia jo pienenä: varmaan enemmänkin kuin aikuisena, koska lapsena pelkää "mielikuvitusasioita" joita vanhempana ei niinkään. Mä näin pienenä näkyjä ja ne pelotti ihan mielettömästi. Esimerkiksi näin ihan selvästi luikertelevan käärmeen lattiallani, ja kun vihdoin uskalsin laittaa valon päälle niin lattialla olikin sukkahousut pitkänä. Mielikuvitus sai ne liikkumaan!
    Myöskin muistan elävästi, että herään omassa huoneessani ja minua tuijottaa lattialta ihmissusi. Se murisee ja vilauttelee kamalia valkoisia hampaita. Se on karvainen ja hurjan pelottava! En pystynyt edes huutamaan apua, kun henki jumiutui totaalisesti kurkkuun. Jotenkin äiti kai vaistosi, että mulla on hätä -- se tuli katsomaan ja kun valo tuli pääle niin lattialle oli pudonnut mun Lassie-juliste seinältä!

    Inhottavinta tuossa muistossasi on se, ettet voinut mennä mummon kainaloon ... :(( Lapset pelkää usein ja ovat paniikkikohtauksissa, se on normaalia. Mutta pitäisi olla aikuinen, kelle pelosta voi kertoa ja joka voi järjellä autta ...

    HALITUS ystävä <3

    VastaaPoista
  3. Minullakin oli lapsena joskus vaikeitakin paniikkikohtauksia. Myos nuorempana oli valilla, mutta nyt ne ovat kokonaan jaaneet pois. Mitaan diagnoosia paniikkihairiosta ei koskaan tehty eika koko asiaa taidettu missaan ottaa edes vakavasti. Se on kylla harmi niiden kannalta joilla on paniikkihairio, etta sita sitten vahatellaan kun ei ole "oikeasti mitaan". Uskon kuitenkin etta jos on joskus ollut paniikkikohtauksia, ei valttamatta ole paniikkihairiota ja siitakin voi paasta kokonaan eroon. Se voi tulla esimerkiksi nuorena tai tietyissa elamantilanteissa ja jaada sitten kokonaan pois. Tuollaisia kohtauksia voi joskus olla melkein kaikilla, varmasti yleisempia mita voisi luulla. Mutta ei siis tarkoita etta ne jaisivat pysyviksi, vaan voivat joskus ilmeta ja lahtea sitten pois. Jaksamista!

    VastaaPoista