Paha olo

Tässä meni hyvä ajanjakso, en edes käynyt täällä blogissa, mutta nyt jonkunlainen paha olo on palannut. Eikä käynti erään ystävän luona auttanut siihen. Ystävälläni on kaksi sijaislasta omien lapsiensa lisäksi ja sitten siellä istuessa tuli keskusteltua lapsien ongelmista ja heidän biologisista vanhemmistaan. Mulla tuli saman tien kaikki omat muistot mieleen. Ja sitten tuli niistäkin puhuttua. Vierailun jälkeen on ollut paha olo. Paha olo hänen sijaislapsiensa puolesta ja paha olo omasta menneisyydestä.

Ei tästä elämästä saa normaalia tekemälläkään. Menneisyys nostaa päätään vähän väliä. Ja musta tuntuu että mulla on jonkunlaisia tunne-elämän ongelmia. Loukkaannun liian herkästi, luulen asioita liian herkästi. Välitän liikaa. En saa edes tervettä "I dont care"-asennetta päälle.

Toisessa blogissani olen kertonut olevani juuri nyt työtön. Haa, sepä ei tee kovin hyvää liikaa ajattelevalle ihmiselle sillä aikaa on rutkasti asioiden vellomiseen.

Ja mikä oli tämän postauksen pointti tai punainen lanka. Sitä ei tainnut olla. Tulin kertomaan kuulumisiani pitkästä aikaa.

Vanhojen tekstieni kommentoijille: olen lukenut kaikki kommenttinne mutta en tiedä mitä tekstiä ne koskee joten en voi kommentoida takaisin. Jos kommentoitte jotakin vanhaa tekstiä, merkitkää vaikka sulkuihin postauksen otsikko jotta saan sen kaivettua muiden tekstien joukosta ja käydä siellä vastaamassa teille.

Osa kommenteista oli tosi surullisia. Haluaisin auttaa tai olla tukemassa teitä. Toivottavasti luette tämän postauksen ja kuulen teistä vielä. Varmasti tunnistatte tästä itsenne. Voimia meille kaikille!

Tajusin..

Ettei mulla ole yhtään normaalia sukulaista. Kaikki (sekä isän että äidin puolelta) ovat mielenvikaisia tai alkoholisteja. Hyvä ja normaali suku saattaisi kompensoida äidin mielisairautta ja sellaisiin sukulaisiin pitäisin mielelläni yhteyttä. Kuitenkin kaikki synttärit ja muut ovat olleet kiusallisia hetkiä ystävien ja sukulaisten sekamelskassa. Kaikille kavereille saa selitellä. "Onko toi sulle jotain sukua?"- kysymyksiin saa vastata aika usein.

Ihana kommentti

Sain mukavan kommentin jossa sanottiin mm. että yritä päästä eroon tuosta katkeruuden kehästä ja on muillakin sairaita äitejä...Ja jotain muuta ilkeetä. En julkaissut sitä.

Voi kun olisikin helppoa vain ajattelemalla saada kaikki paremmin ja korjaantumaan. Tuskin tämä katkeruus esim. äitiä kohtaan lakkaa ja silti olisi vaikeaa olla kokonaan pitämättä yhteyttä koska kyse on omasta äidistä. Mutta kun hän nyt keksii uusia temppuja ja väitteitä tai muuta draamaa tasaisin väliajoin, ei katkeruus välttämättä ihan heti häviä.

Kommentoijalle voin vain sanoa. Kunpa olisitkin elänyt minun saappaissani...

Kidutusta

On kuuma. Poljen 9 h työpäivän jälkeen päiväkotiin hakemaan lasta ja sitten kotiin. Haluisin hetken levähtää, istua vain alas. Ei. Huuto ja kitinä alkaa. Otan syliin. Poika lyö. Heittelee tavaroita, täysiä juomalaseja, rikkoo kaiken mikä eteen tulee. Hiki valuu. Yritän laittaa poikaa jäähynurkkaan. Huutaa taas, nyt kurkku suorana. meteli kuuluu rappuun. Koko illan. Monta tuntia meiltä kuuluu vain lapsen huutoa ja itkua ja riehuntaääniä ja mun karjumista aina silloin kun menetän hermoni.

Menetän hermoni aika usein nykyään. Kaikki olosuhteet on siihen suotuisat. Olen taas yksi huutavan lapsen kanssa 4 seinän sisällä. Ja mitään muuta en pyydä, kuin saada syödä rauhassa, katsoa hetken televisiota tai EDES istua sohvalla. Mutta se ei ole mahdollista meillä. Yritän tehdä edes jotain. Vaikka hengittää vain. Ei. Huutoa, riehumista ja kaikkea mahdollista, etten vain saisi olla.

Kyllähän minä sen tiedän että huutoa on kaiken päivän mittaan sisälle ahtautuneen purkua pieneltä. Mutta kun se alkaa se ei lopu. Se on sitä samaa raivoa niin kauan kun saan lapsen nukahtamaan 3 h taistelun jälkeen. Ihan kamalaa. Kaikki hyvän äidin rippeet ovat karisseet. Olen lyöty. En jaksa.Mietin parvekkeelta hyppäämistä. En jaksaisi kuunnella enää hetkeäkään lapsen parkumista. Suunnittelen jo ottavani perinteiset kurituskeinot käyttöön. Tukkapölly ja selkäsauna. Mutta en tohdi ja pidättelen viimeiseen asti ettei tarvitse.

Olen kamala äiti. Minulla ei ole lehmän hermoja. Siksi olen kamala. En jaksa puremista, lyömistä, huutamista ja kaikkia muita mausteita mitä nielen. Päivästä toiseen, illasta iltaan. Tukehdun.

Tekisi mieli laittaa kuvia ihostani tänne. Siitä mitä stressi on minulle tehnyt. Kamalaa ihottumaa ympäri kehoa.

***********************************************************************

Äiti epäilee taas että mieheni pettää minua. Nyt riitti miehelle. Ei halua nähdä enää ikinä äitiä. Piste.

Hirvee ihminen

Mulla on melkein aina syrjitty olo, paikassa kun paikassa. Ja sellanen olo, että kaikki yrittää painaa alaspäin vaan. Hyviä uutisia, ihmisiä tai kannustusta kohtaa todella harvoin. Aika masentavaa. Kaikki dissaa.

Kivalla kaverilla on aina joku vielä kivempi kaveri. Minä en ole kenellekään se tärkein. Koulukaverit soittelevat keskenään. Mutta kukaan ei soita minulle.

Lapsi huutaa iltaisin jäljellä olevasta yhteisestä vapaa-ajastamme suurimman osan ja se huuto kuulostaa siltä (naapuriin) että täällä tapahtuu jotakin todella väkivaltaista. Jokainen raivohuutosekuntti tuntuu tunnilta, eikä sitä tunnetta helpota se että naapuri koputtaa patteriin toivoakseen äänen hiljentyvän kuin napista.

Se että aina töissä oleva mieheni rakastaa minua, ei vain riitä. Kaukorakkaus ei täytä sitä yksinäisyyden tunnetta ja läheisyyden kaipuuta. Tuntuu yksinäiseltä ja pahalta.

Miljoona tuttavaa ei riitä. Riittäisi yksi sydänystävä, joka voisi tulla spontaanisti käymään ja jolle voisi soittaa vaikka keskellä yötä.

Eikä jaksaisi nyt enää kuulla yhtäkään iloista kertomusta siitä mitä joku tuttava teki parhaan ystävänsä kanssa. Mitäs iloa siitä minulle on. Ai kun olen kamala ihminen.

Yksin peloissaan

Olin usein mummolla ja papalla viikonloppuisin (isän vanhempien), silloin kun olin ala-asteella. Mummo teki minulle vuoteen olohuoneen sohvalle. Sohvan päässä oli pönttöuuni, ihanasti lämmittävä.

Mentiin aina aikaisin nukkumaan. Mummo ja pappa nukkuivat siinä ihan lähellä makuualkovin tapaisessa makuuhuoneessa. Papalla oli tapana kuunnella hetki radiota ennen nukahtamista. En tiedä nukahtivatko mummo ja pappa sitten aina melkein heti, mutta minä en ainakaan nukahtanut. En saanut happea, pelotti. Että joku tulee sisälle taloon ja hyökkää minun kimppuuni. Tai että tukehdun siihen paikkaan, en pääse sohvalta ylös. Piti nousta oikeasti istumaan siinä pimeässä monta kertaa, ihan vain varmistamaan että pystyn.

Voiko paniikkihäiriö alkaa jo lapsena?? Ihan pikkuisena? Miksi muuten olisin haukkonut ilmaa ja pelännyt kuolemaa?

Mummun ja papan edessä piti aina esittää reipasta, jostain syystä. En saanut sellaista turvaa mitä olisin tarvinnut. En voinut kauhukohtauksen yllättäessä kömpiä mummon kainaloon ja kertoa peloistani. Piti taas taistella yksin ja silloin pelotti lisää.

Muistoja jotka yhtäkkiä tulivat jostain mielen syvyyksistä.

Kissa pöydälle

Suomalainen yhteiskunta kasvattaa meistä piiloutujia. Ongelmista ei puhuta ennen kuin ne räjähtävät käsiin. Minulla on ollut kovastikin vaikeuksia sopeutua tuohon normiin. Olen aina ollut suorasanainen ja vihaan lukea rivien välistä, uudelleen ja uudelleen. Miksei se soita ja ota yhteyttä? Miksi se sanoi noin, miksei suoraan? Miksi miksi ja miksi? Joku on mutta mikä!? Pelätään koko ajan että asiat räjähtää käsiin jos asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Koko ajan tanssitaan nuoralla ja odotellaan milloin kova tuuli iskee ja tiputtaa sinut omalta kapealta narultasi. Kaikki paotaan sisälle tai sitten puhutaan siitä kuinka vaikkapa joku oli sellainen ja tuollainen,-kaikille muille paitsi sille jota asia oikeasti koskee.

Joskus tekee hyvää puhdistaa ilmaa. Sanotaanko näin että se on melkein välttämätöntä. Avioliitossa, ystävyys-suhteissa, joka puolella. Uusissa ystävyyssuhteissa usein se ensimmäinen riita ratkaisee ja ylpeys ja se minkälaisen kolhun se jätti. Oikea ystävyys kestää kolhut, antaa anteeksi.

"Ystävä on ihminen, johon ei tarvitse yritää tehdä vaikutusta."

Samoin vahvassa avioliitossa. Ilmaa uskalletaan puhdistaa, uskalletaan antaa toiselle tilaa. Ei tarvitse pelätä milloin kaikki päättyy.

"Kaikki, mikä nähdään rakkauden silmin, on kaunista". - Christian Morgenstern

Voit aikasi olla ilkeä toiselle, mutta jossakin vaiheessa se loppuu, toisen sietokyky nimittäin. Pitäisi muistaa, oli kyse kuinka läheisestä ihmisestä tahansa, ketään ei saa käyttää likakaivona.

Pitäisi muistaa antaakin jos jatkuvasti on ottamassa.

Pitäisi kuunnella ja ymmärtää oikeasti mitä toinen sanoo.

Ystävyyden kuin myös mitä ilmeisemmin, avioliitonkin eteen on tehtävä lujasti hommia. Toisaalta hyvä ystävyys tai avioliitto antaa mahdollisuuden myös sitten rentoutua, olla vaan, vaikka puhumatta.