tiistaina, toukokuuta 4

Hirvee ihminen

Mulla on melkein aina syrjitty olo, paikassa kun paikassa. Ja sellanen olo, että kaikki yrittää painaa alaspäin vaan. Hyviä uutisia, ihmisiä tai kannustusta kohtaa todella harvoin. Aika masentavaa. Kaikki dissaa.

Kivalla kaverilla on aina joku vielä kivempi kaveri. Minä en ole kenellekään se tärkein. Koulukaverit soittelevat keskenään. Mutta kukaan ei soita minulle.

Lapsi huutaa iltaisin jäljellä olevasta yhteisestä vapaa-ajastamme suurimman osan ja se huuto kuulostaa siltä (naapuriin) että täällä tapahtuu jotakin todella väkivaltaista. Jokainen raivohuutosekuntti tuntuu tunnilta, eikä sitä tunnetta helpota se että naapuri koputtaa patteriin toivoakseen äänen hiljentyvän kuin napista.

Se että aina töissä oleva mieheni rakastaa minua, ei vain riitä. Kaukorakkaus ei täytä sitä yksinäisyyden tunnetta ja läheisyyden kaipuuta. Tuntuu yksinäiseltä ja pahalta.

Miljoona tuttavaa ei riitä. Riittäisi yksi sydänystävä, joka voisi tulla spontaanisti käymään ja jolle voisi soittaa vaikka keskellä yötä.

Eikä jaksaisi nyt enää kuulla yhtäkään iloista kertomusta siitä mitä joku tuttava teki parhaan ystävänsä kanssa. Mitäs iloa siitä minulle on. Ai kun olen kamala ihminen.

6 kommenttia:

  1. Et ole yhtään kamala ihminen, olet ihana ja hyvä äiti & vaimo. Yksinäisyys on julmaa, itselläkin näitä "en saanut ketään muuta lähtemään leffaan niin lähdetkö sä" - viimeisenä oljenkortena sitten soitetaan mulle... Mä olen lopulta hyväksynyt sen, että kyllä ne nettiystävätkin voi olla ihan "oikeita".
    Halaan!

    VastaaPoista
  2. Minullekin nettiystävät ovat niitä parhaita. Ja blogini on hyvä ystäväni, aina paikalla kun tarvitaan.

    Jaksellaan. ((halaus))

    VastaaPoista
  3. Ei mullakaan ole parasta ystävää. Tosiasiassa olen itse vähän viime vuosina vältellytkin niin läheisiä ihmissuhteita, koska olen aiemmin pettynyt muutaman kerran tosi pahasti. Mua on myös kutsuttu viimeisenä oljenkortena ja viime aikoina olen alkanut sanoa, etten tule.

    Totta taitaa olla myös se, että jos vähän masentaa, niin sitten niitä olemassaoleviakaan ihmisiä ei näe ystäviksi ja mulla jää ainakin sitten yhteydenotot minimiin. Pitäiskin varmaan joskus kokeilla, että jos itse olis tosi aktiivinen, niin muuttuisko tilanne. Hmm. (epäilen kyllä)

    Jos nyt yleistän, niin turkkilaiset miehet ovat kyllä usein varsinaisia työnarkkareita. Munkaan mies ei ikinä kieltäydy työvuorosta ja juoksee innoissaan paikalle jos häntä tarvitaan. Tosin nyt on työ ollut muutenkin osa-aikaista, mutta en usko, että meno muuttuis ollenkaan, vaikka se olis siellä joka päivä. En tiedä, kai ne ajattelee perheen toimeentuloa niin paljon? Mutta kurjaa, että joudut aina olemaan pojan kanssa kahdestaan. Ja täysin epäasiallista käytöstä taas naapureilta, koputtaa nyt patteriin O_o ja vielä aivan tavallisista elämisen äänistä. Mua ei häiritse täällä kerrostalossa juuri mikään muu ääni kuin se, jos joku kolistelee patteria!

    VastaaPoista
  4. Jos asuisin naapurissa, niin tulisin heti kylään puhumaan tyttöjuttuja tai vaan olemaan. Ei mullakaan ole ketään, joka asuisi niin lähellä että voisi vaan poiketa ohimennen kylään ... sydänystäviä näkee todel-la harvoin, mutta toki lohduttaa että he kuitenkin ovat olemassa!
    Ystävyydet on omituisia asioita; niitä ei vain tahtomalla saa -- paljon töitä ja vähän tuuriakin pitää olla, että oikean löytää ja että se säilyy...

    Et missään nimessä ole kamala ihminen, kuten Heljäkin tuossa ylhäällä sanoo! Elä "aliarvioi" itseäsi, älä epäile ihanuuttasi -- ehkä nuo tunteet, ajatukset ja pelot ovat syynä ettet päästä ketään niin lähelle...en tiedä... ISO HALI kuitenkin sinulle rakas ystävä! Vaikka ollaankin vain virtuaalimaailmassa, niin pidän sinua jokatapauksessa Todellisena Ystävänä! <3

    VastaaPoista
  5. Et todellakaan ole kamala ihminen, vaan harvinaisen rehellinen nainen.

    VastaaPoista
  6. itse olen nin kamala ihminen etten jaksaisi olla kenenkään ystävä joka öisin tarvitsisi voimiani..

    VastaaPoista