Mielikuvitusta

Aikaisemmin olen kirjoittanut siitä kuinka paljon lapsuudessa oli leikkejä joihin sai uppoutua unohtamalla kaiken muun. Mutta oli myös jokin muu johon käytin suurta mielikuvitustani. Se oli kirjoittaminen. Lisäpotkua kirjoittamiselle toi lukeminen. Kun luki muiden tekstejä, sai vahvistusta omiin tarinoihin ja niiden rakenteisiin.

Kirjoitin koulussa kympin aineita, kun tarinan sai keksiä. Minun ei paljon tarvinnut miettiä kun kynä sauhusi täyttä päätä. Tarinani kiehtoivat opettajaa. En ikinä unohda kuinka tuo sama äidinkielenopettaja antoi kympin aineestani ja oli kirjoittanut konseptin loppuun jotakin tämän kaltaista "En ole koko 14-vuotisen urani aikana antanut vielä kenellekään aineesta täyttä kymppiä. Oletko harkinnut kirjailijan uraa tulevaisuudessa?" Häkellyin ja sydäntäni lämmitti. Kaikki halusivat tietää mistä aineeni kertoi. Saivat sen muutkin lukea. Ei se ollut mikään salaisuus vaan ennemminkin kummajainen. Siinä kuvailtiin miten kotona asuva lapsi koki ympärillä tapahtuvat asiat, äänet, hajut, valot, ihmiset, eläimet...Ei siis mitään sen kummempaa. Kerronta tyylistä tulivat pisteet. Näin oletan.

Minusta tuntuu että lapsuuteni on suonut minulle keskivertoa enemmän mielikuvitusta. Kun oli kurjaa, niin pakenin kuvitteelliseen maailmaan. Useimmat tarinoistani kertoivat nuoresta tytöstä ja hänen elämästään. Tarinassa oli tietenkin äiti, isä ja normaali ydinperhe. Oli hienoa kuvitella kaikki ne ja miettiä miltä tuntuisi olla sen onnekkaan tytön asemassa joka sai tarinassani elää kaiken sen.