Yli sietorajojen

Tässä on menty jo pitkän aikaa niin, että äidin käytös alkaa tuntua sietämättömältä kestää. Kaikki vaan ärsyttää hänessä. Ilmeet, eleet, puheen sävy, puheenaiheet, koko ihminen! Vaikka kuinka tahtoisin sietää ja ymmärtää, se ei onnistu mitenkään päin. Olen purrut hammasta joka kerta kun olemme kohdanneet ja aika hyvin olen saanut nielaistua raivon joka pyrkii ulos. Mutta nyt en enää tiedä mihin nuo tuntemukset purkaisin.

Perheneuvolassa käynnit tuntuvat aivan turhilta. Kaikki puhe on pysynyt lapsessa ja sen uhmaiässä. jotenkin turvallisilla vesillä. Ei jaksa enää edes yrittää raapaista pintaa ja pingottaa kaiken puheen mahtuvan siihen lyhyeen alle tunnin aikaan. Olkoon.

                                     
Pari viikkoa sitten tapahtui asia joka on suorastaan saanut minut voimaan jo pahoin äidin seurassa. Juteltiin puhelimessa. Äiti kertoi olleensa puhelinyhteyksissä enooni, lähetti terveisiäkin minulle.

Kerrottakoon tässä välissä että enoni sai joitakin vuosia sitten halvauksen, joutui sairaalaan ja toipuu siitä pikkuhiljaa. Kuitenkin joutuu elämään loppuelämänsä hoitokodissa. Liikkuminen ei kuulemma onnistu kuten ennen ja muisti pätkii pahasti.

Äiti on puhelinmaniansa vuoksi ollut sinnekin yhteyksissä. Voin vain kuvitella kuinka puhelut ovat kestäneet. Toinen huonomuistinen puhuu sekavia tuntitolkulla ja toinen kuuntelee sitä ilolla. Saapahan kerrankin puhua niin pitkään kuin vaan ikinä haluaa. Eihän se sairas ihminen siellä langan toisessa päässä tajua puhelua katkaista.

Mutta asiaan. Äiti on käyttänyt julkeasti hyväkseen sairasta ja sekavaa enoani käännyttämispuheilla jotka ovat kuulemma johtaneet jo uskoon tuloon! Voitteko kuvitella! Äiti onkin saarnannut jumalasta ja mistä lie, puhunut enon sekaisin ja nyt kuulemma uskoon tulo on tapahtunut! Mihinkäs ei ymmärrystä vailla oleva ihminen suostuisikaan, varsinkin jos oma sisko on juonessa mukana....!

Ehkei eno kuitenkaan tajua mitä uskoon tulo tarkoittaa. En tiedä. Pointti tässä onkin se kuinka julma ihminen aivopesee ihmistä joka ei yksinkertaisesti ymmärrä mistään mitään?? Ikäänkuin puolustuskyvyttömänä.

Puhuimme äidin kanssa puhelimessa enosta ja äiti kertoi kuinka enokin oli tullut uskoon. Sanoin tietenkin ensireaktiokseni että "Oletko aivopessyt nyt sairaankin ihmisen?" Ja mikäpäs muukaan oli taas reaktio kuin "Aina mussa on kaikki vika." (lue:voi minua syytöntä parkaa!). Raivostuttavaa!!

Äiti löi puhelimen korvaan. Meni viikko, äidiltä tuli tekstiviesti (äiti sai puhelinnumeroni kun vahingossa numeroni näkyi kerran joskus aiemmin soittaessani hänelle). "Voisitko tuoda lapsen meille muutamaksi tunniksi, teen kyllä ruokaa". En vastannut mitään. Mikä taksipalvelu nyt yhtäkkiä olen?? Ja -teen kyllä ruokaa- lause piti pistää vain siksi, että ei meidän lapsen kohdalla ole ollenkaan itsestäänselvää, että mummolassa saisi mitään kunnon syömistä.

Nyt mietin tässä, että mitä teen, ettei äitini saa minua sekoamaan? Olen siinä pisteessä, etten haluasi edes ajatella koko ihmistä. Välimatkaa on niin kovin vaikea ottaa kun ihminen muistuttaa itsestään säännöllisin väliajoin.