Uusi blogi

Olen pistänyt pystyyn myös toisen blogin jossa aihe ei ole niin rajattu kuin täällä. Bloggailen jatkossa siis myös osoitteessa:

http://siipeensasaanut.blogspot.com/

Tervetuloa lukemaan! :)

Harmaan päivän ratoksi

Tänään on ollut taas kova pääkipu. Äiti ehdotti meille tuloa. Voisi leikkiä lapsen kanssa, että minä saisin levätä. Suostuin ehdotukseen vaikkakin äidin apu on todella pientä. Vaippaa hän ei vaihda, ei pue tai riisu lasta, ei laita ruokaa tms. Minun leponi jää siihen että viiden minuutin välein huudellaan "tule vaihtamaan vaippaa", "tulisitko antamaan vettä", "riisuisitko vaatteet"... Jokatapauksessa äidin oltua hetken lapsen kanssa ulkona sain vihdoin luettua Ruuhkavuosi-kirjan loppuun pienissä pätkissä. Lukiessa herkuttelin, mitäpäs muutakaan kuin fazerin sinistä...Ja toki tiedossa on, että se ei auta ainakaan pääkipuun saati migreeniin, eikä ne kilotkaan nopeampaa karise. Kaiken uhalla rohmusin kuitenkin koko levyn!

Kirja loppui jotenkin "kesken"(ja suklaasta sain yliannostuksen!), mutta aloittelin jo uutta kirjaa nimeltään:
Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan.
Kirjoittanut: Liza Marklund ja Lotta Snickare

Tuo kirja vaikutti vaikealukuiselta ja sellaiselta joka vaatii keskittymistä oikein kunnolla. Mutta siitä sitten enempi kun olen saanut sen kokonaan luettua.

Viikonlopun jatkoa kaikille! :)

Vihaan lääkkeitä, mutta...

...ilman niitä en tulisi toimeen. Alhaalla kuvassa näkyvät lääkkeet joita otan päivittäin.

Citalopram-ratiopharm 20 mg ---> paniikkihäiriöön 1 nappi aamuisin.
Deprakine 300 mg ---> migreenin estoon 2 nappia päivässä.
Triptyl 10 mg ---> hartiakipuun 1 - 2 nappia ennen nukkumaan menoa.

Vapaaehtoisina lisäravinteina vielä
Omega-3
Magnesium
Multivitamiinit

Lisäksi säännöllisen epäsäännöllisesti syön migreenikohtauksiin Migard 2,5 mg.

Voisin oikeastaan jättää tuon paniikkihäiriölääkityksen jo pois, mutta haluasin puhua siitä ensin ammattilaisen kanssa sillä yksin en uskalla lopettaa lääkitystä. Pelottaa jos kohtaukset palaavat.

Deprakinet pistää apteekin mukaan väsyttämään, mutta suurimman tajun menetyksen aiheuttavat Triptylit. Eilen otin puoliltaöin yhden ennen nukkumaan menoa ja en saanut kunnolla silmiä auki vielä aamullakaan! Tästä lähtien otan niitä vain ainoastaan äärimmäisessä hätätapauksessa jotta mieskin saisi aamulla joskus nukkua.

En ole soitellut mielenterveystoimistolle tätien perään vaan antanut asian olla. Minut on virallisesti unohdettu! Sairaanhoitajan saikku loppui jo pari viikkoa sitten ja soittopyyntööni ei ole vielä vastattu. Toista kertaa en perään soita! Pallo on heitetty sinne ja jos sitä ei haluta ottaa vastaan niin olkoon ottamatta! Pitää varmaan soittaa suoraan psykiatrille ja neuvotella lääkkeiden lopettamisesta sitten kun olen siihen valmis.

Sieniä ikkunan alla!

Näitä sieniä löysin meidän olkkarin ikkunan
alta. Yök! En ole sieni-ihmisiä ollenkaan!

"Minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa"

Eikös Apulannan biisin sanat menneet jotenkin noin? Löydän itseni niistä sanoista. Viime aikoina olen tuntenut itseni niin ulkopuoliseksi ja jotenkin vialliseksi. Tuntuu etten saa yhteyttä keneenkään tai että kukaan ei halua olla juuri minuunkaan yhteyksissä.

Viimeisin esimerkki löytyy sunnuntailta. Kaverin kanssa oltiin puhuttu josko vihdoin nähtäisiin. Sunnuntaina soitin ja sitten hän keksi kaikkia mahdollisia syitä miksei keritäkään näkemään. Oli siivousta ja ruoanlaittoa. Ne asiat piti tehdä juuri silloin kun oltiin sovittu, että nähdään. Kyllä mustakin tuntuu välillä etten halua nähdä ketään, mutta. Jos on sovittu niin en sitten ala juuri silloin siivoamaan tai laittamaan ruokaa vaan hoidan ne ennen tai jälkeen. Kyseinen kaveri teki oharit jo toista kertaa peräkkäin. Alkaa pikku hiljaa ärsyttää. Miksei voida sanoa suoraan mikä mättää. Kaikki pääsisivät paljon helpommalla. Minun ei tarvitsisi miettiä mikä minussa on vialla eikä kaverin tarvitsisi enää selitellä.

Tuollaisia tilanteita on paljon, että joku tekee jotakin mitä en hyväksy ja mitä sitten jään ihmettelemään. Haluaisin kysyä suoraan mikä mättää, mutta en uskalla sillä ajattelen ajavani ne ihmiset kokonaan pois ja haluan pysyä mahdollisimman neutraalina. En kiusallanikaan anna yhtään juorunaiheita...

Joskus kuitenkin pimahtaa. Eilinen esimerkki taas on hyvä siitä. Kauan aikaa olen seurannut vierestä kuinka veljen perhe kohtelee heidän 4-vuotiastaan. Joka viikonloppu se törkätään johonkin yökylään jotta veli pääsee ryyppäämään puolisonsa kanssa. Ehdotin sitten eilen puhelimessa veljen puolisolle, jospa heidän lapsensa eli meidän muksun serkku tulisi leikkimään meille. "Soitan sulle vähän ajan päästä, me ollaan kaupoilla." Vähän ajan päästä tuli tekstari. "Ei se halua tulla, on kiukutellu koko viikon, varmaan ikävöi isäänsä." Veli tekee siis reissuhommia ja ollut pois jo kohta kuukauden.

Mutta tuo 4-vuotias veljentytär ei ole halunnut nähdä meitä pitkään aikaan ja meidän lapsella on ollut serkkuaan ikävä. Aloin sitten ihmettelemään viesteissä mikä mättää. Ja kirjoitin vielä pieni provoaminen mielessä siitä kuinka lapsi ei koskaan näe isänsä sukulaisia vaan äidin sukua joka päivä. Siinä me aikamme kinasteltiin tekstareissa kun otti aivoon koko tilanne. Mitä pahaa me ollaan lapselle tehty kun ei hän halua meitä nähdä? Missä vika? Kaikki kysymykset pyöri mielen päällä siinä tekstaillessa. Lopulta meni hermot niin että annoin oikeiden ajatusten tulla päivänvaloon. "En yhtään ihmettele että teidän lapselle tulee käytöshäiriöitä, mitä olen sivusta kattonut teidän touhua", näpyttelin. "Kannattasko harkita lapselle jotakin psykiatria noiden häiriöiden selvittämiseksi, eihän se ole normaalia että aletaan vihaan sukulaisia noin vain ilman syytä", jatkoin vielä. Siinä vaiheessa meni kyllä jo yli, myönnän sen. "Kukakohan tässä psykiatria tarvii", tuli vastaus. "Syytätkö mua sun lapsen käytöshäiriöistä? Itehän olet muksus kasvattanut", vastasin. Ja sitten kadutti koko homma niin, että pyysin jo anteeksi seuraavassa viestissä "Anteeksi, tuli sanottua pahasti, en tarkottanut".

Tuossa hyvä esimerkki miksi ehkä olisi joskus hyvä pitää turpa kiinni ja antaa olla. Mutta en haluaisi millään antaa ollakaan vaan asiat olisi hyvä pystyä selvittämään. Vihaan sitä että kysymykset jää roikkumaan. Mutta en sitten osaa ilmeisesti asiallisesti selvittää mitään...Tuo tekstiviestikinastelu johtui ihan kuukausien patoutumista veljen puolisoa kohtaan. Se vaan aukesi siinä eikä tarvinnut kun sen viimesen pisaran. Tiesin kyllä että sekin aika oli tulossa. Ei asioita vaan pysty pitään sisällä hirvittävän pitkiä aikoja. Minä en ainakaan pysty.

Lopputulos: tuskin puhutaan enää montaa lausetta veljen morsiamen kanssa. Sen hinnan siitä maksoin, että annoin tulla mielipiteiden julki. Niin luultavasti kävisi myös em. kaverin kanssa. Mitä tästä opimme. Pitää alistua omaan asemaan ja olla valittamatta...

Kuulumisia pahan olon keskeltä

Olen kärsinyt tässä aivan järkyttävästä migreenistä. Sellasesta mihin ei lääkkeet auta enää. Juuri kun pääsin eroon migreeninestolääkkeistä neurologin kehoituksesta, niin tänään oma terveyskeskuslääkäri käski alottaa taas niiden syömisen. Lisäksi sain uuden reseptin niskoihin jotka ovat aivan jumissa, lähetteen fysikaaliseen ja lääkäri lupasi alkaa tekemään mulle akupunktiohoitoa siellä terveyskeskuksessa. Sanoin, että se on tehonnut muhun aikasemminkin. Nyt saan sitä sitten lääkärin tekemänä eikä tarvitse maksaa kalliista yksityisestä fysikaalisesta. Tosin aion sinne yksityiselle kuitenkin eksyä jossain vaiheessa muuten hierotuttamaan tuota hartiaseutua. Taas.

Viime viikolla kävin päivystyksessä kun en enää jaksanut migreeniä. Ne olis laittaneet mulle tipan min. viideksi tunniksi, mutta sanoin ettei mulla ole aikaa sellaseen...Sitten ne päättikin hoitaa sen piikillä ja diapamilla (se on se yleinen katkasu). Lopulta pääsin aika nopeasti kotiin ja sen koktailin tuloksena olin aika väsynyt. Ei tahtonut silmät pysyä auki. Muutaman tunnin päästä olo virkistyi ja migreeni palasi. Se siitä päivystyksen katkasusta.

Kaikista eniten tässä ottaa pattiin se että mitään ei voi tehdä. Koko ajan kamala kipu päällä. Uskaltaako kukaan edes arvata kuinka rankkaa on ollut aina vain äkäisemmäksi muuttuvan taaperon kanssa juuri nyt?

Riippuvaisuutta

Äiti ostaa hurjat määrät maitoa. Äidin on pakko saada päivittäin tupakkaa, kahvia ja maitoa. En tiennytkään että maitoon voi jäädä koukkuun. Kysyin kerran äidiltä, että joisitko kerrankin ruoan kanssa vettä maidon sijaan, niin vastaus oli "en pysty". Onko se lie enemmänkin sitten pakkomielle? Mitä tapahtuu jos ei saakaan maitoa ruoan kanssa? Mikä pelko se mahtaa olla...

On pelottavaa mistä kaikesta ihminen voikaan tulla riippuvaiseksi. Päihteiden ja kofeiinin lisäksi. Ja jos joku riippuvuus päihitetään, tilalle astuu usein joku muu riippuvuus.

Peliriippuvuus
Seksiriippuvuus
Nettiriippuvuus
Puhelinriippuvaisuus
Läheisriippuvuus
Kipuriippuvaisuus
Adrenaliiniriippuvuus

"Vaikka mitään kemiallisia aineita ei nautita, aivojen välittäjäaineisiin nämä riippuvuudet ja niitä vakavammat addiktiot vaikuttavat samansuuntaisesti kuin päihteet. Ne saavat aikaan dopamiinitulvahduksen ja nopeasti syntyvän mielihyvän tunteen. Ja tähän kun tottuu, himo kasvaa."

Nykyaika mahdollistaa riippuvuuden mitä erilaisimpiin asioihin. Itse olen ainakin osittain riippuvainen netistä ja puhelimesta. Tupakanpolton lopetin heti raskaaksi tultuani. Sitä ennen poltin n. 10 vuotta. Mietin tuliko tilalle sitten jokin muu riippuvuus...Ei nyt onneksi heti tule mieleen. Tai sitten se on jotakin hyvin tiedostamatonta.

Mitä tapahtuisi jos netti kaatuisi koko maailmasta ja puhelimen käyttö lopetettaisiin? Menisimmekö aivan sekaisin jos hukkaisimme kaikki tuttavat naamakirjasta ja nopean yhteydenpidon puhelimella. Kauhukuvat siintävät mielessäni.

Olen ainakin joskus kärsinyt myös läheisriippuvuudesta. Rakkaudenkaipuussa tarrauduin mustasukkaisena poikaystävääni kuin elämän viimeiseen oljenkorteen. Olo oli turvaton ilman sitä toista. Sitä on sivullisen erittäin vaikea ymmärtää. Menettämisen pelko eli arjessa. Olin sisältä rikki. Yritin korvata lapsuuden rakkaudettoman elämän poikaystävän rakkaudella ja rakkauden eteen oli taisteltava.

Mistä sinä olet, tai olet ollut riippuvainen?

Laiskuudesta uuteen nousuun!

Eilen oli kamala olo fyysisesti, mikä sitten toi stressiin vain lisää potkua. Oli sellainen oli että flunssa iskee. Joka paikkaa kolotti ja kurkku kipuili. Olin myös todella väsynyt. Mutta tänään olo on kohentunut ja päätin taas kokeilla pilateksen kiinteyttävää jumppaa kun sain lapsen päiväunille. Pari päivää sitten kokeilin tuota uutta jumppadvd:tä ensimmäistä kertaa, joten paikkojen kolotus eilen johtui varmastikin siitä. Tänään harjoittelu tuntui jo aika hyvältä. Vuosia sitten harjoittelin Pilateksen metodeilla kotona, mutta nyt sain seurata mallijumppaajaa ja nähdä kuinka liikkeet tehdään oikein. Olen löytänyt lajini! Se ei rasita selkää eikä se ole sellaista riuhtomista ja repimistä kuin useimmat jumpat joissa vedetään kuin viimeistä päivää. Suosittelen Pilatesta kaikille ja se käy varmasti myös selkävaivaisille! Yllä olevan dvd:n sain HyväTerveys-lehden mukana. Ostin uusimman irtonumeron hintaan 4,90 €. Netistä tilattuna sama dvd maksaa jo pelkästään n. 9 euroa. Lehti dvd:llä oli siis mielestäni hyvä ostos!

Nyt kun saisin tämän innon pidettyä...:) Pitäkää peukkuja!

Tunnesyöpöttely

Pienenä kun olin flunssassa tai angiinassa tai missä tahansa sänkyyn kaatavassa taudissa niin äidillä oli tapana hoitaa minua järjestämällä herkkuja sänkyyn. Sain oikein toivoa mitä haluaisin kaupasta. No senhän tietää mitä kauppalistalta löytyi. Sipsiä, karkkia, jäätelöä...Normaaliruokaa ei tarvinnut syödä. Sain vain lohturuokaa, ruokalohdutusta. Kyllähän se lapsena tuntuu hyvältä, mutta näin aikuisena ei enää niinkään. En ole nimittäin päässyt tuosta lohtusyöpöttelystä millään irti.

Kun ahdistaa, kaipaan herkkuja.
Kun olen iloinen, kaipaan herkkuja.
Kun olen hermostunut, kaipaan herkkuja.
Kun minulla on hyvää seuraa, kaipaan herkkuja.
Jos juhlin jotakin, kaipaan herkkuja.
Joka tunnetilaan haluan syömistä.

On ollut todella pitkän taistelun aikaansaannosta, että ylimääräisiä raskauskiloja on tippunut jo kymmenen. Mutta haluaisin olla vieläkin hoikempi, eikä tähän auta sisäinen-kauneus-saarnatkaan. Eikä se lohduta, että olenhan minä sitä tätä ja tuota, muuta. Mikään ei lohduta. Haluan painaa sen verran kuin 10 vuotta sitten kun olin hoikkaakin hoikempi. Kuitenkaan en kärsi pakkomielteestä laihdutuksen suhteen (luojan kiitos, se tästä vielä puuttuisi!). Tunnen suurta surua ja tuskaa joka kerta kun eksyn blogille jossa jollakulla anorektikolla törröttää luut rumasti, mutta he haluavat painaa aina vain vähemmän ja vähemmän. Omat tavoitteeni ovat kuitenkin realistiset. En ole lihava, vaan normaalipainoinen. Jos en olisi näin saamaton, saisin varmasti itseni tyydyttävään kuntoon(lue:tarpeeksi hyvän näköiseksi) pelkästään liikunnalla. Mutta kun minulle ei olla suotu extraenergiaa tai lapsenvahtia liikuntaharrastuksen ylläpitämiseen, no can do. Pitää vaan sinnikkäästi yrittää pysyä erossa iki-ihanasta fazerin sinisestä tai supersalmiakista tai siitä pienestä nautinnosta joka kutsuu joka kauppareissulla luokseen -> geishapatukasta ;)

Tässä ei ole edes kyse toisten miellyttämisestä, vaikka joiltakin tahoilta painosta saa kuullakin. Ei tosin enää kun raskauskilot ovat suurinpiirtein poissa. Vaan tässä on kyse vain ja ainoastaan minusta. Siitä että tunnen itseni hyväksi ulkokuoressani ja siitä että tunnen onnistuneeni jossakin jos olen pystynyt välttelemään herkkuja, ylenpalttista syöpöttelyä ja sen tuomaa lohtua muihin keinoihin. Tosin enää ei monia muita keinoja ole jäljellä..! Laihdutusryhmän ohjaaja kehoitti myös etsimään iloja muualta kun ruoasta(siis toden totta olen ollut laihdutusryhmässä parin ylimääräisen kilon vuoksi!). Muita keinoja on esim. huumori ja se iänikuinen liikunta johon jaksaa panostaa kerralla max. 2 viikkoa ja taas tulee väsähdys. Tämä on tämmöinen oravan pyörä...Revi siitä huumoria sitten vielä...!

Kaikesta huolimatta olen ollut viisas ja oppinut jotakin. Oman lapsen kohdalla toimin aivan toisin. Kipeänä syödään vitamiinipitoisia hedelmiä tai vaikkapa marjoja NORMAALIruokien lisäksi. Sekä yritän olla yhdistämättä ruokaa ja hyvää/pahaa- oloa toisiinsa lapsen silmissä (lue: syön illalla salaa suklaata ja muita herkkuja kun lapsi jo nukkuu..).

Menis jo ohi...

"Lapsi on kiukkuinen, masentunut, hapan, tottelematon, pisteliäs, nenäkäs tai jopa kyyninen. Myös epärealistiset fantasiat ovat uhmaikäiselle tyypillisiä." Näin kertoo Wikipedia uhmaiän oireista. Minulla ei taida olla mitään lisättävää. Minusta on viety kaikki mehut ja väsyneenä olen raahautunut tietokoneen ääreen kertomaan sen tänne. Luojan kiitos, lapsi nukkuu. Jälleen kerran vietän omaa aikaani puolikuolleena mutta onnellisena siitä että minun ja lapsen päivä on pulkassa. Toivon että tämä vaihe menee ohi nopeasti.

Kuvista...

Yritän saada digikameramme tässä kondikseen mahdollisimman pian, jotta saan itse ottaa kuvia tänne blogia koristamaan. Yhden tämän kesän otoksen haluan jakaa kanssanne kuitenkin nyt jo. Tämän on ottanut mies kamerakännykällään kalareissulla...Mies vaan totesi kun nosti saaliin vedestä "aha, kalaa salaatilla" :D Joku rehu oli siis tarttunut ahvenen mukaan.

Ulkoinen järjestys, sisäinen sekamelska?

Olen yrittänyt tässä tehdä kaikkea kehittävää ja yksi aloittamani projekti on keittiöiden kaappien siivous. Joka aamu siivoan yhden kaapin, ettei tule työrupeamaa liiaksi ;) Jotenkin tuntuu, että kun ne kipot ja kattilatkin ovat ojennuksessa niin itsekin tunnen levollisuutta. Siivoamisesta ylipäätänsä olen samaa mieltä.

Jos on paska olo ja mieli maassa niin tässä asioita jotka tehoavat useimmiten minuun...

* herkuttelu (karkkia, sipsiä, suklaata tai muuta lemppariruokaa)
* hyvä kirja
* hyvä lehti (mulla toimii naistenlehdet ja juorulehdet tms. muotilehdet)
* hyvä elokuva
* menen lattialle vaakatasoon, tyyny pään alle ja rentoutumiscd:n kuuntelua korvalapuilla.
* hikiliikuntaa ja sen päälle virkistävä suihku
* metsässä retkeily
* hieronta
* tee-se-itse kasvohoito, jalkahoito, kynsien lakkaus tai muu kaunistautumisrituaali.
* maalaaminen
* käsityöt tai ihan mikä vaan askartelu
* siivoaminen
* kirjoittaminen
* matka pois arjen kuvioista
* haaveilu
* shoppailu

Olikohan vielä jotain muuta. Jos tulee mieleen niin lisään jälkeenpäin. Mutta yleensä ihminen yrittää auttaa itseään kaikilla mahdollisilla tavoilla ja eri asiat tuovat eri ihmisille hyvää mieltä.

Viime kirpparireissulta löysin pari uutta kirjaa ja toista niistä olen jo lukenut aina kun olen ehtinyt. Suosittelen sitä ihan kaikille, mutta eniten se saattaa kolahtaa niihin jotka elävät tai ovat lähiaikoina eläneet pienen vauvan kanssa arkea.

Kirja: Ruuhkavuosi
Kirjoittanut: Pauliina Susi

Olen lukenut elämäni aikana paljon erilaista kirjallisuutta jotka liittyvät self-help-osastoon. Välillä sorrun hömppään kuten horoskooppi- tai unientulkintakirjoihin. Kaikkea sitä ihminen joskus tekeekin löytääkseen itsensä ja oppiakseen tulkitsemaan ja tuntemaan itseänsä paremmin. Joskus tulee lukkoja joidenka avaamiseen tarvitaan kaikupohjaa ja ammattitulkkia (lue:kallonkutistajaa).

Minun kaikupohjani (mtk:n sairaanhoitaja) ei ole ilmeisesti vieläkään palannut sairaslomalta, sillä perjantaina ei odotettua puhelua tullutkaan...Huomenna alkaa jälleen arki ja puhelinsoiton odottaminen. Tiistaina soitan taas itse jos ei aamupäivään mennessä ole kuulunut jo jotain. Tässä on kuitenkin odoteltu jo liiaksi asti!

Äiti aivopesee

Niin kauan kun vaan muistan on äiti yrittänyt käännyttää minusta himouskovaista. Ja niin kuin moni varmasti tietää, että sellainen raivoisa käännytysyrittäminen saa yleensäkin ihmisen juoksemaan juuri päinvastaiseen suuntaan. Jokainen löytäköön itse "oman jumalansa" ja uskontonsa sitä kautta minkä itse kokee oikeaksi. Eikö niin?

Veljeni 4-vuotias tytär oli kuulemma ollut hoidossa hiljattain äidin luona. Sanoin kyllä veljelle, että ei kannata oikeasti luottaa lasta äidin hoitoon, mutta olivat ilmeisesti tarvinneet aika kipeästi hoitajaa tuolloin lapselleen - joten äiti sai kelvata.

Kun heidän lapsensa oli taas kotona oli hän puhunut jatkuvasti siitä kuinka jeesus pelastaa ja muuta jeesushöpinää. Siitä selvisikin mistä tuollaiset puheet ovat peräisin koska ne alkoivat heti kun tyttö tuli äidiltä hoidosta. Äiti on siis yrittänyt aivopestä 4-vuotiasta lasta ilman vanhempien suostumusta uskonnolliseen kiihkoluennointiin. Jälleen kerran olin aika järkyttynyt, mutten toki yllättynyt...

Minä ja sosiaalinen verkko

Aluksi...
Ei ihmekään kun minuun ei olla otettu yhteyttä mtk:sta, siellä on väkeä sairaslomalla. Aivan kuten sekin hoitaja kenen piti minulle soittaa. Tuosta kuulin siis hetki sitten kun olin puhelimitse sinne yhteyksissä. Minua ei siis ollakaan tarkoituksenmukaisesti unohdettu! Päivän positiivinen uutinen...

Aikaa on kuitenkin kulunut ja olen joutunut itse tutkimaan internetin ihmeellisiä saloja. Olen etsinyt vastauksia siitä mikä minua vaivaa ja olen vahvasti sitä mieltä, että minulla on jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö. Parempaan diagnoosiin en itse pysty ja sen saavat vahvistaa tai hylätä ammattilaiset sitten kun niiden pakeille pääsen. Perjantaina sairaanhoitaja palaa sairaslomalta. Ainakin näillä näkymin. Silloin tavoittaa soittopyyntönikin.

Tänään minulla on ollut kuitenkin ihan hyvä olo. Tieto siitä että huomenna miehellä alkaa kahden päivän vapaat, vaikuttaa olotilaani varmasti. On ollut tuskastuttavan tylsää olla neljän seinän sisällä kahdestaan lapsen kanssa. Tai tyhjällä kotipihan leikkikentällä. Kaupassa ollaan käyty ja kerran moikkaamassa miestä työpaikallaan, siinä se. Seinät kaatuilevat päälle ja huomaan sosiaalisen verkostoni olevan erittäin heikko. Luin eilen kirjahyllystä kaivamaani kirjaa Äidin kielletyt tunteet(väestöliitto 2008). Siinä kirjoitettiin äitiyden ihanteellisesta sosiaalisesta ympäristöstä mm. näin:

"Sosiaalinen ihanneympäristö koostuu läheisten, ammattitahojen ja yhteiskunnan muodostamasta verkosta, josta äidillä ja lapsella ei ole vaaraa tipahtaa ulos. Vaikka jokaisen äidin henkilökohtaisen paratiisin yksityiskohdat vaihtelevat, kyseinen unelmien paikka lienee useimmille äideille sellainen, jossa äidillä ja lapsella on rikas ja vaihteleva sosiaalinen elämä, mielekästä tekemistä sekä mahdollisuus tukeen ja lepoon."

Tuo oli kuin minulle kirjoitettu. Ja varmasti monelle muullekin äidille. Kirjassa kirjoitetaan myös siitä kuinka...

"Paratiisissa eri-ikäiset lapset voivat leikkiä keskenään ja temmeltää vapaasti. Lapsen isä(tai uusi kumppani) on ymmärtäväinen ja auttava juuri sopivalla tavalla. Paratiisissa muiden lasten äitien kanssa voi vaihtaa kokemuksia ja saada apua, jos itsellä on kiireitä tai tarve nukkua jonkun tunnin. Joidenkin paratiisiin kuuluu ehkä myös omat sukulaiset: oma äiti, isä, sisarukset, tädit, serkut. Puolisonkin sukulaiset hyväksytään, mikäli eivät määräile tai puutu liikaa. Toimivat lastentarhat ja ammattiauttajat ovat tarjolla silloin, kun heitä kaipaa, eivätkä maksa liikaa."

Sanat kolahtavat ja tajuan vielä enemmän kuinka olen joutunut ulos lapseni kanssa sosiaalisesta verkosta. Tuntuu että useampi asia kaatuu aikatauluongelmien takia. Perhekerhot ovat meille sopimattomaan aikaan aamupäivästä puolituntia sen jälkeen kun ollaan vasta herätty. Musiikkikerhoista olen haaveillut, mutta ne ovat aivan liian kalliita. Yleisillä leikkikentillä näkee pieniä lapsia vanhempiensa kanssa todella harvoin eivätkä he ole suomalaiseen tapaans innostuneita luomaan kontaktia muihin vanhempiin. Toisaalta täällä pienessä kaupungissa lasten puuhapaikat ovat muutoinkin vähissä. Monilla on jo valmiina sosiaalinen verkko joka koostuu sukulaisista, ystävistä ja hoitopaikoista. Joillekin ne asiat on suotu itsestäänselviksi.

Äiti ja paloittelusurmaaja

Äiti kuuli tänään pelottavan asian tuttavaltaan. Aloitanpa ensin kuitenkin alusta.

Kuusi vuotta sitten äiti oli mielisairaalassa hoidossa. Äiti oli mennyt ilmeisesti hoitoon vapaaehtoisesti sillä ei ollut joutunut suljetulle. Sai tehdä kävelyretkiä lähimaastossa päivisin. Yksi päivä äiti sanoi lähtevänsä kävelylle. Yksi potilaista halusi lähteä mukaan. Hän oli entinen saatananpalvoja, parikymppinen nuori mies. Äiti oli ihmetellyt hiukan miksi hän haluaa liittyä seuraan, mutta ottanut pojan mukaan kävelylle. He olivat kävelleet sairaalan tien päähän ja kääntyneet takaisin. Pihassa he olivat vielä päättäneet kävellä pienen kierroksen lähimetsän poluilla.

Äiti oli kävellyt edellä, poika perässä. Yhtäkkiä poika oli sanonut äidille: "sinä et taida vielä oikein tuntea saatanaa?". Äiti uskovaisena oli siihen vastannut "en tunne, enkä haluakaan!" ja jatkanut matkaa takaisin sairaalaan.

Samalla osastolla sairaalassa oli tyttö jolla oli ties mitä psyykkisiä ongelmia. Se tyttö oli alkanut seurustelemaan tuon ex-saatananpalvojan kanssa. Tyttö on äidin tuttavan lapsi. Myöhemmin kun nuoripari pääsi sairaalasta, he olivat muuttaneet yhteiseen asuntoonkin.

Tänään, kuusi vuotta myöhemmin, äiti kuuli tytön äidiltä puhelimessa, että kesällä poika oli vangittu osasyyllisenä rituaalimurhaan joka oli tehty 8-vuotta sitten. Poika oli ollut vapaana siis niin kauan ja jäänyt kiinni vasta tänä vuonna! Sama poika oli ollut kävelyllä mielisairaalan lähimetsässä äidin kanssa eikä kukaan tiennyt mitään taposta ja ruumiin paloittelusta (siitä murhasta oli kulunut siis 2 vuotta kun he olivat äidin kanssa samaan aikaan hoidossa mielisairaalassa). Tässä linkki jonka löysin juttuun:

http://www.ksml.fi/uutiset/keski-suomi/kaksi-miest%C3%A4-vastaa-syytteeseen-murhasta/446210

Jutussa oli siis ollut yhteensä 4 syyllistä.

Tässä vielä toinen linkki syytteistä.

http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Paloittelusurmasta+kymmenen+vuoden+tuomiot/1135246682264

Kamalaa myös että viaton tyttö oli seurustellut ja jopa asunut rituaalimurhaajan kanssa! Tietämättä hänen salaamistaan teoista. Äidin tuttava myös kertoi kuinka poika oli ollut todella julma tyttöä kohtaan, sekoittanut hänen lääkedosetistaan lääkkeitä ja vaihdellut lokerosta toiseen, hakannut tyttöä ja ollut aivan sekaisin. Onneksi he ovat nyt kuitenkin eronneet ja tyttö säilynyt hengissä!

Niskavillat nousevat pystyyn jo tiedosta että myös äiti on kävellyt metsässä sairaan murhaajan kanssa...!

Täydellinen äiti

Haluan olla juuri sellainen.

Kävimme eilen pitkään yöhön taas keskusteluja mieheni kanssa. Ja ne keskustelut avasivat tilannettani toden teolla. Vastaus on ollut edessäni koko ajan, mutta enhän minä ole nähnyt metsää puilta. Mies avasi suunsa. Onneksi.

Olen pitänyt lapsestamme LIIAN hyvää huolta. Siis oikeasti. Lapsesta voi pitää hyvää huolta, mutta se voi joskus mennä myös liiallisuuksiin niin että muu-ja ennenkaikkea oma elämä kärsii. Kärsittyhän tässä on. ja kaikki ihan omaa syytä. Mies sanoi että ensimmäistä kertaa elämässään on nähnyt lasta hoidettavan näin kuin minulla on tapana. Stressaan ihan kaikesta lapseen liittyvässä. Seuraavassa asioita joista pidän kiinni vaikka sitten henki menisi...

* Lapsen on saatava raitista ilmaa joka päivä noin. 2 tuntia vähintään. Mieluiten leikkien.
* Lapsen on saatava 2 lämmintä ruokaa päivässä, kotiruokia mielellään. Ja eri lihat molemmilla kerroilla. Toinen ruoka klo 11.00 ennen päiväunia ja toinen klo 16-17.
* Joka päivä on saatava kalsiumia, vitamiineja ym. ruoasta.
* Päiväunet 1,5 h - 2 h riippuen päivän vilkkaudesta.
* Karkkia ja herkkuja mieluiten vain karkkipäivänä.
* Hampaat on pakko pestä joka ilta.
* Iltapesu on oltava joka ilta klo 19 jotta sen jälkeen kerkiää syödä, lukea iltasadun ja pestä hampaat.
* Nukkumaan klo 20.00.
* Lapsen olisi joka päivä nähtävä myös muita ihmisiä kun minut ja viikossa myös muita lapsia.

Tuossa joitakin "pakkomielteitä". Niistä luisuminen luultavasti saisi minussa aikaan todella ylisuuren stressin ja hermoromahduksen. Nyt vasta tajusin (miehen avustuksella) kuinka olen todellakin kehittänyt itselleni pakkomielteen! Näkeehän sen jo tästä tekstistäni. Ja oli erittäin terveellistä ja silmiä avaavaa kirjoittaa se tähän ylös! Nyt kun ongelma on tunnistettu, olisi aika tehdä jotain...

Seuraava pulma tuleekin tässä. Kuinka osaisin hellittää ja päästää irti? Mistä tämä hullunkurinen pakkomielle johtuu? Pakko olla hyvä äiti...Täydellinen äiti. En usko että syitä tarvitsee kaukaa hakea.

Mies sanoi: "Tiedäthän, että jos syöt esim. pizzaa joka päivä kahden vuoden ajan, luultavasti saisit siitä yliannostuksen". "Olet tainnut saada yliannostuksen tuosta lapsenhoidosta". Sillä hän tarkoitti sitä pakollista kuviota joka on siis pakko toistaa joka päivä. Järkyttävää...Mutta nyt ongelmani on saanut nimen. Kysymys kuuluukin; mitä minä teen sille?

Avun huuto

Jätin noin viikko sitten soittopyynnön mtk:n vastaanottoon sillä sairaanhoitajatädistä ei kuulunut enkä saanut häntä kiinni suorasta numerosta. Siis viikon olen nyt odottanut tässä soittoa ja olo alkaa olemaan jo aika turhautunut. Olen ahdistuneempi siitä ajatuksesta etten saakkaan apua, kun sitä tarvitsen.

Olen alkanut avautumaan hiukan enemmän ihmisille, mutta varovaisesti. Olen yllättynyt reaktioista. Kaksi päivää sitten veljen kihlattu pyysi nyt perjantaiksi lastenhoitoapua 4-vuotiaalle tyttärelleen. Lupauduin, sillä yleensä myös minulla on helpompaa, kun omalla lapsella on leikkikaveri. Ja tietysti lupaudun muutenkin, en osaa kieltäytyä vaikka kuinka olisi tiedossa väsyttävä päivä kahden lapsen kanssa. Lapsenhoitokysymys tuli tekstarilla ja suostuin siis. Kirjoitin kuitenkin vielä tekstaria takaisin siitä että tarvitsen sitten myös itse lapsenhoitoapua joskus ja että olen ollut aika väsyksissä yksin lapsen kanssa, ilman hoitoapua. Vastaus oli vaan että okei. Ei siis muuta. Siltä taholta en ehkä muuta reaktiota olisi odottanutkaan, mutta silti olisin halunnut enemmän sympatiaa. Tässä tuntuu koko ajan että huudan kuuroille korville saamatta vastakaikua. Ja olen kuitenkin rohjennut ylipäätänsä sanoa homman nimen ääneen.

Välillä tuntuu etten ole kenellekään tärkeä. Jos olisin, eikö sellainen ihminen olisi ainakin jo yrittänyt olla tukena ja nostaa tästä suosta. Olen tehnyt jo kaikkeni auttaakseni itse itseäni ja omin voimin se ei enää onnistu. Olen tehnyt kaikki mitä on neuvottu esim. stressiä hoitamaan; harrastanut hikiliikuntaa, syönyt terveellisesti, nukkunut tarpeeksi ja kavereitakin olen kovasti yrittänyt nähdä ja joskus jopa onnistunutkin. Voin sanoa, että hiukan hankalaa se on ollut sillä aikataulut ovat monilla erittäin tiukat työn, perhe-elämän ja harrastusten jälkeen. Tiedän, että tarvitsisin enemmän aikaa ystävien kanssa ja haluaisinkin. Aina ei kuitenkaan saa kaikkea. Tässä se pointti tuli kuitenkin. Olen tehnyt kaiken itseni eteen. Paha olo ja väsymys eivät kuitenkaan mene pois.

Olen saanut uuden pelon aiheen, enkä edes tiedä onko se kovin uusi, vaan alitajunnassa kauan muhinut. Pelkään kulkevani äidin jalan jälkiä. Ensin äiti masentui, jäi työelämästä pois ja sille tielle jäi. Käykö minulle se, mitä vastaan olen taistellut kynsin ja hampain? Olen halunnut olla äidin vastakohta ja elää aivan toisenlaisen elämän. Kirjoittaako kohtalo minulle samanlaisen tarinan joka tapauksessa? Se on viimeinen asia mitä haluan. Jos äitini on sairastanut masennusta, onko minulla isompi riski sairastua siihen myös? Enkä edes tiedä podenko masennusta. Mistäpä tietäisinkään, sillä ammattilaisen puheille on niin helvetin hankala päästä....!!

Huudan pelastusta tyhjille seinille ja kylmälle maailmalle. Tästäkin suosta voisi päästä ihan yksinkertaisin keinoin. Parin normaalin isovanhemman lapsenkaitsemisavulla, ystävien seuralla ja hyvällä harrastuksella. Harmi ettei minulle ole sellaisia pieniä isoja asioita sallittu.

Uupunut äiti

Tein taas yhden testin jossa testattiin sitä "kuinka stressaantunut olet?" Ajattelin, että tulee joku suhteellisen normaali tulos, mutta järkytyksekseni luin tuloksen: "olet todella stressaantunut!" Vaikkei kaikenmaailman testeihin ehkä ole luottamista niin tuollainen tulos pistää kuitenkin mietteliääksi. Ja tiedänhän tilanteeni kuitenkin ilman tuota testiäkin. Ketä minä yrittäisin huiputtaa kuin itseäni.

Tilanteen tekee vaikeaksi se, että on vaan pakko sopeutua. Sopeutua stressiin ja siihen että olen yksin kotona uhmaikäisen lapsen kanssa päivät pitkät. Kaipaisin konkreettista lapsenhoitoapua niin paljon. Haluaisin hengittää. Tehdä omia juttuja.

Kävisikö tämä arjen pyörittäminen kepeämmin ja tuntuisi vähemmän stressaavalta jos minulla olisi ollut kaikki hyvin omassa lapsuudessani ja se olisi ollut stressitön? Väistämättä sitä pohtii. Vai olenko vain todella heikko? En halua uskoa niin. En halua olla heikko. Kuitenkin niin moni äiti on kunnialla kasvattanut isonkin katraan lapsia voittajana, ilman murtumista. Miksen minä selviäisi yhden lapsen kanssa? Niin, miksen.

Lääkkeiden orja

Pohdin itsekseni että ihminen joka syö mielettömät määrät erilaisia psyykelääkkeitä, hukuttaa lääkkeisiin itsensä, oman minuutensa. Lääkkeet muokkaavat käyttäytymistä, ajatuksia, mielentilaa, unen laatua, ruokahaluja, ihan kaikkea. Aika hurjaa.

Äiti on syönyt lääkkeitä suuret määrät ainakin pari vuosikymmentä. Joskus on käynyt erittäin hullusti kun äiti on saanut päähänpiston lopettaa lääkityksen hetkessä ja ominpäin. Mieli onkin tehnyt tepposet. On puhjennut psykoosi tai jokin muu mielen myrsky.

Siitä syystä, että äiti on aikoinaan päättänyt omin päin lääkityksen lopettamisesta, ovat lääkärit antaneet äidille piikillä psyykelääkitystä esim. joka toinen tai joka kolmas kuukausi eli sellaisen lääkityksen vaikutusaika on pidempi. Tosin en tiedä käykö äiti piikillä enää vai kontrolloiko lääkäri muutoin lääkkeiden ottamista.

Muistan monia kertoja kun äiti oli joutunut mielisairaalaan ja me menimme veljen kanssa (tai sitten minä ja joku sossun täti) vierailemaan äidin luona. Äiti oli usein todella rajun näköinen. Oli pakkoliikkeitä tai selvää levottomuutta liikehdinnässä. Äiti sanoi aina että se johtui lääkkeistä joita hänelle siellä annetaan ja kokeillaan. Mikä oli totuus, on toinen juttu. Ei meille tullut koskaan kukaan selittämään mistä mikäkin johtuu. Olisi kuitenkin kiitettävää pitää lähiomaiset ajan tasalla, varsinkin jos he menevät vierailemaan sairaalaan. Mielisairaalavierailut eivät olleet mieluisia, mutta eivät kamaliakaan sillä tiesin, että äidistä pidetään huolta.

Yöllinen itkukohtaus

Illalla kun mieheni tuli töistä kotiin, kävimme keskustelua olotilastani ja jatkoimme sitä vielä sängyssäkin. Kello oli jo yli puolen yön kun kävimme maate. Puoli yksi toivotimme hyvät yöt.

Sitten minulla alkoi asioita pyörimään mielessä. Ja yhtäkkiä päähäni ilmestyi muistoja siitä ajasta kun olin sijaiskodissa. Lähinnä siitä minkälaista oli tavata äitiä tuona aikana kun äiti oli sairaalahoidossa. Miltä äiti näytti, kuinka hän puhui...Sitten tuli valtavan paha mieli ja kyyneleet. Nyyhkytin siinä sängyllä kunnes menin vessaan ettei kukaan heräisi. Kamala tunnepurkaus keskellä yötä!

Palasin sänkyyn ja mies olikin kuullut nyyhkytykseni sillä hän halasi minua. Olen kiitollinen, että vierelläni on mies joka osaa halata oikealla hetkellä ja kuunnella murheitani aina tarpeen tullen. Ilman sellaista tukea hajoaisin.