"Minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa"

Eikös Apulannan biisin sanat menneet jotenkin noin? Löydän itseni niistä sanoista. Viime aikoina olen tuntenut itseni niin ulkopuoliseksi ja jotenkin vialliseksi. Tuntuu etten saa yhteyttä keneenkään tai että kukaan ei halua olla juuri minuunkaan yhteyksissä.

Viimeisin esimerkki löytyy sunnuntailta. Kaverin kanssa oltiin puhuttu josko vihdoin nähtäisiin. Sunnuntaina soitin ja sitten hän keksi kaikkia mahdollisia syitä miksei keritäkään näkemään. Oli siivousta ja ruoanlaittoa. Ne asiat piti tehdä juuri silloin kun oltiin sovittu, että nähdään. Kyllä mustakin tuntuu välillä etten halua nähdä ketään, mutta. Jos on sovittu niin en sitten ala juuri silloin siivoamaan tai laittamaan ruokaa vaan hoidan ne ennen tai jälkeen. Kyseinen kaveri teki oharit jo toista kertaa peräkkäin. Alkaa pikku hiljaa ärsyttää. Miksei voida sanoa suoraan mikä mättää. Kaikki pääsisivät paljon helpommalla. Minun ei tarvitsisi miettiä mikä minussa on vialla eikä kaverin tarvitsisi enää selitellä.

Tuollaisia tilanteita on paljon, että joku tekee jotakin mitä en hyväksy ja mitä sitten jään ihmettelemään. Haluaisin kysyä suoraan mikä mättää, mutta en uskalla sillä ajattelen ajavani ne ihmiset kokonaan pois ja haluan pysyä mahdollisimman neutraalina. En kiusallanikaan anna yhtään juorunaiheita...

Joskus kuitenkin pimahtaa. Eilinen esimerkki taas on hyvä siitä. Kauan aikaa olen seurannut vierestä kuinka veljen perhe kohtelee heidän 4-vuotiastaan. Joka viikonloppu se törkätään johonkin yökylään jotta veli pääsee ryyppäämään puolisonsa kanssa. Ehdotin sitten eilen puhelimessa veljen puolisolle, jospa heidän lapsensa eli meidän muksun serkku tulisi leikkimään meille. "Soitan sulle vähän ajan päästä, me ollaan kaupoilla." Vähän ajan päästä tuli tekstari. "Ei se halua tulla, on kiukutellu koko viikon, varmaan ikävöi isäänsä." Veli tekee siis reissuhommia ja ollut pois jo kohta kuukauden.

Mutta tuo 4-vuotias veljentytär ei ole halunnut nähdä meitä pitkään aikaan ja meidän lapsella on ollut serkkuaan ikävä. Aloin sitten ihmettelemään viesteissä mikä mättää. Ja kirjoitin vielä pieni provoaminen mielessä siitä kuinka lapsi ei koskaan näe isänsä sukulaisia vaan äidin sukua joka päivä. Siinä me aikamme kinasteltiin tekstareissa kun otti aivoon koko tilanne. Mitä pahaa me ollaan lapselle tehty kun ei hän halua meitä nähdä? Missä vika? Kaikki kysymykset pyöri mielen päällä siinä tekstaillessa. Lopulta meni hermot niin että annoin oikeiden ajatusten tulla päivänvaloon. "En yhtään ihmettele että teidän lapselle tulee käytöshäiriöitä, mitä olen sivusta kattonut teidän touhua", näpyttelin. "Kannattasko harkita lapselle jotakin psykiatria noiden häiriöiden selvittämiseksi, eihän se ole normaalia että aletaan vihaan sukulaisia noin vain ilman syytä", jatkoin vielä. Siinä vaiheessa meni kyllä jo yli, myönnän sen. "Kukakohan tässä psykiatria tarvii", tuli vastaus. "Syytätkö mua sun lapsen käytöshäiriöistä? Itehän olet muksus kasvattanut", vastasin. Ja sitten kadutti koko homma niin, että pyysin jo anteeksi seuraavassa viestissä "Anteeksi, tuli sanottua pahasti, en tarkottanut".

Tuossa hyvä esimerkki miksi ehkä olisi joskus hyvä pitää turpa kiinni ja antaa olla. Mutta en haluaisi millään antaa ollakaan vaan asiat olisi hyvä pystyä selvittämään. Vihaan sitä että kysymykset jää roikkumaan. Mutta en sitten osaa ilmeisesti asiallisesti selvittää mitään...Tuo tekstiviestikinastelu johtui ihan kuukausien patoutumista veljen puolisoa kohtaan. Se vaan aukesi siinä eikä tarvinnut kun sen viimesen pisaran. Tiesin kyllä että sekin aika oli tulossa. Ei asioita vaan pysty pitään sisällä hirvittävän pitkiä aikoja. Minä en ainakaan pysty.

Lopputulos: tuskin puhutaan enää montaa lausetta veljen morsiamen kanssa. Sen hinnan siitä maksoin, että annoin tulla mielipiteiden julki. Niin luultavasti kävisi myös em. kaverin kanssa. Mitä tästä opimme. Pitää alistua omaan asemaan ja olla valittamatta...