Meno on ollut aivan hullua toissayöstä lähtien. Siitä lähtien kun lapsi tuli kipeäksi. Tottakai tuli kipeäksi koska hoitopaikkaan oli tuupattu jonkun ihanan vanhemman toimesta kipeitä lapsia. Siellä ne juoksivat iloisesti räkä poskella tartuttaen muita.
Toissayön menin muutaman tunnin unilla ja sitten lapsi herättikin klo 6 kukonlaulun aikaan. Ennen seitsemää herätin miehen. Seitsemästä lähtien oli varattu muuttoa varten iso kuomullinen peräkärry. Minä jäin yksin kipeän ja erittäin kiukkuisen lapsen kanssa pakkailemaan laatikoihin tavaraa. Onneksi oli sentään vapaapäivä. Illalla klo 22 istuin uuden asunnon sohvalle ja olin ihan töttöröö.
Jäävuoren huippu oli vielä saavuttamatta. Seuraavana päivänä mies lähti töihin. Olisi ollut jo minunkin työpäiväni, mutta päätin jäädä kipeän lapsen kanssa kotiin. Kuumetta ei hällä tuntunut olevan, mutta on se vähintäänkin reilua niitä muita hoitopaikan lapsia kohtaan etten kiikuta räkäistä ja yskivää lasta sinne. Niin sen järjen pitäisi muillekin vanhemmille sanella.
Jäin siis lapsen kanssa pahvilaatikkovuoren keskelle. Kaikki levällään ja jääkaapissa paloi vain valot. Mies vei auton. Aina kun yritin vähän jotain tehdä, tuli lapsi samantien sabotoimaan aikeeni huudolla ja kitinällä. Vonkui syliin tai aloitti pahan teon samantien. Meinasi järki lähteä moneen kertaan. En pystynyt tekemään YHTÄÄN mitään. Lapsi ikävöi kotiin. Yritin selittää että tämä on nyt meidän uusi koti. Vinkui ja kitisi koti-ikävää ja siinä vaiheessa olin ihan ymmällä. En keksinyt miten olisin voinut lohduttaa paremmin kuin sylissä pitämällä.
Tein virheen, mutta niin olisi moni muukin tehnyt jos käpy olisi näinkin syttymisherkkänä kuin minulla tänään. Olin nimittäin kurjista kurjin äiti ja tiuskin ja huusin kipeänä olevalle lapselle vuoron perään. Mutta jos en olisi antanut kitinästä takaisin, niin kohta olisin hypännyt parvekkeelta pää edellä! Sen verran hermoraunio olin tilanteen keskellä. Oli lähestulkoon sietämätöntä istua vain paikallaan lapsen vaatiessa niin vaikka ympärillä olevat laatikot ja pussit suorastaan vaativat purkamista. Ja huomenna minulla on työpäivä.
Ja miksi olen tänään vetänyt lohduksi pitsaa, jäätelöä ja raakaa piparitaikinaa??! Lukekaa rivien välistä...!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg){kind=avatar}
Tekstit
Et ole huono äiti!
VastaaPoistaJOkaisella on tuossa tilanteessa varmasti pinna vähän kireällä; pitäisi jaksaa muuttaa, pakata, purkaa, lapsi huutaa kipeä ja ite on väsynyt-kuollut-katki! Elä saimaa itseäsi!
Toivottavasti pizza-piparitaikina-jäätelö yhdistelmä toi lohdutuksen. Muistan vielä kun hain tytön hoidosta, tulimme kotiin ja olisi pitänyt oikeasti tehdä jotain ja neiti oli yhtä känkkäränkkää ja Koo iltavuorossa. Ei ollut kaunista kuunneltavaa tämä äiti. Olen nyt opetellut olemaan täysin hiljaa ja poistumaan huoneesta. Raivotkoon. Hiljaisuuteni hämmentää lasta ja hetken kuluttua tulee ja kysyy "äiti, what's matter". En aina onnistu.
VastaaPoistaVoimahalaus!
Heljä
Elli: olen tainnut olla liian suojeleva äiti, sillä pienetkin muutokset lapsen elämässä saa aikaan katastrofin =/
VastaaPoistaRouvaHoo: näinä aikoina minulla on aina herkkuvarasto täynnä ja se täytetään sitä mukaa kun tyhjenee. Niin kovat ajat ovat olleet ja kun ruoka tuo lohtua niin sitä menee...Olen kokeillut kaikkea muuta lapsen raivokohtauksiin paitsi päälläni seisomista. Mikään ei enää tehoa.
Supernannylle, Aggy&Kimille (how clean is your house? -ohjelmasta) ja Jamie Oliverille töitä! Et voi yhtenä ihmisenä tehdä kaikkea, toivottavasti tilanne on rauhoittunut jo...
VastaaPoistaOnneksi se itse muutto on nyt ohi, ja pääsette pikkuhiljaa asettumaan uuteen kotiin!
Voimahaleja!! ♥
Voimia sinne! MaaMaa kirjoitti hyvin: et voi tehdä kaikkea. Onnea vielä uuteen kotiin.
VastaaPoistaMaaMaa: olen huomannut että yksin olen saanut kaiken keskellä poltettua kynttilää molemmista päistä. Muutto ohi jotakuinkin. Joulukuun viimeinen päivä pitäisi palauttaa avaimet vanhasta asunnosta. Siellä on kuitenkin vielä jotakin pientä tavaraa joka pitäisi saada pakattua joulun jälkeen. Halit myös sinulle!
VastaaPoistaSolina: En voisi ja eikä kannattaisi tehdä kaikkea yksin, mutta on pakko kun ei ole apumiehiä. Kiitos :)
Moi, löysin tämän toisen blogisi vasta nyt (vaikka tämä tuntuukin olevan loppujen lopuksi se ensimmäinen, huomasin)ja löysin heti yhtäläisyyksiä joissakin asioissa (muutakin, kuin sen, että meillä on molemmilla turkkilainen mies!). Ainakin pankkien ja asunnonvälittäjien käyttäytymisestä löytyy ihan tuoreita muistikuvia tämän vuoden puolelta! Mulla on myös itselläni menossa jotenkin vaikeat ajat, en oikeastaan edes tiedä miksi, tunnun vain olevani hukassa ja ahdistaa. Itse en osaa näistä asioista sen suuremmin blogissani selittää, mutta tuntuu kumman lohduttavalta lukea näistä jonkun toisen blogista. Jaksamista arkeen sinulle. Yritän ainakin itse vakuuttaa itselleni, että kyllä se tästä, elämässä on joskus vähän vaikeaa...
VastaaPoistaKiva että löysit tänne, vaikka saattaa olla pitkiäkin taukoja toisinaan ennen kuin tänne puran ahdistustani ja teksti saattaa olla aika ahdistavaa itsessäänkin. Niin sitä pitääkin vakuutella itselleen ja haaveilla hyvistä ajoista. Tuskin turhaan sanonnatkaan on että pohjalta ei voi päästä kuin ylöspäin tai että asioilla on tapana järjestyä. Voimia ii! Kyllä me selvitään eikös? Jos ei muuten niin vaikka virtuaalisesti toisiamme tukien! Täällä lukevista kommenteista ja blogiystävistä saa uskomattoman paljon voimaa! Halaus :)
VastaaPoista