Kun kerron ihmisille minkälaista tämä elämä tällä hetkellä on meidän uhmaikäisen kanssa kotona kaksin iltaisin niin kaikenlaista kommenttia on tullut. "Se on nyt tuo vaihe", "ei meidän lapset vaan", "aika jännä", "älä vaan anna lapses pompottaa", "älä huuda ainakaan sille", "----" (lue:pelkkä katse). Huomaatkos, ei yhtään lohdutusta tms.?!
Tähän kaikki kirosanat. Selviääkö mun hermot tästä riekaloitumisesta vielä? Tuleeko niistä normaalitkin joku päivä, vuosi? Koko ajan tuntuu että viimeistä viedään, milloin pimahdan. Pojan uhmakohtaukset ja riehuminen alkaa oleen nyt sitä luokkaa. Ennen joulua soitin epätoivoisena jo omalle psykologillenikin että mitä teen, homma lähtee kohta lapasesta. Pyysi soittamaan neuvolaan ja esittämään toiveita nähdä perhetyöntekijä joka voisi ihan konkreettisesti tulla kotiin katsomaan tätä touhua, ja auttamaan (?) En soittanut. Tuli joulunpyhät. Minä kitkuttelen. Ja kitkuttelen vieläkin.
Sillä. Jostain syystä multa löytyy taistelutahtoa, vaikka tietysti tässä tilanteessa pitäisi selvitä ILMAN taisteluja. Mutta noin kuvainnollisesti yritän hammasta purren itse taistella omin voimin tästä tilanteesta ulos. Toivoa, ja laskea sekunteja - anna hyvä jumala tämän uhman jo mennä ohi! Tuntuu että olisi luovutusta, jos nyt ottaisin ja soittaisin jonkun ammattilaisen tänne kotiin. Enkö minä nyt oman lapseni kanssa tule toimeen? Musta tuntui että syvä hiljaisuus ja "jännä" katse jonkun "kommenttina" tarkoittanee juuri tuota sekin. Enkö todellakaan tule oman lapsen kanssa toimeen? Olenko huono äiti? Mikä mua vaivaa?
Mutta kyllähän minä tiedän mikä tässä yhtälössä EI toimi.
1) se että mulla ei jumalautavittuperkele ole omaa aikaa OLLENKAAN. Vessaankaan ei pääse rauhassa.
2) minä joudun miehen työaikojen vuoksi pyörittämään tätä kaaosta ihan yksin.
3) joudun pyörittämään tätä kaaosta koulun JA työn lisäksi.
Nuo oli tän yhtälön selkeät virheet. Mutta niitä nyt ei voi korjata enkä halua missään tapauksessa tarjottuja vaihtoehtoja: tukiperhettä tai perhetyöntekijää selvittämään tilannetta meille kotiin. Onhan tämmöisestä muutkin vanhemmat selvinneet. Jopa yksinhuoltajat. Mutta selviänkö minä lopulta. Aika näyttää.
Kiitos.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg){kind=avatar}
Tekstit
..ei ole häpeä pyytää apua, jos sitä tarvitsee! Moni yh-äitikin pyytää apua.
VastaaPoistaTeoriassa tavallaan olet kuin yh-äiti kun pyörität koko rumpaa yksin:(
Kunpa uskaltaisin edes sanoa, että aikaa myöten helpottaa... Joten vain halaan virtuaalisti ja toivotan voimaa. Mutta itse varmaan hakisin ulkopuolistakin apua, jos siihen mahdollisuus vaikka "naapurit ajattisivat mitä".
VastaaPoistaEn käynyt koulua, mutta arjen pyöritys on lapsen (kohta 5v) jälkeen ollut 100% mun vastuulla. Töissä käydessäni mun vastuulla hoitoon vieminen ja hoidosta ajoissa hakeminen, isänsä työajat työmatkoineen sellaiset, että ei koskaan kotona aamutoimien aikaan ja erittäin harvoin illalla kotona ennen nukkumaan menoa. Nyt on "vapaata" se aika mitä lapsi koulussa, se on ainoa millä jaksan.
Toivon sydämestäni, että saat apua tilanteeseen!
Halauksin myrskyn silmästä,
Heljä
Tottakai selviät!
VastaaPoistaMutta kannattaa varmaan harkita jotain ammattilaisen apua, jos tuntuu että pojan uhmaikä on normaalia pahempaa. Nehän voi antaa ihan käytännön neuvoja yms. Et sillä voi mitään menettää, jos käyt kysymässä apua ja otat sitä vastaan. Ja jos siltä tuntuu, niin ei avunpyynnöstä tartte ihan kaikille kertoa, jotta säästyy niiltä typeriltä katseilta/kommenteilta, jotka ei auta yhtään.
Tsemppiä ystävä! Hengessä mukana voimia antamassa!!
Kiitos tsempeistä kaikille!
VastaaPoistaKaiken häslingin keskellä unohdin tämän päiväisen psukologin aikanikin. Olisi ollut niin hyvä käydä pitkästä aikaa puhumassa näistä väsymyksen merkeistä ja siitä kuinka tästä eteenpäin mennään. Ensi viikolla on uusi aika. Siihen mennessä olen luultavasti jo saanut mietittyä tuota perhetyöntekijän avun käyttämistä. Vaikka se vaikealta tuntuukin. Eikä siitä tosiaan tarvitse minun kenellekään huudella, että vältyn pahoilta katseilta ja huokaisuilta ;) Päivä kerrallaan. Jos tämä tästä vielä pahenee, otan yhteyttä neuvolaan. Lupaan.
Blogisurffaillessani löysin blogisi juuri ennen vuodenvaihdetta. Myötätuntoni sinulle uhmaikäisen kanssa elämiseen!
VastaaPoistaYmmärrän, että sinusta tarjotun avun vastaanottaminen tuntuu vaikealta. Siinä kokee itsensä epäonnistuneeksi. Itse näkisin sen kuitenkin nimenomaan selviämisenä. Ei se ole sen kummempaa kuin ystävien avulla selviäminen. Ja sitä me kaikki tarvitsemme.
Voimia!
Kiitos Anonyymi että tulit tänne minua virtuaalisesti tukemaan :) Pienillä eleillä on suuri vaikutus! Kiitos :)
VastaaPoistaKiva kuulla, että koet näin. Luin juuri seuraavasta bloggauksestasi, että olet valmis ottamaan vastaan apua. Hieno juttu! Ei kukaan meistä selviä ilman apua.
VastaaPoistaOlen lukenut blogiasi jonkin verran taaksepäinkin. Olen itse selvitellyt äitisuhdettani pitkässä terapiassa, ja se on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Siksi haluan rohkaista sinuakin eteenpäin. (Ja siksi alunperin kiinnostuin blogistasi.)
Anonyymi: Kiitos rohkaisevista sanoistasi :) Ja hienoa että olet löytänyt tänne tekstejä lueskelemaan. Tervetuloa!
VastaaPoistaTerapia auttaa. Itse olen lähtenyt avautumaan aina kun se kriisi iskee. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan. Käytän julkisia palveluja, vaikka uskallan veikata, että minun taustoillani kaiken käsittely vaatisi kunnon psykoterapiaa. En sitten tiedä voinko luottaa kunnon eheytymiseen sillä olemme äitini kanssa vieläkin tekemisissä. Ja joskus mietin, onko se hyvä asia?
Julkiset palvelut on kyllä vähän heppoisia. Niistäkin on kokemusta. Pääasia tuossa tilanteessa, että sinulla on joku, jonka kanssa puhua ja jolta saat tukea. Mutta olisi oman kokemukseni mukaan eheyttävää, jos sinulla olisi mahdollisuus kunnon terapiaan.
VastaaPoistaPääsin kyllä pitkälle jaloilleni ja irrallisemmaksi äidistäni terapian avulla hänen vielä eläessään. Pystyin hyväksymään sen, etten häneltä koskaan saa sitä, mitä en ollut saanut. Ja myös olemaan hänelle "äiti" hänen vanhetessaan. (Olen ite jo 50:nen, aloitin terapian 30:senä.) En ole päässyt lukemaan koko blogiasi, kun toiselta sivulta se heitti minut taas valitsemaan, haluanko jatkaa, ja sitten jouduin taas alkuun.
Eli minä taas: Tarja
Huomasin yöllä, että pääsen sittenkin vanhempiin kirjoituksiisi ja jäin lukemaan niitä. Toukokuun kävin läpi ja jotain muualtakin. Tässä joitain ajatuksia niistä.
VastaaPoistaOsaat kirjoitta koikemuksistasi ja ajatuksistasi selkeästi ja pystyt erittelmään tunteitasi ja näkemään syy-yhteyksiä. Taustasi on todella rankka ja voit onnitella itseäsi ja iloita siitä, että itse ymmärrät asioita ja olet realisti.
On järkyttävää ja surullista, että kun vanhempi sairasuu, kukaan ei hoida lapsia, joille se on hämmentävä ja järkyttävä kokemus. En käsitä, miten semmoinen voidaan laiminlyödä! Tietämättömyydestä se ei voi johtua.
Lapsen tehtävä ei ole ymmärtää äitiä! Vaikka olet aikuinen, sinun tehtäväsi ei ole ymmärtää, miksi äitisi kohteli sinua niin kuin kohteli, koska silloin joudun panemaan syrjään omat tunteesi. Kakki kipusi ja vihasi on täysin okeutettua ja normaali reaktio julmaan kohteluun.
Voi olla, että joskus tulee sekin päivä, jolloin siipesi ovat niin ehjät, että pystyt näkemään äitisi oman taustansa tuotteena, joka ei pystynyt parempaan, mutta sen aika ei ole nyt.
Sanoit jossain, että et halua terapiaan, koska et halua kenenkään sorkittavaksi ja rääkättäväksi. Terapeutin tehtävä on pääsääntöisesti kuunnella ja ottaa vastaan asiakkaan tunteita ja kokemuksia ja auttaa asiakasta niiden läpikäymisessä ja selvittämisessä. Prosessissa tulee paljon kipua pintaan, mutta terapeutin pitäisi olla siiän tukena ja myötäeläjänä.
Suhteessa toimii myös ns. tunteensiirto, mikä tarkoittaa sitä, että asiakas voi siirtää terapeuttiin niitä tunteita, joita tuntee esim. äitiään kohtaan, ja ratkaista niitä turvallisesti suhteessa terapeuttiin. Se tietenkin edellyttää turvallista suhdetta ja luottamusta.
Puhun asiaakkaasta, koska potilaasta puhuminen leimaa ihmisen sairaaksi. En näe sairautena sitä, että ihminen ei ole saanut kasvulleen tukea lapsena ja on siksi jäänyt hauraaksi. Itse one kokenut terapian nimenomaan kasvuni tukemisena.
Tämän verran tällä kertaa. Pysyn kuulolla.
Pärjäät hyvin, kun pystyt näkemään tilanteesi noin selkeästi. Voimia ja rohkeutta sinulle! Eteenpäin!
Tarja
Moi Tarja! Olen iloinen että olet löytänyt tänne ja olet kiinnostunut kirjoituksistani. Kiitos :)
VastaaPoistaOn aina positiivista kuulla, että terapia oikeasti auttaa ja tukee elämän heikoissa kohdissa.
En ole aikaisemmin edes ajatellut itseäni jollakin nimikkeellä kun käyn terapiassa, mutta potilas en taatusti ole! ;) Asiakas on paljon parempi :)
Olen varmasti jossakin vaiheessa ajatellut vähän typerästi terapiasta, mutta nyt kun koen sen olevan minulle hyvä tuki, ei ole moitittavaa. Tottakai olisi hienoa jos joskus olisi edes mahdollista miettiä voisinko mennä yksityiselle psykoterapeutille. Nyt ei ole ainakaan vielä sen aika.
On muuten todella mukava lukea kokemuksistasi ja kaikesta siitä mitä kunnon terapia on tuonut tullessaan :)
Minulla on aina ollut taito organisoida kaikkea, ilmeisesti se kokee myös omia ajatuksia. Yritän selvittää syitä ja seurauksia omille pään sisällä kulkeville tunteille ja myöskin muille tuntemuksille. Tiedän jo paljon etukäteen ennen terapiaa. Siellä vain kerron ajatukseni ääneen ja saan jakaa ne jonkun kanssa.
Niin se minullakin meni, että tein työt viikon aikana ja sitten kerroin terapeutilleni, mitä olin pohtinut. Ja välillä tuntui tosi älyttömältä analysoida tunteita kuin pihdeillä eritellen. Mitä hyötyä?! Varsinkin sen jälkeen, kun olin ollut jossain välissä psykodraamassa, missä asioita käytiin läpi toiminnalla. Toki myös sen jälkeen prosessoimalla, eli puhumalla siitä, mitä oli tehty.
VastaaPoistaMutta kaikki on ollut yhtä samaa, pitkää prosessia, joka on sisältänyt paljon korjaavia kokemuksia. Ja se on ollut lopulta onnellista lapsuutta. Ymmärrän nyt kokemuksesta, ettei koskaan ole liian myöhäistä elää onnellinen lapsuus.
Niin ja, kuten jossain sanoit, se 45 min oli usein ärsyttävän lyhyt aika. Juuri, kun oli pääsemässä tai päässyt johonkin tärkeään, aika loppui...
- Minulla oli jossain vaiheessa lääkäri terapeuttina, mutta hänen kanssaan meni (onneksi!) sukset ristiin. Sen jälkeen löysin psykologin ja huomasin, että tuntui ihan toisenlaiselta, kun en ollut potilas. Lääkärissä oli vain se hyvä puoli, että Kela korvasi osan palkkiosta. Nykyään kyllä ajattelen itseäni lääkärilläkin asiakkaana.
Minusta on mukava miettiä tässä vaiheessa terapiauraani taakse päin. Hyvä, jos siitä on jotain iloa sinullekin. Itse en ole niin rohkea, että kirjoittaisin tunnistettavaa blogia. Sinä olet siinä rohkea!
Hyvää jatkoa alkaneelle vuodelle!
Tarja
Hei vielä Tarja! Palatakseni vielä tuohon viimeiseen lauseesesi. Tarkoituksenani ei ole suinkaan kirjoittaa niin että minut joku tunnistaisi, mutta toisaalta jos tunnistaa, sillä ei oikeastaan ole väliä. Ehkä olisikin hyvä, että tutut ja sen tapaiset saisivat tietää mitä kaikkea rankkaa olen kokenut. Tarkoituksella en halua heitä kuitenkaan tänne lukemaan.
VastaaPoistaHyvvä vuoden jatkoa myös sinulle! :)