tiistaina, tammikuuta 5

Uskoin psykologia

Paniikkikohtaukset nostavat päätään tämän kaiken paineen keskellä. Ja ne kohtaukset tulevat melkein poikkeuksetta aamuisin kun taistellaan poikaa ja aikaa vastaan. Joudumme huristelemaan talla pohjassa pisteestä A pisteeseen B jne. jotta emme myöhästyisi. Joka aamu tulee kiire. Siinä lapsen raivon ja kiukun keskellä meinaa happi loppua. Ja ilman haukkominen jatkuu vielä automatkallakin viedessä lasta hoitoon.

Tänä aamuna pojan kohtau alkoi siitä kun en laittanutkaan hänelle kenkää jalkaan oikealla tavalla (lue:niin että poika istuu sylissäni). Herranjestas mikä pommi! Yksi kenkä! Siitä kengästä huudettiin kurkku suorana puoli tuntia ja raahattiin väkipakolla kantaen lapsi sitten autoon. Siellä raivo jatkui niin että kohta poika oli jo onnistunut riuhtomaan itsensä irti takapenkillä olevasta istuimestaan...Ajomatka oli kuin painajainen! Minulla oli kiire psykologille ja lapsi piti keritä viemään ajoissa hoitoon ennen sitä.

Psykologille lopulta päästyäni kerroin heti että vieläkin on kohtaus päällä. Happi kulki vaivoin. Kamalaa. Mutta selitin tilannetta ja nyt hän ehdotti sitä että perhetyöntekijään otettaisiin yhteyttä. Hän voisi tehdä sen suoraan ilman neuvolaa välissä. Suostuin. Jos työntekijä antaa neuvoja tai tulee meille kotiin juttelemaan tästä niin se sopii. Enää en jaksa miettiä kuin sitä, että jotain on tehtävä!

Olemme miehen kanssa kuin kaksi rättiä iltaisin. Toisella 12 h työpäivä takana, minulla lyhyempi, mutta loppupäivä mennyt aina rattoisasti ottamalla vastaan kaikki mitä pojasta irti lähtee. Koti on kuin kaaos. Pelkään että niin on kohta tämä avioliittokin. Ei vielä, mutta kauanko ihmiset voivat kestää normaaleina ja pitämään liittonsa mukavina tällaista elämää eläen?

(Toisessa blogissa rakkaudesta lisää.)

7 kommenttia:

  1. Olen iloinen, että psykologisi ymmärsi täysin ja hän järjestää apua (ja että otat vastaan). Toivottavasti et joudu liian kauaa odottelemaan. Uskon myös, että kyllä se rakkaus ja liitto kestää!

    halauksin
    Heljä

    VastaaPoista
  2. Tavallaan yhden askeleen taas olet ottanut elämässäsi, kun suostuit perhetyöntekijään! Hienoa nainen, kyllä se siitä lähtee parempaan päin mutta ottaa aikansa!
    Jaksamisia!

    VastaaPoista
  3. Hyvä että otit tarjotun avun vastaan. Ei mitään menetettävää!
    Uhmaikäisiä lapsia olen usein kaitsenut ja kyllä on kovaa hommaa. Muistan elävästi veljentytön karmeimpien raivokohtausten syyt:
    1. spruittasin ketsuppia väärään kohtaa lautasta. Siitä huudettiin pari tuntia eikä syöty mitään.
    2. vahingossa nostin rattaisiin, se ois halunut itse kiivetä, niin RAIVO! Sitten äkkiä nostin pois rattaista, niin RAIVOttiin sitä, että piti itse saada kiivetä pois ja sitten takaisin.
    Mooonia muitakin huutoja, mitä uskomattomimmista syistä, mutta nuo 2 muistan elävästi kaikkein uskomattomimpina raivokohtauksina. En ihmettele, että sulla on rahkeet jo lopussa jos (kun) huutoa saa kuunnella joka päivä jatkuvasti ... Toivottavasti saat hyviä neuvoja raivokohtausten hanskaamiseen ja toivottavasti pojan uhma alkaisi pian hellittämään...

    Tsemppiä, ystävä!! ♥

    VastaaPoista
  4. RouvaHoo: kiitos Heljä! Psykologi on aiemminkin ehdottanut tuota perhetyöntekijää avuksi, mutta nyt vasta tajusin ottaa avun oikeasti vastaan :) Toivon että näin vahva liitto jaksaa samalla lailla pienet kuin isotkin töyssyt joita kohdataan matkan varrella.

    Elli: kiitos, ottanee tämäkin aikansa, totta. Tälläisissä tilanteissa tulee kuitenkin laskettua sekuntteja. Se aika laahaa hitaasti kituuttamalla. Tärkeintä olisi saada nyt tuo uhmaikä ohi.

    MaaMaa: Kiitos yatäväni! Teidän veljentyttö on sitten ollut yhtä raivokkaana uhman iskiessä! Niin tuttua tekstiä. Uskon että alaa opiskellut ja kaiken nähnyt perhetyöntekijä osaisi jotakin käytännön neuvoa antaa :)

    VastaaPoista
  5. Hei, loysin blogiisi MaaMaan kautta ja luin tanaan kaikki postaukset! Meidan lapset on 4 ja 6 ja aikamoisia raivopaita kun niikseen tulee. Tytar jaksoi varsinkin pienempana huutaa todella pitkaan ja kovaa mita kasittamattomimmista asioista (pikkarit paalla vaarin pain ja aiti haluaisi kaantaa ne, aiti ei tarjoile ruokaa raakana vaan haluaa tehda sen valmiiksi jne. jne.). Ihan samaa luokkaa siis kuin toi MaaMaan veljentytar... Kerran kavin jonkun neuvolapsykologin luona selventamassa asioita ja olihan siita apua omaan jaksamiseen. Tuntui, etta ymmarsin sen jalkeen vahan paremmin mita lapseni paassa tapahtuu... Hyva juttu siis, etta saat apua!

    VastaaPoista
  6. mamãe: olet ollut ahkera jos kaikki postaukseni jaksoit lukea! :) Tervetuloa!

    Tärkeintä tässä juuri onkin se että oma pää kestää tämän vaikean ajanjakson yli.

    VastaaPoista
  7. Hei!
    Eksyin tänne kans MaaMaasta, en vielä lukenut kaiken postauksen, mutta ehkä joskus, kun on aika. Mutta se toinen blogi kiinnostaisi myös...

    VastaaPoista