Nyt

Jostain syystä tämä blogi on ollut enemmänkin mun mielen kaatopaikka kuin kevyt hengailupaikka. Varmasti tosi raskasta ja ahdistavaakin luettavaa. Anteeksi en kuitenkaan pyytele, onhan blogi edelleen minun määräysvallassani. Enkä tarkoituksella halua aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Enpä tiedä miksi tuollainen asia piti nyt kirjoittaa, tulipahan tehtyä.

Hirveä päivä ja ahdistus. Jotenkin syrjäytynyt olo. En ole sitä mitä pitäisi olla enkä jaksa esittää mitään. Ja sitten muita asioita jotka veetuttaa. Raha, raha ja raha, rasistinen asuntoesittelijä, kaksinaamainen koulukaveri, laiskuus, kivi rinnassa, kurkkukipu ja heikotus, epäsiisti asunto, extra epäterveellinen ruokavalio ja lihominen, aikaansaamattomuus. Pitkä lista. Ainiin ja tulevat koulutehtävät jotka arvioidaan.

Mutta nyt iltaa kohden olo parani kun juttelin yhden kaverin sekä hyvän ystävän kanssa puhelimessa. Parannettiin maailmaa. Ystäväni jonka olen tuntenut polvenkorkuisesta, kertoi jo pari viikkoa sitten omasta uupumisestaan. Nyt oli helppo puhua puhelimessa kun molemmilla tunteet pinnassa ja samanlaisia ongelmia. Tuli hyvä olo ja itku. Mulla on varmaan joku hormoonihäiriö kun tunteiden vuoristorata puuskuttaa vaan eteenpäin. Mutta vaikka itku olisikin merkki jostakin(epänormaalista?), en jaksa välittää juuri nyt, sillä kyyneleet todellakin puhdistavat ja vievät ison osan pahasta olosta mennessään.

On olemassa kipua,
jota on suostuttava kestämään,
sekä kipua,
josta on suostuttava luopumaan.
~Paula Sainio