Mustan suvun musta lammas

Tänään on tapahtunut isoja asioita. Isoin on tietysti aamulla ostettu ensiomistusasunto! Nyt se on tehty, voi huokaista, sanoi kuka mitä tahansa.

Pyysin tänään anteeksi äidiltä. Valitettavasti en edes muista milloin olisin niin viimeksi toiminut. Ajattelin pistää sen ylpeyteni edelle. Halusin kuitenkin vielä puhua äidille miksi haistattelin ja selvittää asian. Mutta. Äiti ei pysty siihen vaan yrittää aina vakavien keskustelujen tultua paeta paikalta mahdollisimman pian. Puhuimme puhelimessa ja äiti yritti lopettaa puhelua kun päästiin itse asiaan. Taidan arvata miksi äiti aina haluaa vältellä syvällisiä keskusteluja. Luultavasti siksi että äiti kokee suurta syyllisyyttä toiminnoistaan eikä halua katsoa peiliin. Syyllisyys taas tuo pahaa oloa. Äiti ei halua ehdoin tahdoin lisätä sitä. En kyllä minäkään. Olisi vaan kiva joskus puhua face to face asiat ilman syyllistämisiä ja aikuisten tapaan. Mutta tuntuu että ihan sama millä sävyllä puhun, niin äiti kokee tilanteen ahdistavana.

Töissä ollessani tajusin, että mulla ei ole välit kunnossa enää yhteenkään sukulaiseeni. Joka ikinen sukulainen jonka olen päästänyt lähelleni, on kääntänyt asiani minua vastaan ja puukottanut empimättä selkään. Ajattelin siis jossakin vaiheessa, että mitä minä teen sellaisilla ihmisillä elämässäni. Voin toki tervehtiä, mutten mitään sen enempää enää koskaan.

Oli kova pala törmätä tänään työpaikallani tätiini ja serkkuun. He tulivat ostoksille nokka pystyssä nuristen. Mitään eivät ostaneet ja eivät edes morjestaneet poistuessaan. Menee todella yli tuollainen käytös aikuisilta ihmisiltä. Muistutukseksi kaikille, etten ole heille mitään pahaa edes tehnyt. He ovat vain synnynnäisiä kusipäitä, kuuluvat kusipääsukuni klaaniin, se riittää syyksi käytökselle. Naurettavaa ja verenpaineet nostattavaa...! Olin jo valmis näpyttämään tekstiviestin perään, mutten sitä kuitenkaan onneksi tehnyt. Ei voisi vähempää kiinnostaa oikeasti. En ainakaan halua näyttää vihastumistani tai lähteä vetämään uutta selvittelydraamaa. Pääsen paljon helpommalla kun vedän panssarit eteeni.

Olen oikeasti sosiaalinen ja tulen yleensä ihmisten kuin ihmisten kanssa toimeen. Mutta suvun kanssa on aivan sama kuinka päin seison tai mitä teen, aina minua vihataan. Olenko minä nyt se musta lammas sitten (ja viaton-oikeasti!) ? Vai onko se musta lammas äitini, jonka leiman minäkin olen saanut vain olemalla äidin perillinen. Ei voi tietää todellakaan, saati ymmärtää.