Haparointia

En meinannut uupumukseltani jaksaa tulla edes kirjoittamaan kuulumisia tänne, mutta sitten pakotin itseni. Enhän sitä ole kenellekään velkaa, mutta yritän pitää blogia pystyssä (vaikka edes hatarasti). Nyt ei ole aikaa levätä yhtään. Ja se kyllä alkaa näkymään. Alan olla aika kypsä totaaliseen romahdukseen. Päivä päivältä raahustaan velvoitteiden kanssa painiskellen iltaan. Useimmiten tuntuu pahalta, joskus ihan ookoolta, mutta viime päivinä enemmän pahalta. Sellaiselta ettei jaksaisi edes kynää käsissä pitää.

Olen yksinkertaisesti uupunut. Liikaa duunia, liikaa velvoitteita ja vastuuta. Ennen kaikkea vastuuta. Isoin vastuu mitä voi olla, on vastuu toisesta ihmisestä. Ja jos se ihminen on polvenkorkuinen, huolehtimisvelvollisuus sitä suurempi.

Itseäni en jaksaisi kannatella, saati toista tai muita.

Tuleeko burn out hiljaa hiipien vai yhtäkkiä? Olen vähän huolissani itsestäni. 3 viikkoa oli taukoa etten käynyt psykologilla, kunnes hänen lomansa oli pidetty ja aikataulut osuivat yksiin viikko sitten. Otin puheeksi edellisen ja sen kuinka pieni kielellinen lipsaus sai minut surulliseksi. Psykologi pyysi anteeksi että oli möläyttänyt typerästi ja päätimme että jatkan siellä käyntiä. Eipä tässä muitakaan vaihtoehtoja ole.

Tuntuu vaan että se 45 minuuttia ei riitä tämän kaiken läpijauhamiseen. Tarvitsisen paljon enemmän kerralla aikaa. Samalta tuntuu kuin ajatus katkaistaisiin ajan päätyttyä ja joku tärkeä asia voi jäädä päättämättä. Käsittelemättä kokonaan. Pintaa raavitaan, mutta muuhun ei jää aikaa.

Toivon kuitenkin että saan avun ennen kuin on liian myöhäistä. Haluan uskoa että asiat järjestyvät, tavalla tai toisella. Toivon että pärjään omilla jaloillani ainakin niin kauan että saan lapseni kunnialla isoksi. Lasta tässä siis eniten ajattelen. En haluaisi pienen viattoman nähdä äidin romahdusta.

Edelleenkin vedän aika hyvin ja suurin osa ihmisistä ei tiedä mitään tästä rämpimisestä. Ei, vaikka kohtaisin heidät joka päivä. En halua enkä osaa puhua niin, että väsymys otettaisiin vakavasti eikä jatkettaisi eteenpäin olan kohahduksella. Parempi olla siis hiljaa ja leikkiä että kaikki on hyvin vaikka tuntuisi että lyyhistyn tähän paikkaan.