Äitihahmoja, isähahmoja, esikuvia ja pettymyksiä

Jokaisella lapsella on omat esikuvansa ja useimmilla sellaisina toimivat omat vanhemmat. No minun kohdalla se ei oikein toiminut äidin toimittaessa sairaan virkaa joko kotona sängynpohjalla tai sairaalassa. Isän kanssa emme koskaan olleet kovin läheisiä ennen hänen kuolemaansa. Mitä sitten jäi ja ketä ihailin? Kuka toimitti äidin virkaa?

Aika moni, sillä huomasin alituiseen hakevani "sijaisäitiä" itselleni lähiympäristöni ihmisistä. Huomaan tekeväni sitä vielä näin aikuisenakin, vähintään alitajuisesti.

Naispuoliset pomot tai työkaverit.
Minulla on ollut monta läheistä naispuolista esimiestä tai työkaveria, jotka ovat suunnilleen oman äitini ikäisiä. Ja he ovat ottaneet minut helposti siipiensä suojaan. Ehkä olen heidän seurassaan käyttäytynyt jollakin lailla siipirikon lailla ja toimittanut orvon lapsen virkaa. Sitä on vaikea selittää, mutta tietyissä tilanteissa toimin kuin "lapsi" heille. Viimeisin pomoni on jäänyt erityisesti mieleen. Hän oli juuri menettänyt oman aviomiehensä kun työsuhteeni hänen sihteerinänsä alkoi. Hänellä oli kaksi teini-ikäistä poikaa. Pystyin myötäelämään heidän tilanteessaan ja varsinkin hänen lapsiensa tilanteessa omien kokemuksien vuoksi. Olin kuin osa heidän perhettään työsuhteeni ajan.

Sama esimies sanoi monesti puolileikillään että hän voi olla kakkosäitinä minulle (hän tiesi paljon huonosta suhteestani omaan äitiini). Se lämmitti sydäntäni erityisesti. Työsuhteeni päättyi ulkomaille muuttoni vuoksi ja samalla yhteydenpito jäi pikkuhiljaa. Se oli jollakin lailla minulle menetys, sillä taisin todella pitää tuota henkilöä minulle esikuvana ja ennen kaikkea äitihahmona.

Muutin sijaiskotiin asumaan puoleksi vuodeksi vähän isän kuoleman jälkeen. Perheessä oli erittäin lämmin äiti, sekä isä. He olivat ihania ihmisiä ja minulle jäi sieltä erittäin positiiviset muistot. En pidä siellä asumista yhtään pahana kokemuksena sillä sain paljon varastooni mallia normaalista perhe-elämästä.

Kuitenkin perheessä oli minun lisäkseni 2 muuta tyttöä; heidän oma lapsensa (3-vuotias) ja pitkäaikainen sijaislapsi (ala-asteiässä). Tunsin itseni välillä eniten ulkopuoliseksi heistä. Olin perheessä niin vähän aikaa, että en kerinnyt pääsemään "heidän" lapsiensa rooliin. Olin kuin joku kaukainen serkkutyttö joka oli tullut moikkaamaan lomalla.

Mummot.
He ovat kertoneet elämän viisauksiaan minulle, enkä niitä varmasti koskaan unohda, mutta ovat sukulaisuudestaan huolimatta jääneet vähiten merkittäviksi äitihahmoiksi. Jollekuille muille mummot saattavat tulla heti äidin perässä. Niissä suhteissa minulla on kuitenkin ollut kompastuskivenä oman äidin virheet. Hehän tietävät ne läpikotaisin. Olen ollut heille välillä yhtä kuin äiti. He siis kuuluvat niihin ihmisiin jotka olettavat ilman muuta meidän olevan sama henkilö. Aivan kuin moni muukin sukulaiseni. Huoh. Ehkä myös heidän ansiostaan päässäni leijuu olettamus, että kaikki ihmiset ajattelevat näin. Kuitenkin huomaan heidän ajatuksensa tulevan juuri sukulais-siteen takia.

Isähahmoja en ole hakenut samoin kuin äidin korvikkeita. Kaikki sellaiset (potentiaaliset) henkilöt ovat tuntuneet jollakin lailla pelottavilta enkä osaa käyttäytyä heidän seurassaan luontevasti. Uskon sen johtuvan pelottavasta isäpuolestani. Olihan hän minulle jossakin vaiheessa kuin isä, mutta ei oikein toiminutkaan odotusten mukaisesti.