Äiti mummona

Kaikista inhottavin juttu minulle äidin sairaudessa on se, että hän ei kykene olemaan lapselleni normaali mummo. Hän ei osaa/pysty/jaksa olla lapsenvahtina kuin lyhyitä hetkiä ja nykyään ne hetket ovat silloin kun minulla on jotakin todella tärkeitä asioita hoidettavana ja lähden asioille, kun lapsi on päiväunilla. Tuona aikana äiti pystyy istumaan/makaamaan toisessa huoneessa. Tekemättä mitään.

Lapsi on kuitenkin kutakuinkin ainoa syy miksi olen yhteydessä äitiini. Lapsellani ei ole muita mummoja ja pappoja Suomessa. Eikä minulla ole minkäänlaista tukiverkkoa auttamassa lapsenhoidossa. Veli nyt joskus, mutta harvoin.

Monesti mietin seuratessani äidin kontaktia lapseeni, että kuinka ihmeessä tuo ihminen on joskus kasvattanut veljeni ja minut???!!! Äiti ei osaa komentaa ja turhautuu heti jos taapero ei olekaan kuin nukke vaan laittaa vastaan ja kapinoi kera kiukkukohtauksien. Olen aika monesti kommentoinut äidille, että -sinä olet se aikuinen ja tuo tuossa on lapsi. Sinä sanot miten toimitaan, ei lapsi. Mutta ei äiti jaksa vaivautua. Kaikesta pienestä purnauksestakin tehdään iso haloo ja hyvä ettei äidiltä itku tule, kun lapsi ei heti uskokaan.

Äiti on sanonut ettei meillä ollut lapsena niin tarkkaa ruoka-tai nukkuma-ajoista. Voin vain kuvitella...Ja nykyisessä perheessäni rytmeistä pidetään kiinni aika tarkasti. Sen verran pitäisi tietää, että rytmit tuo lapsen elämään turvaa.

Joskus äidin parempina aikoina olen pyytänyt josko äiti tulisi meille yöksi ja samalla lapsenvahdiksi. Eli jos itse laittaisin lapsen nukkumaan niin äidin tehtäväksi ei jäisi muuta kuin nukkuminen. Me ollaan miehen kanssa toivottu omaa iltaa vaikka vain ajellen autolla tai että menisimme syömään illallista ravintolaan. Lapsi on kohta kaksi vuotta, eikä meillä ole ollut yhteistä vapaa iltaa vielä kertaakaan...Mutta äiti ei tule, sillä hän pelkää että lapsi herää yöllä eikä äiti saa lasta rauhoittumaan. Olen kyllä sanonut että on erittäin harvinaista että niin tulisi käymään ja vaikka lapsi heräisikin hetkeksi, osaa hän nukahtaa yksin ilman tyynnyttelyä hyvin nopeasti. Sekä onhan nykymaailmassa puhelimetkin keksitty. Mutta äiti tietää, että hän on ainoa joka voisi sallia meille vapaa illan, ja se on se syy miksi ei tule meille. Siis piruuttaan....

Arvaatteko olenko ollut tuosta asiasta vihainen??!! Ja anelu ei kannata, sillä hän saa siitä lisää tyydytystä ja tuntee itsensä kovin tärkeäksi. Nauttii silmin nähden tilanteesta. Kiduttamisesta. Minä en anna kyyneleiden tulla, minähän ei tuota sairautta ruoki enää.

Olin työttömänä äitiysloman jälkeen, kunnes sain yllättävän puhelinsoiton. Minulle olisi kuukauden pituinen pesti tiedossa. Työt piti aloittaa mahdollisimman nopeasti. Ja minä olin onnesta soikeana. Hinkusin jo takaisin työelämään ja pidin tuota kuukauden pätkää juuri sopivana lapsenkin kannalta. Meillä oli myös rahalle iso tarve.

Sanoin äidille, että hän voisi varmaankin mielellään auttaa lapsen hoidossa, sillä työt piti aloittaa jo seuraavalla viikolla ja olin varma ettei päivähoitoa järjestyisi ikinä niin nopeasti. Kerroin myös, että hänelle tulisi vain 12 puolitoista päivää yhteensä. Äiti suostui ja kerroin työnantajalle, että voin ottaa työn vastaan. Kaiken piti olla hyvin.

Oli torstai ja työt piti aloittaa seuraavan viikon keskiviikkona kunnes äiti sitten yhtäkkiä pamautti, ettei taidakaan jaksaa olla lapsen kanssa....Paniikki tuli saman tien, ja raivo. Äiti katsoi kärsimysnäytelmääni taas nauttien. Huusin kyynelehtien, että mitäs minä nyt teen??!! En pääsekään töihin, olen ilmoittanut jo meneväni! Tämän siitä saa kun luottaa OMAAN ÄITIINSÄ!

Tämä tapahtu reilu pouli vuotta sitten ja sen jälkeen menikin välit äitiin ja äidin tila paheni.

Onneksi lapsen hoitoasia selvisi kaikesta huolimatta. Sain seuraavana päivänä päivähoidon toimistolta työntekijän kiinni joka alkoi kuumeisesti etsimään lapselle hoitopaikkaa. Tosin olin alun alkaen suunnitellut, että minulla olisi töiden alkaessa kosolti aikaa totuttaa lasta uuteen järjestelyyn tutustumalla hoitopaikkaan rauhassa. Siihen ei jäänyt äidin ohareiden takia kuitenkaan aikaa ja pettymys oli kamala sillä se koski myös omaa pientä lastani. Mutta itsehän olin (taas) typerä ja luotin sairaaseen äitiini. Se olikin viimeinen kerta.