Blogin tuomaa tunnetta

Huomasin blogin aloittamisen jälkeen, että mielialani vaihtelevat todella rajusti. Välillä olen aivan maassa, kun taas joinakin hetkinä onnellinen. Onnen hetkinä pystyn elämään täysin tässä päivässä ja iloitsemaan asioista joita minulla on nyt. Ymmärrän hyvin, kuinka jotkut psykoterapiassa käyvät saattavat mennä vielä enemmän sekaisin, kun aletaan uudestaan avaamaan vanhoja haavoja.

Itselläni on jollakin tavalla koskettanut tämä prosessi ja vaikeiden asoiden läpikäyminen. Mietinkin onko aina järkevämpää käsitellä vanhat asiat alta pois vai antaa menneiden olla vain?

Muistan katsoneeni hiljattain dokumentin joka kertoi kahdesta nuoresta naisesta. He olivat eläneet vuosikaudet teini-iästä lähtien hullun pedofiilin kellarissa vankeina ja heitä oli käytetty hyväkseen koko sen ajan. Toinen tytöistä oli synnyttänyt miehelle myös lapsia. He eivät olleet nähneet päivänvaloa niiden vuosien aikana.

Dokumentissa näytettiin heidän elämäänsä nykypäivänä. Terapiassa he eivät olleet käyneet vaan ajatelleet asian niin, että menneet ovat menneitä ja elivät kummatkin tahoillansa ns. normaalia elämää avioliitossa. Tuo dokumentti shokeerasi monella tavalla. Voiko niin järkyttävistä tapahtumista selvitä ilman traumoja?? Ja vaikka menisikin hyvin, niin entäs myöhemmin? Pettääkö mieli vai onko oikeasti parempi haudata niin pahat asiat mahdollisimman syvälle? Onko takeita etteivät ne asiat tule kummittelemaan jollakin tavalla? Ehkä pahimmalla mahdollisella.

Jos blogissani ei välillä tapahdu yhtään mitään, johtuu se ainoastaan siitä, että otan happea sekä etäisyyttä aina tarpeen tullen. Jos menneitä on tullut mietittyä liikaa ja pahat muistot laskevat varjon mielen päälle, ei auta muu kuin tauon pitäminen. Toivottavasti kuitenkin pystyn käsittelemään asioita etäältä, vaikka kyse onkin omasta elämästä.