Hyljättynä

Äiti jäi sairaseläkkeelle vuonna -93 ja samoihin aikoihin erosi aviomies nro kakkosesta. Me jäimme äidin kanssa kahdestaan. Veli oli vuoroin isällään, vuoroin meillä. Äiti hajosi ihan täysin. Nukkui aina. "En jaksa rakastaa sinua, kun en jaksa itseänikään", totesi äiti kerran sängynpohjalta. Vietin paljon aikaa parhaan ystäväni kanssa. Se auttoi minut aina hetkeksi unohtamaan mitä kotiseinien sisäpuolella tapahtui. Mutta todellisuudessa olin yksinäisempi kuin koskaan, herkkä ja haavoittuvainen. Samalla elin läpi puberteettiä.

Kotona oli raskasta olla ja hengittää. Minun piti olla kuin aikuinen ja osata huolehtia kaikesta yksin. Olin liian vapaa tekemään jo kaiken oman tahdon mukaan. Ei ollut kotiintuloaikoja, ruoka-aikoja eikä kukaan koskaan ollut kysymässä kuinka koulussa menee. Kaipasin aikuisen tuomaa turvaa ja viihdyin aina kavereiden kotona joissa näki oikeita perhemalleja. Isiä ja äitejä, työssäkäyviä ja ennenkaikkea minulle niin kovin normaaleja.

Äiti ei kyennyt olemaan läsnä ollenkaan. Tajusi kuitenkin hakea apua pahaan oloonsa ja sai lopulta lähetteen mielisairaalaan masennuksensa vuoksi. Siitä alkoikin elämässäni aivan uusi vaihe. Vaihe jolloin olin yksin tai jonkun muun hoidossa, ehkä sijaiskodissa tai tuttavaperheessä. Rieputeltavana eri paikoissa. Irrallaan, kuulumatta mihinkään.