Oire osa 1

En ole psykiatri tai saanut muutakaan psykologista koulutusta (mitä nyt luin lukiossa psykologiaa), mutta luulen osaavani erottaa ns. normaalin epänormaalista käytöksestä. Ainakin suurinpiirtein. Jokainen voi lukiessaan miettiä onko joku normaalia vai epänormaalia.

Tunnelämän ongelmat

Useampi äiti tuntee lapsiansa kohtaan rakkautta ja näin ollen kaikki muu toiminta on pitkälti vaistojen varaista. On vahva halu suojella lasta kaikelta pahalta. No, meidän äidillä on aivan päinvastainen halu. Ja sen luulen johtuvan sairaudesta, sillä en usko äidin normaalisti olevan niin paha. Hän haluaa häpäistä minut jatkuvasti puhumalla minusta henkilökohtaisia asioita muille sukulaisille ja kavereilleen. Äiti voi myös tehdä pahoja asioita tuntematta syyllisyyttä tai omantunnontuskia teoistaan. Anteeksi hän osaa pyytää, mutta se on vain sanahelinää. Siksi koska sen näkee 100 metrin päähän että teot ei kaduta vaan jopa päinvastoin, naamalla loistaa tyytyväisyys siitä että on saanut nujerrettua jotakuta alaspäin. Siis aivan sairasta.

Tässä esimerkeistä pienimpiä;

Teini-ikäisenä äiti kiikutti minulle AINA kaupasta Tupla-suklaapatukan vaikka hyvin tiesi että se on ainoa suklaa jota en voi sietää ja vaikka sanoin siitä joka kerta.

Äiti ei tunne häpeää, mutta tietää mikä tuottaa sitä muille. Nolaa siis jatkuvasti kuten esim. kaupassa huutaa minun nimeäni kaupan toiselta puolelta kun on asiaa, vaikka olen sanonut että en halua että kaikki kaupassa oppivat nimeni kun hän huutaa sen sellaisella volyymilla ja kaikenlisäksi kuolen häpeästä. Haluan piiloutua hyllyjen väliin...

Ja miksen haluaisi piiloutua. Äiti ei osaa pukeutua ihmisten ilmoille. Siis ollenkaan. En todellakaan ole pinnallinen, mutta äiti saattaa ostaa kirpputorilta vaikka papan vanhat kalsarit ja karvahatun ja esittelevän ne muotivaatteina...Ei siis tajua että ei ihminen VOI pistää sellaisia päällensä. Kun häpeää ei tunneta niin ihminen voi mennä vaikka alasti kaupungille...

Äiti ei tunne myöskään minkäänlasita empatiaa vaan todellakin nauttii jos muilla menee huonosti. Nykyään harvemmin annan äidille sitä nautintoa, että kerron murheistani sillä vastaus on aina vain pitkä -jaaaa. Eli yhtä kuin olan kohautus. Ilme ei värähdäkään. Eikö normaalit äidit tunne surua lapsensa vuoksi. Ainakin minä tunnen jos lapsellani on joku hätä. Äiti ei pysty tuntemaan sellaista. Tekisi mieli ottaa rinnuksista kiinni ja ravistaa!!!!

Silloin kun asuin kotona äiti varasti minulta tavaroita ja myi niitä, ilman minkäänlaista katumusta. Koskaan minulta ei myöskään kysytty kun vaikkapa kalliita harrastusvälineitäni myytiin eikä siitä ilmoitettu minulle. Ne selvisi minulle vasta sitten kun olin tarvitsemassa tavaroita... Kyse oli tuhansien eurojen arvoisista välineistä. Suksista, coretex-vaatteista, luistimista yms. Välineet äiti myi rahanpuutteessaan kuitenkin vain muutamalla kympillä. Eikä se raha tässä se pointti olekaan.

Mummo oli vuosia vaivalla säästänyt minulle rahaa tilille, mutta kun olin alaikäinen, äiti sai rahat haltuunsa. Otti siis rahat kylmästi omiin tarpeisiinsa. Tarkoitus oli, että minä olisin käyttänyt rahat vaikkapa ajokorttiin täysi-ikäiseksi tultuani.

Äiti on nolannut minut nuoruuden poikaystävienkin edessä niin, että osa on jopa jättänyt minut äidin takia.

Tuossa muutama pieni esimerkki tunne-elämän häiriöistä. Myös lääkäri on kuulemma sanonut äidin kärsivän niistä.