Silloin kun olisin sinua tarvinnut äiti...

Niitä hetkiä kun olin iloinen
ehkäpä saavuttanut jotakin
olisin halunnut iloita sinun
kanssasi, äiti.
Olisin tarvinnut lohdutuksen sanoja
äidin sanoja,
kun olin maassa ja maailmani
minua murjoi.
Missä sinä olit, äiti?
Vierellä, mutta
poissa.

Äidin henkinen poissaolo oli varmasti pahinta niinä aikoina, kun vielä asuin kotona. Ja sama poissaolo on riipinyt sieluani vielä aikuisenakin. Ja mitä enemmän olen olettanut ja pitänyt itsestäänselvänä, sitä pahemmin olen pettynyt.

Pari päivää lapseni synnytyksestä itkin vuolaasti vieraan maan ja kaupungin katuvilinässä. Olin saanut juuri kuulla, että vauvani joutuu sairaalaan sinivalohoitoon joksikin aikaa. Olin melkein shokissa hormoonien vaikutuksesta. Asuin siis tuolloin ulkomailla ja lapsemme syntyi siellä keisarileikkauksella. Jo synnytyksen jälkeisenä päivänä pääsi kotiin tai oikeastaan joutui ellei halunnut maksaa kalliita sairaalakuluja.

Pääsimme vauvan kanssa siis kotiin, kaikki oli hyvin, mitä nyt leikkaushaava oli kipeä ja kävely sattui. Päätimme viedä vauvan vielä kontrolliin perhelääkärille. Menimme kaupungin keskustaan, jossa vastaanotto oli. Lääkäri lähetti meidät laboratoriotesteihin joista selviäisi kaikki tarpeellinen. Testit tulivatkin melkein saman tien ja tulos kertoi lapsemme keltaisuudesta. Puhelimessa lääkäri kertoi, että lapsi oli saatava heti sairaalaan hoitoon.

Seisoimme laboratorion odotusaulassa kun kuulin uutisen. Olin väsynyt ja kipeä. Kyyneleet tulivat valtoimenaan. En olisi halunnut enää vaikeaa sairaalarumbaa. Laboratorion ulko-ovella halusin soittaa äidille Suomeen. En tiedä miksi. Se oli vaistomainen reaktio, on varmaan usealle ihmiselle. Ovathan äidit ja isät parhain tuki ja turva vaikeissa tilanteissa.

Kerroin kyynelehtien tilanteen äidille joka sanoi vain "-hmph, onko tuo nyt niin vakavaa." Voitteko kuvitella?! Äiti lyttäsi tilanteen yhdellä lauseella ja sai minut luhistumaan. En ole ikinä maailmassa halunnut lohdutuksen sanoja niin paljon kuin tuolloin. Sydämeni mureni, löin luurin korvaan ja lyhistyin. Kyyneleet eivät meinanneet loppua. Lyötyä lyötiin. Ja mikä pahinta, sen teki oma äiti.

Oletin, että saan lohduttavia sanoja ja ennen kaikkea ymmärrystä. Pidin sitä vielä itsestään selvänä hormoonipöllyjen vaikuttaessa.