Vanha koira ei opi...

Minä olen se koira siis joka ei opi.

On se niin jännä juttu, että annan äidin sekoittaa pääni vieläkin, koska en vaan voi turruttaa tunteitani sen ihmisen kohdalla. Vaikka haluaisin. Kahden päivän sisällä olen polttanut päreeni niin pahasti äitiin, että olisin voinut vaikka lyödä häntä ja kovaa! Sisältä kumpuava viha on niin maksimaalinen. Se viha tulee todellakin syvältä eikä kyde pinnan alla kun jotain sattuu. Äiti saa minut sellaisen raivon valtaan!

2 Päivää sitten pyysin pienen puhumattomuustauon jälkeen äidin meille koska minulla oli oman lapsen lisäksi hoidossa veljen tyttö. Olin rättipoikkipuhki. Halusin hengähtää ja pyysin äitiä seuraksi lapsille, edes sen verran että voin valmistaa heille kunnollisen aterian ilman jatkuvaa keskeyttelyä. Äiti tuli, mutta vaivoin.

Olen pari kolme kuukautta nyt ollut dieetillä, onnistuneella sellaisella sillä haluan laihduttaa muutaman ylimääräisen raskauskilon hiljalleen pois. Kaikki syömiset on aika tarkkaan mietitty. Äitihän tietää sen, mutta mitään tukea on turha edes miettiä siltä suunnalta. Siltikin röyhkeäksi voisin haukkua tyyppiä joka tietää kuuristani ja sitten kantaa tarkoituksella herkkuja eteeni! Varmaan arvaatte kuka sen tekee. Äiti on itse sellainen ylipaksu lyllerö joka on tuomittu saamaan hetkenä minä hyvänsä diabeteksen tai jonkin ihanan sydän-tai verisuonitaudin. Sekös tuntuu mielenvikaisesta äidistä pahalta, että oma tytär onnistuu jossain mitä itse ei jaksa edes suunnitella. Ajatelkaa. Oma lapsi onnistuu - oma äiti vihastuu. Se on juuri sitä sairautta.

Äiti kävi lastenhoitokeikan jälkeen kaupassa, pyysin häntä tuomaan minulle yhden maitotölkin samalla kun odottelin lapsen kanssa autossa. Äiti palasi kaupasta ja antoi minulle erillisen pussin jonka sisällä oli rasvaton maito sekä rasvaisia leivoksia. Pussi oli läpinäkyvä ja kuin hidastetusta filmistä äiti ojensi pussin nenäni eteen seuratessaan kohta punaiseksi muuttuvaa naamaani ylpeänä itsestään.

Ja voi kuinka äiti nautti seuraavana päivänä vallasta. Tietää hyvin kuinka väsyksissä olen ja kuinka kipeästi apua tarvitsen toisinaan. Halusin soittaa pari tärkeää puhelua, mikä ei onnistu uhmaikäisen lapsen kanssa kahden ollessa. Jouduin taas vasten tahtoani pyytämään äitiä pitämään silmällä lasta sen verran, että voin hoitaa kyseisiä puheluja vaikka ulkona tarvittaessa. Äiti tokaisi siihen, taas kylmästi myhäillen (siis myhäillen!), että -"minähän olen aina teillä". Olin raivon vallassa taas, sormia napsauttamalla kiehumispisteeni oli saavutettu! Kiitos äiti. Minun tuskin tarvitsee perustella tämän blogin lukijoille, että tuo lause oli suora valhe ja sen kertoja sairas kusipää.

Tämä on todella rajua tekstiä omasta äidistä, mutta viime päivinä olen ollut niin kiihtyneessä tilassa äidin takia, että en ole jaksanut säästellä sanojani. Piste.

Tämä vanha koira oppi taas sen, että vanha koira ei opi eikä ole oppinut enää mitään uutta. Ehkä kuitenkin sen, että tämän suurempia vihan tunteita tuskin voi tulla - ketään kohtaan.