lauantaina, heinäkuuta 18
Pohdintaa...
Olen tässä miettinyt. Blogini taitaa olla tabu aiheineen. Vanhempiaan tulee kunnioittaa. Mutta missä tulee raja? Eikö rajan ylittymisestä saa puhua ääneen, julkisesti? Niistä vihan tunteista jota se nostattaa. Onko äitini teot pieniä? Entä äidin sairaus? Onko mielisairauskin vielä tabu joka ehkä saa lukijan ymmärtämään äitiä? Hyppäämään hänen puolelleen? Olisi kiinnostavaa tietää, mitä ajatuksia blogini herättää. Teenkö väärin kun julkistan tunteeni?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg){kind=avatar}
Tekstit
Hei siivetön
VastaaPoista"eksyin" blogiisi Helin blogin kautta, huomasin hänen palkissaa blogisi otsikn joka on todella luja. Klikkasin katsomaan mitä kirjoitat, luin jo kaikki postauksesi.
Kertomasi on mielenkiintoista, pelottavaa, suututtavaa, surullista, vahvaa, ymmärrettävää. Otsikko on todella osuva. Yritän kuvitella tunteesi; vihata rakasta, rakastaa vihattua.
Tiedän yhden ihmisen, jolla on skitsofrenia ja maanisdepressiivisuutta, alkoholismia ja pahoja sairauksia. Tai oli. Hän on menehtynyt. Muistan hyviä aikoja, hämärästi myös huonoja. Hyvinä aikoina hän oli läheinen, huonoina hylkiö. Ei kenenkään sukulaisen tahdosta, vaan omien toimiensa johdosta. Se oli kamalaa.
Mielestäni et tee missään nimessä väärin kertoessasi tunteistasi ja kokemuksistasi, ja äitisi sairaudesta. Kirjoituksiis on vaikea kommentoida. Kuten itsekin, niin varmasti lukijatkin ovat kahden vaiheilla: onko tämä mielenkiintoista vai kamalaa luettavaa.
Mutta on hyvä, että kirjoitat. Varmasti monelle tästä apua! Ja varmasti myös sinulle, purkaa ajatuksiasi.
Se, että kerrot, on rohkeaa. Ja varmasti "terveellistä". Kunnioitan sinua!
Paniikkihäiriö-postauksesi sai minulle levottoman olon. Minulla on jonkinverran välillä sellaisia selittämättömiä pelko-oloja. Ei pahoja, ja todella harvoin, mutta on kuitenkin.
Tulen vastaisuudessakin lukemaan postauksiasi.
Terveisiä!
Kiitos palautteestasi! Oli todella postitiivista lukea mitä ajatuksia blogini tuo! Palautetta olen kovasti odottanutkin! :)
VastaaPoistaOn todellakin terapeuttista kirjoittaa kokemuksista, mutta onko se sitten jollakin lailla myös epäeettistä...? Vanhempien kunnioitus on iso juttu monille.
Mielenkiintoista ja hieman hämmentävääkin kuulla, että tarinani saattaa jopa pelottaa jotakuta lukijoista. Ehkäpä joku toinen taas saattaa huokaista helpotuksesta, sillä on meitä muitakin jotka ovat kokeneet pahoja juttuja lapsuudessa. Tuntee että ei ole yksin(?)
Kiitos vielä!
Mielestäni kirjoituksesi ei välttämättä tarkoita, ettet kunnioittaisi äitiäsi. Kunnioitus pitää kaikken jollain tapaa ansaita, ei ketään tarvitse kunnioittaa automaattisesti...
VastaaPoistaJa ihan varmasti kohtalotovereita on paljon, joille kokemuksien jakaminen on tärkeää ja arvokasta.
Ei kestä kiitellä. Kiitos itsellesi rohkeasta ja mielenkiintoisesta blogista! :)
Hei,
VastaaPoistaSatuin myöskin seilaamaan tähän sivustolle sattumalta.Palaan kyllä uudestaan...
Minusta olet rohkea kun kirjoitat juuri niistä tunteista mitä todella tunnet. Rankka aihe kylläkin,erittäin rankka.
Itse olen jo yli viisikymppinen nainen,mutta lapsuuden "möröt"jos niitä nyt niin haluaa kutsua ei jätä koskaan ihan kokonaan rauhaan.Puhun isästäni jota todella voin sanoa vihanneeni. Hän on jo edesmennyt kauan aikaa sitten,mutta kun asioita ajattelee taaksepäin,niin jokaisesta meistä löytyy se pikkutyttö edelleen.Sellainen pikkutyttö joka olisi halunnut,että pidetään huolta ,otetaan syliin ja olisi turvallinen olo.Isäni,epäystävällinen,väkivaltainen ,dominoiva vaimonhakkaaja kaikkea sitä mitä ei koskaaan pitäisi tapahtua.Ja kuitenkin halu pitää kulissi yllä.Epämiellyttävää kaksinaamaista elämää,jota en ole koskaan voinut ymmärtää äitini näkökulmasta katsoen.
Se on ainakin antanut eväät omaan elämääni ja perheeseeni kuinka en halua asioiden olevan.Omat lapseni jo kolmekymppinen ja juuri täysi-ikäiseksi tullut ovat toivottavasti ja niin uskon saaneet sitä turvaa ja rakkautta jota kaikkien pitäisi elämässään saada.
Kaikkea hyvää sinulle!
Itse kirjoitan Helmen blogissa "Elämän pyörässä"
~katti~
Kiitos kommentista ja että olet lukenut tarinaani! Pelottavan moni varmastikin elää juuri sitä kulissielämää ja välttämättä kukaan ei tiedä mitä siellä seinien sisällä tapahtuu, piilossa sivullisten katseilta.
VastaaPoistaOma perhe-elämäni lapsuudessa ja nuoruudessa on ollut valitettavan avonaista. Äiti ei ole tuntenut häpeää sairautensa ansiosta ja jo aiemmin ennen sairastumista jouduimme hakemaan apua monilta eri sukulaisilta(yöpaikkaa tms.) kun kotoa piti paeta.
Löysin blogisi tänään ja jäin lukemaan sitä alusta asti.
VastaaPoistaIhailen sinun rohkeuttasi kirjoittaa näistä asoista. Olen aiemmin kirjoittanut itsekin elämästäni ja kokemuksistani alkoholistiperheessä, mutta en oikein kyennyt siihen valtavan syyllisyyden takia. Se on niin syvälle iskostettu tabu meidän perheessä ja suvussa, että siitä anonyymisti kirjoittaminenkin aiheutti syyllisyyttä. Siksi olen piilottanut unholaan vanhan blogini, jossa niitä juttuja oli enemmänkin.
Minua koskettaa nämä kirjotuksesi todella paljon. Taisin jossain aiemmassa kommentissani jo mainitakin, että monet tunteet joista kirjoitat, ovat niin tuttuja minullekin. Minullakin on ollut paniikkihäiriö, mutta onnekseni olen päässyt siitä. Mielialalääkkeitä syön edelleen ja varmaankin syön vielä aika kauan.