Paniikkihäiriö

Paniikkihäiriöni diagnisoinnista on jo yli 10 vuotta. Muistan tarkasti ensimmäisen paniikkikohtaukseni.

Olin matkalla kaukosuhteeni luo. Olimme seurustelleet jo pari vuotta. Minä olin 18-vuotias. Usein taitoin välimatkat matkustamalla ensin tunnin junalla ja siitä jatkoin vielä tunnin bussilla. Istuin ikkunapaikalla täyteen suljetussa linja-autossa. Käytävällä seisoi ihmisiä ja vieressäni istui tuntematon keski-ikäinen nainen. Katselin ikkunasta ulos ohi vilistävää maisemaa kunnes yhtäkkiä tuntui että happi alkaisi loppumaan ja keuhkoni pienenemään, tekemään hengityksestäni vaikeaa ja haukkovaa. Tunsin kuolevani. Kylmä hiki valtasi vartaloni ja kasvojani alkoi pistelemään. Olin pakokauhun vallassa. Yritin peitellä tuskaista oloani ja samalla mietin kuumeisesti selitänkö tilanteen vieressä istuvalle naiselle joka ehkä saisi bussin pysähtymään ja ambulanssin paikalle.

En tehnyt kuitenkaan mitään vaan olin jähmettynyt kauhusta. Hengitin todella vaivalloisesti ja toivoin että loppumatka taittusi nopeasti. Minua pyörrytti ja tilanne ahdisti ja pelotti kamalasti. Keskitin kaikki voimani hengittämiseen. Selvisin matkasta ja bussista ulos päästyäni olo helpotti samantien.

Säikähdin kuitenkin niin paljon, että kotiin palattuani menin lääkäriin. Halusin selvittää mikä minua vaivasi. Minulle tehtiin kaikenmaailman hengitystestejä ja mittauksia. Epäilemäni astmaa se ei kuitenkaan ollut. Testien jälkeen juttelin mukavan naislääkärin kanssa joka alkoi kyselemään elämäntilanteestani. Kerroin eläväni hankalassa parisuhteessa ja kerroin myös vaikeasta historiastani. Lääkäri kehoitti minua eroamaan hullusta poikaystävästäni ja kertoi minun kärsivän paniikkihäiriöstä. Lääkärin siskokin kuulemma kärsi samasta vaivasta.

Vastaanoton jälkeen olin aivan ihmeissäni. Paniikkihäiriö?! Elin todellakin huonossa suhteessa, josta en osannut irrottautua. Poikaystäväni oli tunteeton narsisti ja käytti minuun henkistä väkivaltaa. Suhteemme vain paheni mutta sitä enemmän hain rakkautta ja ripustauduin. Olin tyhmä ja kokematon. Jaksoin häntä 2 vuotta siitä vielä lisää kunnes neljännen vuoden kohdalla hän jäi rysän päältä kiinni pettämisestä ja sydämeni särkyi palasiksi. Tuon jälkeen luulin etten koskaan enää nouse jaloilleni ja se kestikin pitkän aikaa. Itsetuntoni koki kovan kolauksen.

Niin suuri oli rakkauden nälkäni, että etsin sitä mahdottomasta paikasta. Elin sumuverhossa tärkeän ajan nuoruudestani. Olisin ansainnut parempaa, mutta minulle kelpasi huonokin. Poikaystäväni oli renttu jota yritin parantaa. Hän oli kokenut rankan lapsuuden ja joutui maksamaan kokemuksistaan vielä aikuisenakin. Minä halusin antaa hänelle kaikkeni saamatta mitään takaisin. Menetin kunniani ja kasvoni suostumalla nöyryyttävään suhteeseen. Koko tuon ajan minua yritettiin neuvoa jättämään kamala poikaystävä, mutta rakkaus oli sokea. Enkä ole ihan varma oliko se rakkautta vaiko enemmänkin riippuvuutta...

Aika pian diagnisoinnin jälkeen sain puheapua aikaisemmin teksteissäni mainitsemaltani sairaanhoitajalta ja sitä kautta sain myös lääkkeitä paniikkihäiriöön. Ilman loppumisen tunne tuli usein ja todella voimakkaasti. Minua helpotti tietää mikä minua vaivasi ja että tilanteista selvittäisiin. Lääkkeet helpottivat todella paljon ja koulussa käyntikin alkoi sujumaan hiukan paremmin.

Alussa häiriön oireet olivat enemmänkin fyysisiä, mutta jossain vaiheessa alkoi tulemaan erilaisia pelkoja kuten sekoamisen pelko. Se oli pahempaa kuin esim. pelko että pyörtyy hapen puutteesta. Oireet vaihtelivat kausittain ja vuosien varrella kohtaukset vähentyivät merkittävästi. Lääkkeistä en ole vieläkään uskaltanut luopua, mutta tiedän että luovun niistä heti kun lapsemme kasvaa eikä tarvitse miettiä univelkoja tai muuta stressiä. Lapsen hoidossa haluan olla 100 prosenttisen turvallinen, enkä miettiä milloin kohtaus tulee jos olen lapsen kanssa kahden.