Jätin noin viikko sitten soittopyynnön mtk:n vastaanottoon sillä sairaanhoitajatädistä ei kuulunut enkä saanut häntä kiinni suorasta numerosta. Siis viikon olen nyt odottanut tässä soittoa ja olo alkaa olemaan jo aika turhautunut. Olen ahdistuneempi siitä ajatuksesta etten saakkaan apua, kun sitä tarvitsen.
Olen alkanut avautumaan hiukan enemmän ihmisille, mutta varovaisesti. Olen yllättynyt reaktioista. Kaksi päivää sitten veljen kihlattu pyysi nyt perjantaiksi lastenhoitoapua 4-vuotiaalle tyttärelleen. Lupauduin, sillä yleensä myös minulla on helpompaa, kun omalla lapsella on leikkikaveri. Ja tietysti lupaudun muutenkin, en osaa kieltäytyä vaikka kuinka olisi tiedossa väsyttävä päivä kahden lapsen kanssa. Lapsenhoitokysymys tuli tekstarilla ja suostuin siis. Kirjoitin kuitenkin vielä tekstaria takaisin siitä että tarvitsen sitten myös itse lapsenhoitoapua joskus ja että olen ollut aika väsyksissä yksin lapsen kanssa, ilman hoitoapua. Vastaus oli vaan että okei. Ei siis muuta. Siltä taholta en ehkä muuta reaktiota olisi odottanutkaan, mutta silti olisin halunnut enemmän sympatiaa. Tässä tuntuu koko ajan että huudan kuuroille korville saamatta vastakaikua. Ja olen kuitenkin rohjennut ylipäätänsä sanoa homman nimen ääneen.
Välillä tuntuu etten ole kenellekään tärkeä. Jos olisin, eikö sellainen ihminen olisi ainakin jo yrittänyt olla tukena ja nostaa tästä suosta. Olen tehnyt jo kaikkeni auttaakseni itse itseäni ja omin voimin se ei enää onnistu. Olen tehnyt kaikki mitä on neuvottu esim. stressiä hoitamaan; harrastanut hikiliikuntaa, syönyt terveellisesti, nukkunut tarpeeksi ja kavereitakin olen kovasti yrittänyt nähdä ja joskus jopa onnistunutkin. Voin sanoa, että hiukan hankalaa se on ollut sillä aikataulut ovat monilla erittäin tiukat työn, perhe-elämän ja harrastusten jälkeen. Tiedän, että tarvitsisin enemmän aikaa ystävien kanssa ja haluaisinkin. Aina ei kuitenkaan saa kaikkea. Tässä se pointti tuli kuitenkin. Olen tehnyt kaiken itseni eteen. Paha olo ja väsymys eivät kuitenkaan mene pois.
Olen saanut uuden pelon aiheen, enkä edes tiedä onko se kovin uusi, vaan alitajunnassa kauan muhinut. Pelkään kulkevani äidin jalan jälkiä. Ensin äiti masentui, jäi työelämästä pois ja sille tielle jäi. Käykö minulle se, mitä vastaan olen taistellut kynsin ja hampain? Olen halunnut olla äidin vastakohta ja elää aivan toisenlaisen elämän. Kirjoittaako kohtalo minulle samanlaisen tarinan joka tapauksessa? Se on viimeinen asia mitä haluan. Jos äitini on sairastanut masennusta, onko minulla isompi riski sairastua siihen myös? Enkä edes tiedä podenko masennusta. Mistäpä tietäisinkään, sillä ammattilaisen puheille on niin helvetin hankala päästä....!!
Huudan pelastusta tyhjille seinille ja kylmälle maailmalle. Tästäkin suosta voisi päästä ihan yksinkertaisin keinoin. Parin normaalin isovanhemman lapsenkaitsemisavulla, ystävien seuralla ja hyvällä harrastuksella. Harmi ettei minulle ole sellaisia pieniä isoja asioita sallittu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg){kind=avatar}
Tekstit
Uskomatonta, ettei siitä sairaanhoitajasta ole mitään kuulunut! Pelottavaa, että jättävät apua pyytävät huomioimatta... Voikun voisin tehdä jotain!
VastaaPoistaJokatapauksessa olet varmasti tärkeä lapsellesi ja miehellesi ja ystävillesi, ainakin. On hyvä, että olet pystynyt avautumaan, edes vähäsen, heille - toivottavasti he kuulevat ja ymmärtävät tarjota tukea, oikeasti, pian.
En usko, että masentuneisuus on perinnöllistä. Tiedät millaisia oireet ovat ja tiedostat ne varmasti: jos sellaisia tulee niin apua hakemaan rivakammin vielä ja toivottavasti sitä lopulta tarjotaan!
Ja onneksi on blogi, mihin voi purkaa ja toivottavasti me lukijat jonkinverran tuodaan lohtua: minä ainakin välitän sinusta ja toivon sinulle pelkkää hyvää; olet saanut ihan tarpeeksi kokea kovia...
Terveisiä!
Kiitos Maamaa ihanasta viestistä taas ja kiitos että jaksat välittää ja lukea masentavaakin tekstiä! :) Tuli hyvä mieli ja todellakin tämä virtuaalinen tuki ja kirjoittaminen ovat minulle tärkeitä. Lukijoita ja kommentteja vähättelemättä toivoisin tukea myös lähipiiriltä ja näistä ympärillä oleviltani ihmisiltä täällä.
VastaaPoistaTuntuu että maailma on kylmempi kuin koskaan. Lähimmäisenrakkaus kadoksissa. Se on hukkunut kiireen ja suorittamisen alle.
Uskon olevani tärkeä miehelleni ja lapselleni kuitenkin.
Vielä pitää guuglettaa tuosta masentumisen periytyvyydestä, mutta jostain olen lukenut että lapsilla on ainakin suurempi riski masentua jos vanhempi on ollut masentunut.
Haleja :)
Löysitkö googlesta jotain tietoa masennuksen perinnöllisyydestä?
VastaaPoistaYmmärrän kyllä, että masentuneiden vanhempien lapset voivat helposti masentua myös, mutta siinä on varmasti tekijöinä se ympäristö missä elää, enemmän kuin varsinaiset perintötekijät.
Minun setäni oli kovin sairas, maanis-depressivisuutta yms surullista. Elämänsä ei ollut helppoa, erityisesti masennusaikoina. Hänellä on kaksi poikaa, mun serkkuja, jotka ovat onnellisempia ja tasapainoisempia kuin monet nuoret miehet ketä tiedän! He ovat varmasti hyvin tietoisesti rakentaneet ja varmisteleet "Parempaa" ympärilleen, hoitaneet mieltään ja kehoaan oikeammin yms., kuten sinäkin varmasti olet tehnyt! Ja siinä on varmasti avain terveempään mieleenkin! :)
Juuri äsken katsastin internetin tietoja masennuksesta, se ei ilmeisestikään periydy(vielä hiukan epäselvää)mutta ahdistuneisuushäiriö voi periytyä. Siitä sanottiin näin:
VastaaPoista"Perinnöllisyystutkimukset ovat antaneet osittain ristiriitaisia tuloksia, mutta laajan amerikkalaisen tutkimuksen mukaan yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on ainakin osittain periytyvä. Periytyvyydeksi arvioidaan noin 30 %, naispotilaiden lähisukulaisilla tämä ilmenee selvemmin, kun taas miespotilaiden lähisukulaisilla on enemmän alkoholismia. On myös mahdollista, että taipumus yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön ja taipumus masennustiloihin liittyvät toisiinsa."
Minusta oireeni viittaavat enemmänkin ahdistuneisuuteen kuin masennukseen. Minulla on paha olo nyt ja tässä kun taas masentuneilla on usein synkät tulevaisuudenkuvat, univaikeuksia, itsemurha-ajatuksia ym.
Huomenna soitan mtk:hon sillä sieltä ei ole kuulunut edelleenkään mitään!
Varmasti pelkästään ajatus siitä, ettei saa heti apua kun sitä pyytää, lisää sitä ahdistusta: noidankehä.
VastaaPoistaSoita mtk:hon huomenna ja ole lujana, että saat kanssa varattua ajan juttelemaan! Pidän sulle peukkuja :)